Muusikoiden.net - Keskustelu
Kirjoittaja:	megatherium
Alue:	Klassinen
Aihe:	Miksi emme suosi suomalaista?
Aika:	09.06.2022 16:46   (muokattu 11.06.2022 14:10)
Saikkolan sinfonioiden soittaminen koulun musiikintunneilla, niin palkitsevaa kuin se ainutkertaisten musiikillisten elämysten ja kokemusten muodossa saattaisi ollakin, on sikäli problemaattista että ainoatakaan niistä ei kumma kyllä liene milloinkaan levytetty vaikka ne musiikkitieteilijöiden ja säveltäjän itsensä mukaan ilmeisesti kuuluvat säveltäjänsä keskeisimpään tuotantoon edustaessaan tyylillisesti vielä kansallisromantiikkaa joka ajoittain pyrkii uusklassismin suuntaan ja mm. esikoissinfoniaa La campalea rikkaammin orkestroitu muodoltaan 1 osainen ja kestoltaan puolituntinen sinfonia nro 2, lisänimeltään Traaginen, lyyrisine ja pateettisine molliteemoineen, viittaa otsikkonsa puolesta kansakuntamme järisyttäviin ja dramaattisiin kohtalonhetkiin sodan menetyksiä syvästi riipaisevalla surullaan ilmentäen ja on vaikuttava ja traaginen musiikillinen monumentti menetetylle Viipurille ja karjalalle omistettuna sodassa kaatuneille aseveljille Saikkolan itsensä taisteltua jatkosodassa Koirinoja-Mäkrätjärvi linjalla jossa isänikin, entinen KHO:n jäsen ja kansliapäällikkö, soti ja järkyttävät sotakokemuksensa Saikkola sinfonioihinsa objektivoituna tunteena sitten projisoi ja valoi.   Sitä minä ihmettelen että tämänkaltaista sielua järkyttävää, voimakkaita emootioita herättävää ja syvästi koettua korkealaatuista ja persoonallista 1946 sävellettyä sinfoniamusiikkia ei nykyään pääse kuulemaan missään johtuen luultavasti yleisistä syistä jotka estävät tällaisten sotasinfonioiden esittämisen meillä suomessa, eräs sotahistorioitsija kirjassaan arvelee mutta päivittelee sitä että samaan aikaan kun Saikkolan sinfoniat makaavat arkistojen kätköissä meillä haltioidutaan Shostakovitsin Leningrad sinfoniassa kuvatun kaltaisesta suuresta isänmaallisesta sodasta joka kuuluu peräti ydinrepertoaariin.   Tuohon otsikon kysymykseen vielä itse vastatakseni toteaisin että vaikka esim. soiva arkistokin suosii kyllä valtaosaltaan jollei sitten pelkästään yksinomaan juuri suomalaista musiikkia näkisin problemaattiseksi vain sen että sen ohjelmisto on kovin kapea koostuen lähinnä vain varhaisista ns. ensimmäisen aallon mutta jossain määrin myös toisen aallon suomalaista modernisteista ja muista populaareimmista säveltäjistämme mutta koko muu suomalainen arkistojen kätköihin unohtunut sävelaarteisto loistaa kokonaan poissaolollaan mm. sodan jälkeisen säveltäjäsukupolven säveltäjien tuotteet ja joita oikeastaan edustaa vain Fougstedtin dodekafoninen Angoscia ja Pylkkäsen ooppera Opri ja Oleksi mutta jälkimadetojalaisia postromantikkoja ei näy soivassa arkistossa vaikka minäkin mm. Tuukkasen 6. sinfoniaa toivoin.   Tuohon TpaloJ:n mainitsemiin Saikkolan sinfonioihin viitaten että eräässä konserttiarvostelussa kävi ilmi että Saikkolan yksilöllinen tyyli muodostuu ja rakentuu ennen sotia vallalla olevien musiikillisten tyylivirtausten ja kauemmaksi historiaan menevien romanttisten tyylivaikutteiden synteesistä vaikkakin hänen suurta romanttista virtuoosikonserton ideaalia tavoitteleva toisinaan myös uusklassismin suuntaan pyrkivä viulukonserttonsa joka otettiin arkistojen kätköistä uudelleen HKO;n ohjelmistoon v. 2006 käyttää suurta orkesteria melko kaavamaisesti jonkinlaisena komppi-instrumenttina mutta kylläkin Saikkolan traaginen sinfonia nro 2 on epäilemättä rikkaammin orkestroitu orkesteriteos kuin hänen viulukonserttonsa.   Itse olen vahvasti sitä mieltä että monet tuotteliaina sinfonikkoina kunnostautuneet ja orkesterisäveltäjänä itsensä läpilyöneet, mutta historian epäoikeudenmukaisesti jo unohtamat vaikkakin aikanaan paljon esitetyt mestarit ansaitsisivat säveltäjänä paitsi uuden tulemisen ja renessanssin myös eräänlaisen rehabilitoinnin, ts. kunnianpalautuksen, sillä minun näkemykseni mukaan ohjelmistopolitiikka kohtelee heitä tätä nykyä varsin tylysti ja epätasa-arvoisesti suhteessa moniin kaanonissa ja repertoaarissa paikkansa vakiinnuttaneisiin ja lunastaneisiin säveltäjiin nähden, joiden musiikkia esitetään muodossa tai toisessa paljon uutterammin kuin historian unohtamien sinfonikkojen tuotantoa nimenomaan pienimuotoisempien sävellysmuotojen osalta, joista esimerkiksi käy Kuulan mies-ja sekakuorotuotanto ja Palmgrenin jotkin pianokappaleet, heidän laajamuotoisempien teostensa ollessa jo osittain ajan hampaan nakertamia, (Palmgrenin menestynein pianokonsertto Virta lienee tästä säännöstä ilahduttava poikkeus), tai eivät ainakaan usein yhtä vaikuttavia kuin jälkimadetojalaisen "koulukunnan" sinfonisemmat orkesteriteokset, Kuulan Jupiter sinfoniankin jäädessä keskeneräisenä torsona pelkäksi johdannoksi kun Stabat materia säveltäessään hän kertoi olleensa jalat irti maasta enemmän kuin koskaan vaikka sitäkään ei voi kovin yhtenäiseksi teokseksi sanoa, eikä minusta esim. Toivo Kuulan tai Selim Palmgrenin kaltaiset kansallisromantikot vankkumattomasta asemastaan huolimatta säveltaiteemme kaanonissa kykene kilpailemaan suurten vaiettujen orkesterisäveltäjiemme, kuten Tuukkasen, Saikkolan, Aaltosen, Ikosen tai Fordellin kanssa rakenteeltaan laajamittaisten teosten säveltäjänä tai välttämättä edes taiteellisten visioidenkaan puolesta, sillä absoluuttisen musiikin korkeimpana muotona ja länsimaisen taiteen täydellisimpänä muotoilmentymänä sinfonia sävellysmuotona ylittää kaikki muut musiikin muodot lujan ja keskitetyn muotonsa ja syvän musiikillisen logiikkansa ansiosta, sikäli kuin arvaukseni esim. Aaltosen, Saikkolan ym. kohdalla osuu alkuunkaan oikeaan, sillä vääristyneen ohjelmapolitiikan vuoksi heidän musiikkiaan on ollut mahdotonta päästä kuulemaan, kun edellisestä Aaltosen sinfonian esityksestäkin on kulunut jo yli 20 vuotta, eikä hänen sinfonioidensa levytyshanke ole realisoitunut pelkälle ideatasolle jääneiden ja sittemmin rauenneiden suunnitelmien takia, jotka sisälsivät myös Aaltonen seuran perustamisen, ja Tuukkasen täysimittaisista sinfonioistakin tunnen vain yhden, nimittäin Meri sinfonian, mutta niiden niukkojen teosnäytteiden perusteella jotka esim. Aaltosen Hiroshima sinfoniasta olen saanut kuulla ja teokseen niiden pohjalta tutustua ovat vaikuttaneet kuitenkin varsin lupaavilta, alkaen matalien jousten mollisävyistä ja päätyen triumfinaaliseen koko orkesterin loppusähäkkään, joskin Saikkolan orkesterituotantoon minulla on ollut tilaisuus tutustua vain suuren emotionaalisen vaikutuksen tehneen ja surullaan musertavan Karjala palaa nimisen sinfonisen kuvan kautta, joka niinikään muistaakseni alkaa matalien jousien mollisävyillä, ja joka esitettiin taannoin Avanti sodassa konsertissa ja radioitiin yle yhdessä, saamattani kuulla kuitenkaan nuottiakaan hänen keskeisimpiin teoksiin kuuluvista 10:stä sinfoniastaan tai 12:sta sinfonietastaan, vaikka Ylellä on kantanauhatallenteina hallussaan yksi esimerkki kummastakin musiikillisesta lajityypistä kyseiseltä säveltäjältä, joita se ei tietääkseni ole kuitenkaan minun aikanani koskaan soittanut, ja hämärän muistikuvani mukaan Traaginen sinfonia olisi melko hiljattain esitettykin jossakin kamariorkesteri Avantin konsertissa vaikka on mahdollista että muistikuvani on täysin väärä ja tuulesta temmattu, sillä tämänkaltaiset teokset ovat ohjelmistossa ekspressiivisestä voimastaan huolimatta siinä määrin harvinaista herkkua että niiden esittämiseksi ja ohjelmistoon saamiseksi pitäisi perustaa suoranainen kansanliike, jolla korjattaisiin tämänkaltaiset epäkohdat ja puutteet ohjelmistossa, joka suosii vain populaareimpia eikä suinkaan aina niitä emotionaalisesti kaikkein vaikuttavimpiakaan suomalaisia sinfonioita, vaan hyvinkin frigidejä, staattisia, tekstuuriltaan kamarimusiikillisia, sävelkieleltään konservatiivisia, epäemotionaalisia ja sisäänpäin kääntyneen modaalisia teoksia jossa kaikenlainen musiikillinen suuruus ja pakahduttavuus loistavat poissaolollaan viileästä klassismistaan ja stereotyyppisestä kansallisromantiikastaan johtuen kokiessani olevani hyvin pettynyt mikäli Melartinin ja Leiviskän sinfonioita sekä Tuukkasen Meri sinfoniaa lukuun ottamatta ydinrepertoaariin kuuluvien sinfonioiden lisäksi myös muut unohdetut ja edellä mainittujen suomalaissäveltäjien sinfoniat osoittautuisivat syvällisen analyysin ja sinfonioita saadun kuuntelukokemuksen jälkeen musiikillisilta kvaliteeteiltaan pelkäksi sekundaksi vaikka esim. lähiradion klassisessa illassa kuulemani Fordellin myöhäinen sinfonia vaikutti niin hitaan osan ekspressiivisessä melodisessa kauneudessaan kuin finaalin kontrapunktisessa taidokkuudessaankin laadukkaalta teokselta joka ei ansaitsisi sitä unohdusta joka sen osaksi on tullut kepeämmillä ja ohuemmilla siveltimen vedoilla piirretyistä avausosista huolimatta vaikka Fordellin sinfonioissa on valinnanvaraa 44 teoksen verran joista valita ohjelmistoon kaikkein vaikuttavimmat ja kiehtovimmat sinfoniat hänen ollessa säveltäjäluonteeltaan ekspressionisti joka sisällytti teoksiinsa moderneja aineksia riitasointuineen, hänen teostensa ollessa luonteeltaan usein lempeän ja lämpimän lyyrisiä. .
Copyright ©1999-2024, Muusikoiden Net ry. Kaikki oikeudet pidätetään. https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=9&t=246165