| Aihe: Marcia funebre sulla morte d'un Eroe | 1 |
|---|
|
Beethovenin pianosonaatit ovat musiikillisia timantteja ja säteilevät voimaa, intohimoa ja syvällistä tunteiden kirjoa. Ne ovat kuin matka kohti sielunmaisemaa, jossa jokainen nuotti on kuin tarina, joka kerrotaan sävelten kautta. Beethovenin pianosonaatit ovat ikuisia mestariteoksia, jotka kutsuvat kuulijan seikkailuun musiikin maailmaan, missä jokainen nuotti on merkityksellinen ja jokainen sävel herättää tunteita, jotka ovat yhtä voimakkaita kuin elämä itse.
Ne ovat kaikki hienoja ja syvällisiä teoksia, mutta erityisesti pidän kahdeksannesta sonaatista, op. 13, joka tunnetaan myös Pateettisena sonaattina. Se on teos, joka todella tarttuu kuulijan sieluun voimakkaalla draamallaan ja intohimoisella ilmaisullaan. Sonaatin ensimmäinen osa, joka avaa teoksen, on kuin räjähtävä purkaus tunteita ja energistä virtausta, mikä tempaa kuulijan mukaansa heti ensi sävelistä lähtien. Toisessa osassa Beethoven hidastaa tahtia ja maalaa herkän ja kauniin melodisen kuvan, joka tarjoaa vastapainon ensimmäisen osan voimakkuudelle. Kolmas osa palauttaa intensiteetin ja päättää teoksen voimakkaalla ja juhlavalla loppuhuipennuksella. Pateettinen on teos, joka jää syvälle kuulijan mieleen sen voiman, dramaattisuuden ja tunteikkuuden vuoksi.
Jos et vielä ole tutustunut näihin taidemusiikin ikuisiin helmiin, on varmasti nyt hyvä hetki uhrata muutama hetki näille kuolemattomille sävellyksille. Jos Pateettinen sonaatti ei juuri nyt puhuttele, niin ehkä ajankohtaan sopiikin paremmin A-duuri sonaatti nro 12, op. 26, joka tunnetaan myös nimellä Marcia funebre sulla morte d'un Eroe, ja joka on sama nimi kuin Beethovenin Eroican surumarssilla, mutta ei liity suoraan sinfoniaan. Sonaatin kolmas osa on poikkeuksellinen pianosonaattien joukossa, sillä se on marssimuotoinen ja sisältää hienostuneita ja vaikuttavia sävyjä. Surumarssin tunnelma kuvastaa hautajaisia tai muistotilaisuutta, ja se on täynnä syvää surua ja kunnioitusta. Beethoven yhdistää tässä osassa taitavasti surumielisen melodian voimakkaaseen rytmiikkaan, mikä luo teokseen vaikuttavan ja vaivattoman liikkeen. Surumarssi tarjoaa kuulijalle tilaisuuden pysähtyä ja harkita, kun taas sen lopullinen paluu aiempiin teemoihin symboloi elämän jatkumista ja toivon kipinää. Beethovenin kyky yhdistää emotionaalisia syvyyksiä ja musiikillista innovaatiota tekee tästä osasta erityisen ja ikimuistoisen.
Ja lähtee tuubista tästä, olkaa niin hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=zuWUXLzM69w
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Pakko kysyä onko noin vakuuttava myyntipuhe itse keksittyä vai jotain tekoälyn aikaansaannosta?
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: Pakko kysyä onko noin vakuuttava myyntipuhe itse keksittyä vai jotain tekoälyn aikaansaannosta?
Liikuttuneessa tilassa omin pikku kätösin kirjailtu. On näitä tullut ennekin runoiltua.
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Iiwana-80: Liikuttuneessa tilassa omin pikku kätösin kirjailtu. On näitä tullut ennekin runoiltua.
Pitääpä viritellä kuulokkeet ja ottaa hieman kuulohavaintoa :)
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: Pitääpä viritellä kuulokkeet ja ottaa hieman kuulohavaintoa :)
Sitten on tietysti Kuutamosonaatti melko hyvä, vaikka vähän kliseinen jo onkin, ja jota varmasti lähes jokainen pianistin alku jossain vaiheessa tapailee.
Ylisummaan nämä Beethovenin pianosonaatit on arvostettuja kappaleita. Sanotaan, että itseään voi nimittää pianistiksi, kun on selättänyt ne esityskuntoon. Aikalaiset moittivat Beethovenia, että tuommosia kappaleita, joita ei pysty soittamaankaan, johon Beethoven itse sanoi, että minä vähät välitän tiedän raukoista sormistanne. Teen musiikkia. Se oli tyhjentävästi sanottu.
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... |  Prophet
29.03.2024 11:00:09 (muokattu 29.03.2024 11:03:05) | |
|
Iiwana-80: Sitten on tietysti Kuutamosonaatti melko hyvä, vaikka vähän kliseinen jo onkin, ja jota varmasti lähes jokainen pianistin alku jossain vaiheessa tapailee.
Selvästi enemmän pidän tästä klassikosta. Siis kuuntelun osalta. En ole Aaronin pianokouluja I-V suorittanut. | |
Suurimmat suosikkini Beethovenin pianosonaateista ovat luonnollisesti ne kaikkein myöhäisimmät, niin sanotut metafyysisen kauden teokset, mutta ennen kaikkea c mollisonaatin mystinen Arietta, jossa jokainen muunnelma vie meidät kohti valoisampaan maailmaan ja henkistyneempään tilaan. J W N Sullivanin kirjoitukset Beethovenin henkisestä kehityksestä myöhäisiä jousikvartettoja koskien täsmäävät tähänkin musiikkiin
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | |
Prophet: Selvästi enemmän pidän tästä klassikosta. Siis kuuntelun osalta. En ole Aaronin pianokouluja I-V suorittanut.
I-III muistaakseni tuli soitettua, mutta IV tuli soitettua vain osittain, kun opettaja sanoi, että on turhaa ja antoi sitten valita vapaammin mikä molempia kiinnosti. Kuutamosonaattiakin olen kyllä tapaillut, mutta nimenomaan vain sitä. Koskaan ei ole ollut olevinaan aikaa sen opetteluun. Hieno biisi kyllä.
Jos Beethovenin pianosonaatteja pitäisi ummikolle neuvoa, niin tämä olisi varmasti aika takuuvarma suositus. Aikaamyöden oma maku sitten kehittyy ja suosikit kyllä löytyy, jos on löytyäkseen.
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Ai niin, tämä unohtui:
megatherium: Suurimmat suosikkini Beethovenin pianosonaateista ovat luonnollisesti ne kaikkein myöhäisimmät, niin sanotut metafyysisen kauden teokset
Mihin viittaat tällä ns. metafyysisellä kaudella? Tarkoitan, että onko Beethovenilla sinun mielestäsi kausi, jota yleisesti pidetään hänen osaltaan metafyysisenä kautena?
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Iiwana-80: Ai niin, tämä unohtui:
Mihin viittaat tällä ns. metafyysisellä kaudella? Tarkoitan, että onko Beethovenilla sinun mielestäsi kausi, jota yleisesti pidetään hänen osaltaan metafyysisenä kautena?
Se on vallalla oleva tapa jaotella säveltäjän teokset kolmeen luomiskauteen ja joista myöhäisintä kutsutaan musiikkikirjallisuudessa metafyysiseksi kaudeksi, joihin kuuluvat pianosonaatit Hammerklaviersonaatista lähtien, myöhäiset jousikvartetot, missa solemnis ja viimeinen sinfonia sekä mm. Diabelli variaatiot. Voihan olla, että vain osa kirjoittajista ja kommentaattoreista on omaksunut tuon nimityksen, jonka olen tainnut itse omaksua Sävelten mestareita kirjasta. jossa todetaan, että nämä teokset veivät säveltäjän taiteellisen kehityksen viimeiseen vaiheeseen. Mutta monet sävellyssuunnitelmat jäivät toteutumatta.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | Prophet
29.03.2024 23:47:18 (muokattu 30.03.2024 00:24:09) | |
|
Iiwana-80: I-III muistaakseni tuli soitettua, mutta IV tuli soitettua vain osittain, kun opettaja sanoi, että on turhaa ja antoi sitten valita vapaammin mikä molempia kiinnosti. Kuutamosonaattiakin olen kyllä tapaillut, mutta nimenomaan vain sitä. Koskaan ei ole ollut olevinaan aikaa sen opetteluun. Hieno biisi kyllä.
Jos Beethovenin pianosonaatteja pitäisi ummikolle neuvoa, niin tämä olisi varmasti aika takuuvarma suositus. Aikaamyöden oma maku sitten kehittyy ja suosikit kyllä löytyy, jos on löytyäkseen.
IV:ssa sanotaan, että se valmistaa oppilasta Vallankumousetydiin. En epäile. Ainoa klassinen kappale, jonka opettelin soittamaan (kiitos sormijärjestysmerkkien), oli Rondo alla Turca. Mutta kun sormet taipuvat vain oktaavin verran, niin kädet sai kipeäksi. Jos olisi urut kahden oktaavin jalkiolla, niin opettelisin Bachin kantaattia 29. | |
megatherium: Se on vallalla oleva tapa jaotella säveltäjän teokset kolmeen luomiskauteen ja joista myöhäisintä kutsutaan musiikkikirjallisuudessa metafyysiseksi kaudeksi, joihin kuuluvat pianosonaatit Hammerklaviersonaatista lähtien, myöhäiset jousikvartetot, missa solemnis ja viimeinen sinfonia sekä mm. Diabelli variaatiot.
Tarkoitatko siis, että metafyysinen kausi tässä tarkoitetussa yhteydessä on tietty ajanjakso ilman, että se määräytysi substanssin mukaan?
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Tuo on kyllä erittäin kaunis hautajaiskappale.
Laughter is the most powerful banishing ritual. Lakkaus on raki! |  megatherium
30.03.2024 10:58:47 (muokattu 30.03.2024 21:56:35) | |
|
Iiwana-80: Tarkoitatko siis, että metafyysinen kausi tässä tarkoitetussa yhteydessä on tietty ajanjakso ilman, että se määräytysi substanssin mukaan?
Ei tietenkään vain ja ainoastaan tietyn ajanjakson mukaan, vaan kyllä sillä tarkoitetaan myös sisällöltään ja substanssiltaan niitä painavimpia teoksia, joissa ilmenee tätä Sullivanin kutsumaa "mystisen näkemyksen täydellisesti epäröimätöntä muuntamista musiikiksi", todeten mm. että "emme mitään muuta musiikkia kuullessamme ole niin tietoisia siitä oman tietoisuutemme ylittävästä tilasta" jne., puhuen myös "yli-inhimillisyydestä" näiden teosten yhteydessä ja jotka kirjoitukset Sulho Ranta on suomentanut toimittamassaan sävelten mestareita kirjassa.
Totta kai Beethoven sävelsi tuona aikana vähemmän merkittäviäkin teoksia, jotka kuuluvat alempaan liigaan, kuten Ateenan rauniot, jossa ei ole mitään metafyysistä, mutta c molli jousikvartettoa pidetään säveltäjän pisimmälle vietynä teoksena rakentuen tuona aikana Beethovenia vaivanneesta ajatusten tulvasta sekä siitä poimituista palasista, ikään kuin kyse olisi ollut uudesta lähdöstä kohti entistä suuremman täydellisyyden ihannetta, sanaillaan eräässäkin Beethoven taskukirjassa, jota en nyt juuri löydä, mutta muistan nuo sanat.
Itse kuuntelin melkoisen vaikuttuneena juuri Hammerklaviersonaattia, kun Erkki Aaltosen orkesterisarja Macbeth ei vielä näin aamusta oikein maistunut kymmenien kuuntelukertojen jälkeen.
Mutta Beethovenista vielä sen verran, että jos tämä olisi kyennyt toteuttamaan sävellyssuunnitelmansa mm. ystävänsä Kufnerin kanssa suunnittelemansa Alkuaineet aiheisen teoksen, oratorion Saul ja Daavid, sielunmessun ja mm. luonnosasteelle pöytälaatikkoon jääneen 10:nnen sinfonian sekä viimeisiin hetkiin säveltäjää askarruttaneen Faust oopperan suhteen, "niin nämä teokset olisivat epäilemättä myötäilleet entistä vähemmän ajan henkeä", jossa usko ihmisyyteen oli väistymässä rahan ahneuden ja väkivaltaisen todellisuuden tieltä, kirjoitetaan muistin mukaan mainitussa Klassikot sarjan Beethoven taskukirjassa, jonka kirjoittajaa en sentään muista, mutta netistä löytyi kirjailijan nimi: André Gauthier. Eipäs kirjoitetakaan.
Löysin tuon Beethoven kirjan ja täytyy sanoa, että muistin osittain väärin. kirjassa näet todetaan, että "luottamus tulevaisuuteen oli väistymässä lannistuksen ja rahan mahdin väkivaltaisen todellisuuden tieltä".
Sulho Rannan musiikin historian mukaan Beethovenin metafyysisellä sävellyskaudella teoksen sisältö tuli muotoa tärkeämmäksi. Mutta on silti todettava, etteivät Beethovenin toisen sävellyskauden teokset paljoa jää jälkeen metafyysisen kauden luomuksista. Suurin Beethoven elämykseni on saatu Keisari konsertosta.
50 v. täytettyään säveltäjä muisteli aikaa, jolloin hän ei vielä omasta mielestään osannut säveltää todeten, että nyt hän luulee osaavansa ja hänestä tuntui kuin ei olisi kirjoittanut vielä nuottiakaan. Beethovenissa ihmiskunta todella menetti suuren kyvyn, jolla saattoi olla vielä paras annettavanaan eikä tämän luomisvoima osoittanut hiipumisen merkkejä vaan on todennäöistä, että säveltäjän seuraavat suurteokset olisivat kohottaneet hänen taiteensa uusiin korkeuksiin, uudelle tasolle, ihailemansa Mozartin täydellisyyden kenties tavoittaen, mutta kohtalo päätti toisin. harvat hänen taidettaan olisivat enää kyenneet myöskään ymmärtämään, mikäli näin latteata sanaa voidaan musiikillisista elämyksistä ylimalkaan käyttää.
Beethoven oli koko ihmiskunnan suurin nero heti Mozartin jälkeen, mutta teoriassa olisi voinut jopa ohittaa tämän tai ainakin yltää samalle tasolle musiikillisessa suuruudessa. Jotkut pitävät häntä tosin jo nyt suurimpana kaikista. Schubert ei ehkä yltänyt aivan näiden herrojen mittoihin sitten kuitenkaan ja Shakespearesta ja kumpp. en osaa sanoa mitään, kun en juuri lue maailmankirjallisuuden klassikoita.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | |
Iiwana-80: .. ehkä ajankohtaan sopiikin paremmin A-duuri sonaatti nro 12, op. 26, joka tunnetaan myös nimellä Marcia funebre sulla morte d'un Eroe..
Ja lähtee tuubista tästä, olkaa niin hyvät: https://www.youtube.com/watch?v=zuWUXLzM69w
Kuuntelin tuon ja pari muutakin tulkintaa. Glenn Gould mielestäni soitti rytmisesti sensitiivisemmän version. Ehkä Barenboimin jämptiys kuitenkin on lähempänä säveltäjän visiota ja Gould vain näpräilee omiaan :D
https://www.youtube.com/watch?v=gYAtlTheCyY
En ole musiikin asiantuntija. | |
megatherium: Ei tietenkään vain ja ainoastaan tietyn ajanjakson mukaan, vaan kyllä sillä tarkoitetaan myös sisällöltään ja substanssiltaan niitä painavimpia teoksia, joissa ilmenee tätä Sullivanin kutsumaa "mystisen näkemyksen täydellisesti epäröimätöntä muuntamista musiikiksi", todeten mm. että "emme mitään muuta musiikkia kuullessamme ole niin tietoisia siitä oman tietoisuutemme ylittävästä tilasta" jne., puhuen myös "yli-inhimillisyydestä" näiden teosten yhteydessä ja jotka kirjoitukset Sulho Ranta on suomentanut toimittamassaan sävelten mestareita kirjassa.
Veli puhuu vähän mutta asiaa.
Mulle on joskus opetettu, että metafyysinen musiikki on hyvin henkilökohtainen ja subjektiivinen kokemus. Minulle tietty sävellys voi herättää erilaisia, syvällisiäkin, tunteita ja ajatuksia, jotka ei puhuttele sinua millään tavalla. Muistan opettajan kuvailleen, että metafyysinen musiikin ominaisuuksia (siis jollekin tietylle kuulijalle) voisi olla abstraktius, minimalismi, hiljaisuus ja vaikka improvisaatio (jota ei taidemusiikissa tietystikään esiinny niin kun vaikka jazzissa).
Jossain dokumentissa muistan Beethovenin eri kausia nimitetyn (vuosiluvut muistin mukaan) ensimmäiseksi metafyysiseksi kaudeksi vuosina 1800 - 1805, keskimmäinen metakausi jotakuinkin alkamaan 1810 ja siitä noin 5 vuotta eteen, ja myöhäinen meta jostain 1816 - 1827. Vuosiluvut tosiaan muistista.
Edellisestä johtuen pisti silmään se, kun tulkitsin sinun aikaisemmin kuvanneen Beethovenin tiettyä ajanjaksoa metafyysisenä ja, että muulloin ei olisi syntynyt metafyysisiin ansioihin yltäviä teoksia.
Mutta juu, mielenkiintoisia asioita. Näistä saisi varmasti pitkän ja monisyisen keskustelun aikaan siltikin, vaikka hyväksyttäisiin, että metafyysisyys on nimenomaan henkilökohtainen kokemus.
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | |
Kefiiri: Kuuntelin tuon ja pari muutakin tulkintaa. Glenn Gould mielestäni soitti rytmisesti sensitiivisemmän version. Ehkä Barenboimin jämptiys kuitenkin on lähempänä säveltäjän visiota ja Gould vain näpräilee omiaan :D
Eikös 1800-luvun musiikissa saa "näprätä omiaan"? Käsitys esitysmerkkien tiukasta noudattamisesta tuli tietääkseni vasta 1900-luvun vaihteessa.
Nakkikioskit vapiskaa! Hampurilaisketjut ovat tulossa! Amerikkalaisperäinen pullan sisään pantu jauhelihapihvi uhkaa kukoistavaa suomalaista nakkimakkara- ja hotdog-kulttuuria. Hampurilaisten ohella ravintolat myyvät myös kansainvälistä ilmapiiriä. | megatherium
01.04.2024 16:52:01 (muokattu 01.04.2024 18:01:52) | |
|
Iiwana-80: Veli puhuu vähän mutta asiaa.
Mulle on joskus opetettu, että metafyysinen musiikki on hyvin henkilökohtainen ja subjektiivinen kokemus. Minulle tietty sävellys voi herättää erilaisia, syvällisiäkin, tunteita ja ajatuksia, jotka ei puhuttele sinua millään tavalla. Muistan opettajan kuvailleen, että metafyysinen musiikin ominaisuuksia (siis jollekin tietylle kuulijalle) voisi olla abstraktius, minimalismi, hiljaisuus ja vaikka improvisaatio (jota ei taidemusiikissa tietystikään esiinny niin kun vaikka jazzissa).
Jossain dokumentissa muistan Beethovenin eri kausia nimitetyn (vuosiluvut muistin mukaan) ensimmäiseksi metafyysiseksi kaudeksi vuosina 1800 - 1805, keskimmäinen metakausi jotakuinkin alkamaan 1810 ja siitä noin 5 vuotta eteen, ja myöhäinen meta jostain 1816 - 1827. Vuosiluvut tosiaan muistista.
Edellisestä johtuen pisti silmään se, kun tulkitsin sinun aikaisemmin kuvanneen Beethovenin tiettyä ajanjaksoa metafyysisenä ja, että muulloin ei olisi syntynyt metafyysisiin ansioihin yltäviä teoksia.
Mutta juu, mielenkiintoisia asioita. Näistä saisi varmasti pitkän ja monisyisen keskustelun aikaan siltikin, vaikka hyväksyttäisiin, että metafyysisyys on nimenomaan henkilökohtainen kokemus.
Tajunnassa tieto voi olla paitsi subjektiivinen. Nimittäin silloin kun tiedoitseva subjekti tajuaa oman itsensä, pahan tai hyvän olonsa, sekä niitä aiheuttavat syyt ja kaikki näyttää siinä itsestään selvältä. Mutta myös objektiivinen. Nimittäin silloin kun aistien välittämä tieto muodostuu ihmiselle aiheeksi tai probleemiksi. Tai varsinkin silloin
kun ideoiden käsittämisen edellytyksenä tiedoitsevasta tulee tiedoitsemisen puhdas subjekti tai kun musiikkiin valettu objektivoitu tunne heijastuu puhtaan mielteen alueelle. Mutta olet siinä oikeassa, että tajunta on perusteiltaan subjektiivinen, ja jossa, siis tiedoitsevan subjektin älyssä, objektiivinen maailma voi ilmetä ja voidaan tiedoita.
Sävelten mestareita kirjan mukaan Beethoven esiintyi kokemuksista rikkaimpana juuri myöhäisellä metafyysisellä kaudellaan, jolloin hän tiivisti perinpohjaisesti musiikillisia aiheitaan ja ajatuksiaan. Wagnerin mukaan tämän kauden musiikki ulottuu yli kauneuden rajojen. Metafyysistä syvyyttä ilmenee kuitenkin myös muina säveltäjän luomiskausina sävelletyissä teoksissa, joskin vähiten ensimmäisessä, jossa muoto on sisältöä tärkeämmässä asemassa ja säveltäjä on tyylillisesti vielä selvästi vanhempien wieniläisklassikoitten vaikutuksen alainen, joskin jotkin muotoratkaisut viittaavat jo kypsempään tyyliin jossa teosten mittasuhteet kasvavat.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | megatherium
01.04.2024 20:22:29 (muokattu 01.04.2024 20:29:16) | |
|
Kefiiri: Kuuntelin tuon ja pari muutakin tulkintaa. Glenn Gould mielestäni soitti rytmisesti sensitiivisemmän version. Ehkä Barenboimin jämptiys kuitenkin on lähempänä säveltäjän visiota ja Gould vain näpräilee omiaan :D
https://www.youtube.com/watch?v=gYAtlTheCyY
Glenn Gouldilla onkin mielenkiintoisia käsityksiä musiikista ja Beethovenista, joita hän tuo esille keskustellessaan itsensä kanssa aiheesta Beethoven, kirjassa Glenn Gouldin kirjoituksia musiikista. Hän mm. väittää kuuntelevansa ainoana ihmisenä mieluummin Mendelssohnin Paulus oratorion kuin Beethovenin Missa solemniksen, koska hänellä on vuosisadan mittainen sokea täplä musiikissa, jonka rajoina on Bachin Fuugan taito ja Wagnerin Tristan, poikkeuksena juuri Mendelssohn ja Glinka, ja klassismin aikakausi, jonka hän yksinkertaisesti toivoisi häipyvän, synnyttää hänessä pikemminkin vain ihailua kuin rakkautta.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | |
Kefiiri: Kuuntelin tuon ja pari muutakin tulkintaa. Glenn Gould mielestäni soitti rytmisesti sensitiivisemmän version. Ehkä Barenboimin jämptiys kuitenkin on lähempänä säveltäjän visiota ja Gould vain näpräilee omiaan :D
https://www.youtube.com/watch?v=gYAtlTheCyY
Barenboim on tunnettu ja tunnustettu Beethoven pianotulkinnoistaan. Hän on esimerkiksi levyttänyt kaikki Beethovenin pianosonaatit useampaan kertaan ja esittänyt niitä konserteissaan ympäri maailman. Siitä voi tietysti olla montaa mieltä, että tulkitseeko hän näitä sonaatteja hyvin vai huonosti, mutta sitä ei voi kiistää, etteikö hän tuntisi Beethovenin musiikkia perin pohjin, niin pianistina kun myös kapellimestarina.
Muistelen, että esimerkiksi tuubissa olisi ainakin jossain vaiheessa ollut suuri määrä näitä sonaatteja Barenbomin esittämänä. Tai sitten katselin niitä Areenasta tai jostain muualta.
Juuriongelma ole taloudessa, vaan siinä mistä sitä massia saataisiin... | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
