| Muusikoiden.net - Keskustelu | |
| Kirjoittaja: | megatherium |
| Alue: | Klassinen |
| Aihe: | Pidättekö enemmän Rannasta vai Raitiosta säveltäjänä? |
| Aika: | 08.02.2024 21:32 (muokattu 11.02.2024 12:38) |
| Kefiiri: Tähän itsekin päädyin kun muokkasin edellistä kirjoitustani. Löysin pätkän klarinetilla ja pianolla soitettua Sulho Rantaa, ei pahan kuuloista noin äkkiseltään: https://www.youtube.com/watch?v=L0q5BQNlXCY&t= Soivassa arkistossa on olemassa kantanauhatallenne tästä teoksesta, joka on alun perin sävelletty klarinetille ja orkesterille ja minäkin nyt uudemman kerran kuunneltuna pidin teoksen hypnoottisesta tunnelmasta, joka vie ajatukset mahdollisesti itämaille vaikka nimi viittaa välimerelliseen atmosfääriin kielellisin perustein. Välityö ja pieni luova hengähdystauko suurten mittojen sinfonioiden säveltämisestä. Tuntuu oudolta, että musiikin modernismia suomessa käsittelevissä musiikkidokumenteissa tai historiikeissa Rantakin on unohdettu tai sivuutettu ilmeisesti siitä syystä, että siinä eräs suomalainen kapellimestari puhuu ennen kaikkea modernista orkesterimusiikista ja Rannan rohkeinta atonaalisuutta edustavat teokset ovat lähinnä kamarimusiikkia, eivätkä edes atonaaliset laulusävellykset ole atonaalisuudeltaan aivan samaa tasoa. Mutta kyllähän uusklassismikin luetaan moderniksi musiikiksi puhumattakaan jazz vaikutteisesta foxtrotti sarjasta ta musiikin eksotismistakin vaikka joissakin itämaista tunnelmaa huokuvissa teoksissa, joita säveltäjä kirjoitti, esim, tanssipantomiimi. Orkesterimusiikkikirjassa kerrotaan kuinka itämaisen musiikin monisäikeiset ja hypnoottisesti vaikuttavat kuviot tekivät Debussyyn vaikutuksen soidessaan raukeina. Jotakin sen kaltaista löytyy tuosta La Serastakin, teoksen suppeudesta huolimatta. Taannoin Sibelius akatemiassa kuultu säveltäjän pianokvartetto rakentuu hämmästyttävää kyllä "lukuisista osista eri karaktääreissä sekä lyhyistä fraaseista, on eleellistä musiikkia, suosii raskaita klustereita bassossa, dramaattisia kärjistyksiä" ym. "efektin ollessa suorastaan surrealistinen", eikä ole atonaaliselle musiikille tyypillisesti "kehittelevää musiikkia", sillä se yleensä perustuu muunnelmatekniikalle ja periaatteelle. Tuossa oli joitakin otteita teoksen arvostelusta erään musiikkitieteen professorin näkemyksenä, joihin lisäsin Glenn Gouldin kirjoituksia. Vai tarkoittiko Gould nimenomaan dodekafonista musiikkia- Joka tapauksessa Salmenhaara pitää Rannan Fantastista sonaattia ja konserttoa orkesterille joidenkin muiden samoihin aikoihin sävellettyjen suomalaisteosten ohella suomen musiikin sen aikakauden tärkeimpinä teoksina, mutta eivät Rannan musiikin kvaliteetit hupene parin teoksen myötä, vaikka jostain syystä Salmenhaara on varsin säästeliäs Rannan teosten mainintojen suhteen painottaen tärkeimpien teosten listalla mm. Raitiota ja Klamia. On hämmentävää etteivät pianistit ole levyttäneet fantastista sonaattia suomalaisen pianomusiikin antologiaan ta kantanauhalle. Vaikka säveltäjää ei voine kutsua lapsineroksi tai edes varhain kypsyneeksi, on hänen omintakeisuutensa silti hämmästyttävää noin nuoreksi kyvyksi, jota tekisi mieli kutsua nerokkuudeiksi. Rannankaan biografiaa sen tarkemmin tuntematta, on mahdotonta sanoa missä vaiheessa säveltäjän päätös on syntynyt ja kypsynyt atonaalisen sävelkielen hyväksi, sillä säveltäjän tiedetään saaneen alkusysäyksen säveltäjäkutsumukselleen ja luovalle säveltaiteilijan uralleen Toivo Kuulan musiikkia kuultuaan, mutta ilmeisesti vasta radikaaleja aatteita suosineisiin yhdistyksen jäseniin tutustuttuaan ja heidän aatteensa omaksuttuaan halusi tulla avantgardistiseksi säveltäjäksi, sillä mitään muunkaan laista selitystä en ole päättelemällä tai elämäkerta tiedoista voinut löytää. Mutta yleensä säveltäjän tyylillinen kehitys kulkee päinvastaiseen suuntaan perinteisestä tonaalisuudesta ja romantiikasta modernismiin, kuten Schönbergillä, jonka tie atonaalisuuteen ja dodekafoniaan kulki Mahlerilta ja Straussilta omaksutun monimutkaisen harmonisen kielen kautta, joka provosoi hänen atonaalisen reaktionsa vähitellen tonaalisia keskuksia ja toonikaa kiertävällä ja dissonanssien purkautumista välttelevällä uudella musiikillisella kieliopilla ja puhtaaksiviljeltyyn atonaalisuuteen. Erään ja mahdollisesti f molli jousikvarteton viimeisessä osassa Gouldin mukaan tapaamme niin villisti hyppivien noonien kudoksen, ettei Schönbergin voida katsoa ottavan enää minkäänlaista vastuuta tonaalisen keskuksen koordinoinnista. Mutta Rantamme omaksui atonaalisen tyylin huomattavasti vikkelämmin v. 1922 mennessä jollei jo aiemmin luultavasti juuri ilman sanottavampia esikuvia, enkä tiedä missä määrin Schönbergin esimerkki oli hänelle vaikutteita antanut, mutta hän matkusti Viipuriin kuullakseen uutta musiikkia, josta lienee vaikutteita jonkin verran sävellystyöhönsä ammentanut. Myös Raitio aloitti luovan uransa Schönbergin tavoin perinteisin tyylikeinoin romanttista ilmaisua suosien, eikä sen perusteella voida sanoa, mihin suuntaan säveltäjän tyylillinen kehitys oli kulkeva. Myös Merikannon modernismi ilmestyi kuin salama kirkkaalta taivaalta postromanttisen kauden keskelle, joskin säveltäjä oli jo ensimmäisessä teoksessaan enteillyt modernistisia ambitioitaan ja ideaalejaan enteellisesti. | |
| Copyright ©1999-2024, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään. https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=9&t=249359 | |