| Aihe: Mitä klassisen pianomusiikkilevyn tekeminen maksaa? | |
|---|
 megatherium
21.02.2024 18:32:57 (muokattu 22.02.2024 18:10:50) | |
|
Henri Henri Olavi: Olet oikeassa. Katsoin videota nyt pidempään kuin sekunnin.
Vaikka fortepiano kieltämättä sopii joissakin suhteissa tuon aikakauden tai miksei hieman myöhäisemmänkin musiikillisen tyylisuunnan pianoteosten instrumentiksi, on sanottava, että itse pidän modernin pianon soinnista enemmän esim. Mozartissa, vaikka esim. jopa joitakin Schubertinkin valsseja, ländlereitä, ecossaiseja tai saksalaisia tansseja olen kuunnellut nautinnolla fortepianolla estettynä muistaakseni erään Trude-Lise Leonhardtin levyttämänä, vaikka juuri tuota kyseistä levyä ei tuubista voikaan kuunnella, mutta Globe merkille tekemiään levytyksiä umminkin, jotka eivät aivan vastaa oliko se nyt Capriccio merkille levytettyjen ja suurenmoisesti tulkittujen tanssien atmosfääriä ja täyteläistä ääni-tai sointikuvaa, mutta kyllä modernilla flyygelilläkin olen kuullut taitavasti fraseerattuja ja artikuloituja tansseja, jota ovat nyansseiltaan äärimmäisen punnittuja ja hiottuja, kuten Adlerin soittamat valssit, jotka vaikuttavat uusilta tavanomaisempiin tulkintoihin verrattuna,
Olisi mielenkiintoista vertailla fantastisen sonaatin outoa ja aikanaan uutta atonaalista äänimaailmaa (Gouldilta peritty ilmaisu) Meriläisen jälkisarjallista karakteritekniikkaa edustaviin sonaatteihin ja huomata, kuinka paljon mielikuvituksellisempaa ja luovempaa pianotekstuuria Rantamme on luonut teoksessaan, joka todennäköisesti jaksaisi kiehtoa alati kuulijoita, mikäli se vain pääsisi esille unohduksen hämärästä.
On tietenkin teoriassa mahdollista, ettei atonaaliseksi nimittämäni sonaatti edes ole atonaalinen sävelkieleltään Lettres sarjan ja trion tavoin, sillä se on syntynyt näitä aikaisemmin 1922, jolloin säveltäjä loi myös mm. Pastourella sarjan. Hämmästyttävältä tuntuu, mikäli sävelkieleltään perinteisempää ja suhteellisen pienimuotoista teosta Raition suurten orkesteri fantasioiden rinnalla Salmenhaara kutsuisi suomen merkittävimpiin kuuluvaksi teokseksi ellei se olisi sävelkieleltään ja tyyliltään erityisen huomiota herättävä ja perinteisestä poikkeava esim. sävellajittomassa atonaalisuudessaan.
Oudolta tuntuukin, että muut säveltäjän radikaalit teokset Salmenhaara on sivuuttanut ilman mainintaa tärkeimpien teostensa listalla, vaikka ne juuri sävelkielensä vallankumouksellisuudessaan ja radikaaliudessaan tulis arvostaa suomen säveltaiteen saavutusten joukossa korkeammalle, kuin tällaisen sävelkieleltään konservatiivisemman teoksen, sikäli kun fantastinen sonaatti sellainen on eikä todella ultramoderni, kuten sopisi olettaa. Mutta jos näin ei ole, osoittaa se ainakin sen, että säveltäjä kykeni luomaan erinomaisia mestariteoksia jo sangen varhain myös perinteisemmän tyylin puitteissa, jota itse Salmenhaarakin osasi arvostaa.
Kenties Salmenhaara, joka itsekin sävelsi levyllekin taltioituja uusromanttisia sonaatteja, oli omakohtaisesti instrumentalistina tutustunut Rannan Fantastiseen sonaattiin ja myös soitti sitä tai oli kuullut sitä soitettavan ja siksi arvosti sitä enemmän kuin tutkimansa säveltäjän paljon rohkeampia atonaalisia kamarimusiikkiteoksia, joita hän ei liene kuullut, mutta joista trioa koskien professori Haapanen oli laatinut syvällisen analyysin ylistäessään teosta äärimmäisen kypsäksi.
Tämän takia on suuri mysteeri, miksi Salmenhaara löi laimin näiden teosten maininnan suomen musiikin tärkeimpinä teoksina syntyaikanaan, jollei kyse ollut puhtaasta inhimillisestä erehdyksestä, unohduksesta tai huolimattomuudesta. Tai sitten hän oli itsekin skeptinen niiden arvon ja merkityksen suhteen sävellyksinä, eikä tohtinut mainita niitä sävelkielen vallankumouksellisen luonteen takia atonaalisina teoksina, jotka Evert Katilan mukaan passittivat Raition teokset klassikoiden kirjoihin
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa |  oksatboys
22.02.2024 13:02:05 (muokattu 22.02.2024 13:07:23) | |
|
Henri Henri Olavi: Studio on varmasti huokeampi, mutta kyllähän se autenttisena on mukavampi pläjäys, kuin keinotekoisella kaiulla, vaikka kukaan ei sitä erottaisikaan. Iso ero on siinä miten konserttisali soi ja miten studio soi.
Suomi on täynnä ihan hyviä konserttisaleja, joista osaa vuokrataan varsin huokeaan hintaan. Ei välttämättä siis ole studio sen halvempi. Klasariäänityksen voi helposti tehdä ja usein tehdäänkin siirrettävällä kalustolla. Pianolevyn budjettiin kannattaa laittaa varaus myös viritykselle.
edit. Jokerina mainittakoon Musiikkitalon Paavo-sali, jota saa myös vuokrata tarkkaamoineen. Hinta ei tainnut olla enää luokassa huokea, mutta siihen kuitenkin sisältyy ihan mukana (lue: viimosen päälle oleva) mikkivalikoima. | megatherium
22.02.2024 14:50:49 (muokattu 26.02.2024 16:54:23) | |
|
Tuosta Rannan ja Sibeliuksen nuoruudenteosten sävelkielten tyylillisistä eroista vielä sen verran, että siinä missä Rannan kamarimusiikkiteokset pyrkivät uuteen musiikilliseen kielioppiin perustuvan atonaalisen sanastonsa myötä väärentämättömän ja esikuvattoman yksilölliseen musiikilliseen ilmaisuun älyllisen vaiston sanelemana moderneja tekniikoita ja ilmaisukeinoja viljellen, niin vaikka Sibelius ei yleensä käyttänyt suoria kansanmusiikkisitaatteja, oli hänen kalevalais-kansallisen luomiskauden teokset kuitenkin vahvojen suomalaiskansallisten ja kansanmusiikista vaikutteita ammentaneiden ainesten kyllästämiä perinteisessä tonaalisuudessaan tai modaalisuudessaan, jonka vuoksi sitä voi pitää kansanomaisena ja tunnistettavan suomalaisena tyyliltään, mutta ei erityisen omintakeisena ja omalaatuisena säveltaiteena, sillä sen juuret olivat syvällä kansanmusiikissa jopa kansansävelistöä muistuttaen. Aiemmin kun keskustelin erään klassisen musiikin levyliikkeen edustajien kanssa, minulle sanottiin, ettei heidän yrityksenä toimi levy yhtiönä, vaan muut käyttävät heidän logoaan levymerkkinä. Mutta wikipediasta luin, että kyseinen liike toimisi sittenkin myös levy yhtiönä. Oli myös joskus ollut puhetta toimitusjohtajan kanssa, että jotkin tahot olivat olleet aikeissa ryhtyä laajamittaisempaan suomalaisen säveltaiteen levytysprojektiin, mutta ilmeisesti kiinnostus ei ollut riittävää. Sääli tosiaan, jos nämäkin edellä mainitut erittäin mielenkiintoiset teokset jäävät levyttämättä. Tuntuu ihmeelliseltä, ettei kukaan ole äkännyt jo aiemmin levyttää niitä, mutta uudempaa modernismia paljon tuntemattomammilta säveltäjiltä kylläkin.
Paljon kritiikkiäkin sävelkulkujen riitasointuisuudesta ja kaaosmaisuudesta saanut trio, jonka atonaalisuus ilmenee kromaattisuutena, on Toivo Haapasen mukaan hämmästyttävää kyllä ytimekäs teos ja osoitus kehittyneisyydestä ja lahjakkuudesta ja myös Arvo Laitinen totesi loistava lahjaisen säveltäjän kohoavan säveltaiteemme eturiviin, mutta äkkijyrkkä suunnan muutos säveltäjän tyylissä voimakkaan kritiikin takia mahdollisesti johti alamäkeen säveltäjän luovalla uralla. Mutta äänitteiden puuttumisen takia kysymys jää vastausta vailla ja voimme vain arvailla mikä oli totuus asiassa.
Mutta kaikesta huolimatta on ilmeistä, että säveltäjä kykeni luomaan laadukasta musiikkia monenlaisten tyylien puitteissa, mutta on mahdollista, että säveltäjä oli luovimmillaan ja kekseliäimmillään atonaalisten teosten parissa, joista puhuu poikkeuksellisen lahjakkaan säveltäjän luova mielikuvitus, joka saattaa ylittää jopa Schönbergin saavutukset atonaalisen musiikin säveltäjänä ja jonka tie atonaalisuuteen kulki postromanttisten sävelrunojen ja sävellajituntua vähitellen häivyttävien pienten klaveerikappaleiden ja laulujen kautta, joissa saattoi vielä pistää merkille d mollin muistuman kunnes tonaalista keskusta ei voinut enää havaita.
Kamarisinfoniassaan Schönberg alkoi kokeilla dissonansseilla, joita ei voinut suhteuttaa suoraan harmoniseen valmisteluun ja purkaukseen perussointukulkuihin, vaikka hän saattoi vielä määrätä kamarisinfonian alussa F duuri sointuun purkautuvalle kvarttisoinnulle funktion, mutta esim. Sibeliuksen korvissa tällainen useista päällekkäisistä kvarttisoinnuista rakentuva pääteema kuulosti korvia piinaavalta kubismilta, vaikka tunnustikin, että niinkin voi säveltää, mutta d molli jousikvarteton Schönbergiä hän ihaili.
Mitä atonaalisuuteen tulee, niin minuun Rannan Japanilaisia akvarellejakin, vaikkei se missään nimessä ole atonaalisuudeltaan säveltäjän kamarimusiikkiteosten tasoa, tekee suuremman vaikutuksen kuin itsensä suuren Schönbergin melodraama lausujalle ja kamariyhtyeelle Pierrot Lunaire, joka edeltää säveltäjän dodekafonista kautta, mutta sen katkelman perusteella, mitä teoksesta kuuntelin, se ei vaikuttanut taitavasti konstruoitunakaan yhtä tuoreelta ja mielikuvitukselliselta keksinnältään kuin sukupolvensa lahjakkaimpiin suomalaissäveltäjiin kuuluvan Rantamme vivahteikas ja ilmaisuvoimainen atonaalinen sävelkieli jopa näin vähäisessäkin teoksessa, mutta se nähdäkseni johtuu siitä, että Schönberg, jonka musiikkia Heikinheimo kutsui himerrykseksi, on selvästi itävaltalais-modernistilaisittain älyllisempää ja aivosyntyisempää, kuin mielestäni Rannan emotionaalisesti voimakkaampi sävelkieli joka tulee suoraan sydämestä.
En tosiaankaan tiedä, tunnusteliko Rantamme Schönbergin tavoin atonaalisen sävelkielen mahdollisuuksia säveltämillään pienillä klaveerikappaleilla, sillä en ole kuullut niistä kuin muutaman, mutta joista 20-luvulla syntyneissä kappaleissa mahdollisesti eräissä ei ole enää niin voimakasta sävellajituntua kuin kaikkein perinteisimpiä muotoja viljelevissä kappaleissa.
Sillä miten on mahdollista, että säveltäjä on voinut omaksua historiallisestikin katsoen varsin tuoreen ja uudenaikaisen atonaalisen sävelkielen ilman uuden musiikillisen kieliopin käyttöönottoon tähtäävää teoreettista koulutusta musiikkiopistossa, jossa opetus lienee ollut varsin perinteisillä linjoilla, eikä yhtä radikaalia kuin sanokaamme vaikka Wieniläisen Schönbergin koulukunnan opissa, josta Elmer Diktoniuskin oli kiinnostunut oltuaan kirjeenvaihdossa itsensä Schönbergin kanssa, mutta ei liene ollut mieltynyt maestron pedagogiikkaan.
En osaa sanoa, mistä Rantamme on oppinsa atonalistina tarkalleen ammentanut, kun ei hänen sävellyksenopettajansa Melartinkaan siihen ollut kannustanut eikä millään tavoin rohkaissut, vaan pikemminkin päinvastoin, mutta ei uskonut tämän jäävän tyylikeinona myöskään siihen kiinni.
Ja ilmeisesti häntä voineekin pitää suurelta osin itseoppineena säveltäjänä, jonka tie vei aluksi kauaksi nuoruuden Kuulaa säveltäjänä ihannoineista musiikillisista ihanteista, joita hän kuuli mm. Kuulan lauluissa ja jonka mahdollista esikuvaa hän ei taatusti enää raskaita klustereita ja riitasointuisia sävelkulkuja viljellessään seurannut, mutta jonka esikuvallinen hahmo saattoi nousta jälleen esiin kansanlaulunomaista diatonista yksinkertaisuutta viljelevässä myöhäistuotannossa, jossa tämä palasi melodian tielle lyhyitä fraaseja ja monimutkaista rytmiikkaa viljelevästä atonaalisesta tyylistään, joista eräät teokset rakentuvat lukemattomista osista erilaisine karaktääreineen. Vaikka myös sinfonia Oratorio volgare on moniosainen teosjärkäle, jossa äärimmäisen pelkistetty sävelkieli kansanlaulunomaisine taitteineen vuorottelee tiheää polyfonista kudosta sisältävien fuugajaksojen ym. kanssa.
Sikäli kuin näin oli milloinkaan tarkkaan ottaen edes tapahtunutkaan, että Ranta oli seurannut Kuulan esikuvaa millään tavoin sävellystyössään originellina taiteilijana, mahdollisista, vaan ei todennäköisistä paralleeleista huolimatta näiden säveltäjien luomien häämarssien välillä, joka ei ilmenne muulla tavoin kuin puhtaasti sävellysmuotojen identtisyyden kannalta, vaikka kiinnostus mm. Oulussa syntyneenä säveltäjänä pohjalaiseen kansanlauluun oli eräänä yhdistävänä tekijänä Kuulaan.
Mutta tällaisia kansanlaulusovituksia on Madetojakin tehnyt, eikä hänen sävelkielensä ole juurikaan sukua Kuulle impressionistisia vaikutteita lukuun ottamatta, vaikka tämä täydensikin Kuulalta kesken jääneen Stabat Materin fuugan tämän tyyliin pieteetillä perehtyen ja samaistuen.
En musiikkia opiskelemattomana tietenkään pysty sanomaan, olisiko Melartin sävellyksenopettajana kyennyt halutessaan antamaan vai antoiko hän todella oppilaalleen eväitä atonaalisen sävellystyylin taitamiseen ja käyttämiseen sävellystyössään, vaikka noihin aikoihin säveltämässään sinfoniassaankin viljelee atonaalisesti sävyttyneitä jaksoja, enkä tiedä olisiko se opetussuunnitelman mukaan ollut tarkoituksenmukaistakaan tuon ajan suomessa, jossa kansallisromantiikka oli valtavirtaa ja Sibelius oli vielä voimissaan kaikitenkin myöhäistä tuotantoaan säveltäen, mutta oli kiinnostunut nuoren säveltäjäpolven edesottamuksista seuraten tarkasti heidän aikaansaannoksiaan ja työnsä edistymistä säveltaiteen luomusten parissa.
Mutta en myöskään pidä todennäköisenä tai edes mahdollisena sitä, että Rantakaan on kyennyt ikään kuin hyppäämään suoraan uuteen ja tuntemattomaan sävel-ja äänimaailmaan ilman keinoja hallita uutta sävelkieltä, johon oli sitoutumassa, tai ilman vankan teoriaopetuksen ynnä muun siihen liittyvän musiikkiopetuksen, harmoniaopin, säveltapailun, polyfoniaopin ym. suomaa valmiutta selvitä tekemisiensä harmonisista ja melodisista seuraamuksista luontaista musikaalisuuttaan ja lahjakkuuttaan lukuun ottamatta, vaikka Schönbergin teoriat ja hänen uraauurtavat saavutuksensa atonaalisen musiikin alalla olivat vielä tuoreessa muistissa ja kuka tietää, ehkäpä Rantakin oli jo tutustunut niihin ja ammensi niistä kaiken tarvittavan opin.
En tiedä oliko suomeen asti vielä kiirinyt tietoa 12 sävelkoodin organisoimisesta ja formuloimisesta dodekafonisen tekniikan syntytapahtumana, joka oli seurausta Schönbergin halusta pitää taideteosta totaalisen organisoituna objektina, alkusolun luonnetta koskevine teorioineen, josta teos saattoi syntyä.
Mutta joka tapauksessa Rantamme otti suomen oloissa ennenkuulumattoman rohkean askeleen eteenpäin atonaalisuuden ja modernismin tuntemattomalla maaperällä ja tiellä, johon juuri kukaan muu ei rohjennut eikä uskaltanut häntä seurata ennen kuin vasta 50-luvulla Fougstedt Angoscian säveltämisen myötä dodekafonian kaavamaisuudesta huolimatta. Trittico sinfonico oli jo paljon kypsempi näyte dodekafonisesta tekniikasta ja tyylistä edustaessaan suomea Rooman musiikkifestivaaleilla. Tosin jo tätä aiemmin oli sävelletty mm. Sinfonisia tuokioita, joka viittasi 20 luvun modernistien tyyliin rohkeudellaan.
En tiedä oliko tuon ajan suomi henkiseltä ilmapiiriltään ahdasmielisempi maa kuin sanokaamme Schönbergin Itävalta, mutta näistä herroista vain Schönberg seisoi valitsemallaan polulla kaatumisen uhallakin ja kesti yleisön ja mahdollisesti kriitikoidenkin rajun reaktion ja kärkevän kritiikin hänen ekspressionstisen kauden teoksiaan kohtaan, dodekafonisesta puhumattakaan, hämmästyttävän tyynesti. Mutta ehkä tämä osaltaan selittyy sillä, että Schönbergillä oli laajempi ystäväpiiri kuuluisine taiteilijoineen ja säveltäjineen, jotka tukivat häntä hänen pyrkimyksissään valitsemallaan polulla, kun hänen suomalainen sukulaissielunsa näyttäisi lannistuneen jo yhden sävellyskonsertin tuottamasta taloudellisesta tappiosta ja yksimielisestä haukkumisesta, kun Schönberg sai taatusti kestää paljon enemmän puhumattakaan natsien vainoista, jotka ajoivat hänet Yhdysvaltoihin. Tai luultavasti tämä tapahtui jo kansallissosialistien ja Hitlerin valtaan nousun myötä. Schönbergin oppilas Anton Webern, joka uskoi lujasti, että Hitlerin aatteet pelastaisivat maailman, sai kuulla natsien radiosta, kun hänen musiikkiaan kutsuttiin kulttuuribolsevismiksi. Sitaatti Orkesterimusiikkikirjasta.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
