| Aihe: Konserttiarviot | |
|---|
|
En tiedä onko tästä hyötyä kun tämä on niin pieni palsta, mutta kopioin tuonne Kuhmo-ketjuun laittamani luonnehdinnan:
(Ensimmäinen lause vastaus edellisen asettamaan kysymykseen "Ovatko muut tykänneet?")
No kyllähän siitä pidettiin. En muistanutkaan, että taidemusiikki kuulostaa livenä noin paljon paremmalta. Puhumattakaan soittajien tulkinnan seuraamisesta: kyllä taidemusiikissakin on visuaalisia elementtejä siinä kuin rockmusiikissa - joissain uudemmissa teoksissa tämä oli jokseenkin vielä enemmän itsestäänselvää, esimerkiksi Ralf Gothonin uudessa jousikvartetossa, jossa oli hieman teatterimaisia elementtejä mukana.
"The five seasons" -konsertti oli ensimmäinen, jonka kävin katsomassa, eikä lainkaan huono aloitus ollut. Vivaldin vuodenajat olivat melko kevyt ja itsestäänselvä aloitus, mutta jousiorkesteri kuulosti upealta ja myöhemmin loppukonsertin kamariorkesterin äänenjohtajanakin nähti viulisti - jonka nimeä en nyt muista - tulkitsi niin tunteella kaikki soittonsa, että on siitä tässä vielä mainittava!
Konsertissa kuultiin myös Astor Piazzolan pari teosta, kaksi osaa teoksesta "4 Estaciones Portenas". Teos oli melko iskelmällinen ja kevyeen musiikkiin kallellaan, mutta tykkäsin siitä silti tai juuri siksi. Earle Brownin teos "December 1952" on graafisen notaation merkkiteoksia (katsoin juuri Wikipediasta) ja sitä ohjelmistossa mainostettiin sivun alalaitaan pläntätyn nuotin, joka siis on erilaisia viivoja neliössä, avulla. Kuitenkin soittajilla oli konsertissa melko tarkat nuotit edessään, mikä oli pettymys, sillä olisin odottanut kollektiivi-improvisointia, mutta teos oli kyllä muuten hyvä, vaikka toisaalta pettymyksen tuotti myös se, että sävelmateriaali ei lainkaan vastannut kuvaani, jonka oli muodostanut nimen ja nuottiesimerkin avulla: odotin ehkä jopa hieman Webern-tyyppistä fragmentaarisuutta, mutta teos oli aikamoista rymistelyä.
Varsinainen kohokohta oli Toshio Hosokawan vuonna 2001 säveltämä teos klarinetille ja jousikvartetille. Teoksessa kuultiin hitaita, jännittyneitä sointuja, varovaista melodista kehittelyä ja klarinetin läpi puhallettua ilmaa. Harmonia ei korvaani kuulostanut kauhean funktionaaliselta, vaan melko tajunnanvirtamaiselta, mikä oli vain hyvä asia. Mahtavia mielikuvia ja assosiaatioita herätteli tämä.
Toinen seuraamani oli sitten kolmesta teoksesta koostunut Mozart-tyyppinen katselmus. Ensimmäistä teosta, G-duuri jousikvarettoa, vaivasi klassismin sietämätön keveys: peittelemättömät perussävelkulut, rauhallinen dynaaminen vaihtelu ja niin edelleen. Toisena teoksena kuultiin Alfred Schnittken sovitus Mozartin pantomiimista, joka olikin sitten alkuperäisehkössä asussaan - kera modernin koreografian - seuraava numero.
Schnittken sovitus oli oikein mainio, mutta täytyy sanoa, että pidän enemmän teoksen versiosta jousiorkesterille. Lievää riintasointisuutta ja sekuntikulkuja kuultiin toki, mutta parhaat hapon viskaamiset silmille olivat tästä versiosta jääneet pois. Mozartin pantomiimi, k416, oli mainio teos ja koreografiaakin katseli melko mielellään, mutta en tiedä olisiko ollut hauskempaa kuunnella pelkkää musiikkia. Ehkä en ole tanssi- ja teatterialalla tarpeeksi sivistynyt, jotta olisin tajunnut kaikkia viittauksia.
Olin sitten myös päätöskonsertissa. Alussa kuultiin pianokappaleita (mutta nyt jälkeen päin, tämän kappaleen jo kirjoittaneena, huomautan, että olihan tuossa myös Schubertin yksi biisi, joka oli klarinetille, lauluäänelle ja pianolle), joista positiivisimmin yllättivät Olivier Messianin "Ile de feu" ja Jouni Kaipaisen "Tuulta odotellessa ja muita preludeja", jonka esitys oli maailman ensi-ilta. Kaipaisen teoksessa oli mahtavia kromaattisia riitasointeja, joista tuli mieleen tuuli heiluttelemassa oksia. Konsertin aloituskappale, Berion "Wasserklavier", ei sekään huono ollut, mutta ei säväyttänyt kuten mainitsemani.
Varsinainen konsertin kohokohta oli nuorehkon Silvia Colasantin 2005-vuonna säveltämä teos "In the Earth and Air". Teos oli mahtavaa modernin kuuloista säveltapailua. Kuultiinpa jopa ainakin yksi ääni marimbasta jousella soitettuna, mikä oli siksi niin hienoa, että olen aina sellaisen äänen tahtonut kuulla. Äänenvärillistä hienoutta oli myös päätöskappaleessa, Mahlerin "Das lied von der Erde":ssä, jossa Schönbergin sovittamana oli tietenkin harmooni ja celesta, tosin, harmoonia en harmikseni oikein paksun kudoksen alta hamottanut ja celestaakin soiteltiin vain lopussa.
Sellaisehkoa (varaan oikeuden olla eri mieltä itseni kanssa).
Onko jossain lisää mustikkaa. | |
Tänä vuonna Kuhmossa nähtiin ohjelmallisuutta lavalla. Konsertin avannut Mozartin teos ei ollut läpikirjoitetussa muodossa, vaan muodon päätti yleisö viskelemällä noppia. Jäin kuitenkin miettimään, että olivatko illan viimeistä kappaletta varten lavalle tuodun thereminin sähköongelmat ennen kappaleen aloittamista tällaisia samanlaisia säveltäjän lisäämiä ohjelmanumeroita - eihän modernisteista koskaan tiedä!
Jo nuorena Nepsu ajoi geneettisesti määräytyneen suoran hiusrajansa vanhemmiltaan salaa niin sanotuksi mikkihiirimalliksi. | |
Joensuun kaupunginorkesterin vahvistuksena vieraili Jyväskylän sinfonia. Ensimmäisen puoliajan ohjelmistona oli Schönbergin viulukonsertto ja toisen puoliajan Holstin Planeetat. Johtajana toimi Esa Heikkilä.
Schönberg on luonnehtinut teosta konsertoksi kuusisormiselle viulustille. Kurt Nikkanen suoriutui teoksesta loistavasti. Teos oli yllättävän pirteä, energinen ja rytmikäs siihen nähden, että koko tyylikausi leimataan usein ensimmäisen maailmansodan ahdistuneisuuden ilmaukseksi. Varmaankin teoksen hankaluuden aiheuttaman keskittyneisyyden vuoksi orkesteri kokonaisuudessaan soitti kaiken erittäin tarkasti. Etenkin viimeinen osa oli varsin mukaansa tempaava. Teos on ihan kiinnostava Schönbergin tuotannossa ja on positiivista nähdä Schönbergiä ylimalkaan esitettävän kun jotenkin vieroksuvat nuo orkesterit ja yleisö.
Holstin planeetat eivät puolestaan aiheuttaneet ensimmäisen puoliajan kaltaisia väristyksiä. Tietysti kyseinen teos jakaa mielipiteitä kaikessa pompöösiudessaan ja elokuvamusiikkimaisuudessaan. Paikoin balanssit tuntuivat olevan hukassa ja jossain vaiheessa kuulosti jopa, että jokin ääni puuttuisi. Toki myönteistäkin kuunneltavaa löytyi. Esimerkiksi merkurius pysyi oikein kivasti kasassa ja tietysti mars on vaikuttava konserttisalissa kuultuna vaikkei se ihan nappiin osuisikaan. Teos loppuu neptunuksella kuuden naislaulajan ääniin jotka tulevat jossain biisin keskivaiheilla sisään oven takaa. Laulajien paikka oli hoidettu syntetisaattorilla ilmeisesti kustannussyistä joka oli aivan hirveää kuultavaa. Jotenkin vesitti koko tunnelman. Celestan ja urkujen paikkaaminen syntikalla oli ok, mutta ei kamarikuoron.
"Only sick music makes money today" -Nietzsche (1844-1900) |  lxi
15.09.2008 01:51:19 | |
|
Teos loppuu neptunuksella kuuden naislaulajan ääniin jotka tulevat jossain biisin keskivaiheilla sisään oven takaa. Laulajien paikka oli hoidettu syntetisaattorilla ilmeisesti kustannussyistä joka oli aivan hirveää kuultavaa. Jotenkin vesitti koko tunnelman. Celestan ja urkujen paikkaaminen syntikalla oli ok, mutta ei kamarikuoron.
Kuuntelin saman konsertin täällä Jyväskylän päässä ja voin totisesti yhtyä tähän. | |
Krzysztof Penderecki kävi Finlandialla. Hyvin selviytyi kaupunginorkesteri. Olin varautunut klustereihin, pieniin sekunteihin ja tritonuksiin, tallan takaa soittoon ja toistuviin col legnoihin, mutta musiikki olikin yllättävän konservatiivista. Hyvää Pendereckin musiikissa on ainakin harkittu äänen väri. Largossa tykkäsin varsinkin celestan, kellojen ja triangelin sävyttämistä osuuksista, joissa lähestyttiin jo taianomaista tunnelmaa. Myös kahden, kolmen sellon saumaton yhteistyö näytti aika veikeältä. Noraksen sello esitti pääosansa kauniisti. Largoa edeltäneessä lyhyessä Agnus Deissä ei ollut laulua, vaan pelkkiä jousia, ja muiden soittimien puuttuessa mielenkiinto kohdistui enemmän harmoniaan, mikä tosiaan ei ollut avangardistinen mutta mitä kuitenkin jaksoi kuunnella. Lopuksi kuultiin Dvorákin 8. sinfonia, joka vaikutti paikoin hienosti orkestroidulta mutta kokonaisuutena ei oikein säväyttänyt. | |
David Russell (kitara),Tampere-talossa su 31/05/2009
David Russell tarjosi eleganttia taituruutta kitaran ystäville
OHJELMA:
A. Vivaldi (1678-1741): Sonata R. 46
I. Largo
II. Allegro
III. Largo
IV. Allegro
J. S. Bach (1685-1750):
Pastorale
Air on a G string
F. Couperin (1668-1733):
Les Silvains
Les Barricades Misterieuses
Les Tours De Passe-Passe
F. Tarréga (1852-1909):
Paquito
Sueño
Las Dos Hermanitas
La Alborada
-VÄLIAIKA-
D. Aguado (1784-1849): Adagio & Polonaise
S. Goss (1964- ): El Llanto de los Sueños
Cantiga
Madrugada
Alborada
I. Albéniz (1860-1909):
Zambra Granadina
Torre Bermeja
Tampereen viidensien kansainvälisten kitarafestivaalien avajaiskonsertissa kuultiin jo kitaralegendaksikin tituleeratun, scottilaissyntyisen David Russelin, sooloresitaali. Niin on aika taas rientänyt, että viimeeksi olen tätä virtuoosia kuullut Karjaan kansainvälisten kitarafestivaalien yhteydessä vuonna 1986!
Russelin kaltaisten maailmantähtien (vaikka tähteys sinänsä ei vielä takaa yhtään mitään) soiton ongelma on se, että heidän livesoitosta tulee helposti sellainen mielikuva, että soittaminen on älyttömän helppoa touhua. Se, että esiintyvä muusikko on soittanut tuhansia konsertteja ympäri maailmaa, istunut levytysstudioissa tehden lukemattomia levyjä, opettanut mestarikursseilla lähes kaikissa maanosissa, ja tietenkin harjoitellut määrätietoisesti ja säntillisesti jo nuoruudenpäivistä lähtien, ei voi olla jättämättä jälkeä siihen, miten tämä ottaa yleisönsä ja hallitsee koko tilanteen.
David Russelin ulkoinen esiintyminen on kadehdittava yhdistelmä sisäistä rauhaa ja NYT-hetken ainutkertaisuuden ymmärtämistä, sekä joviaalia sympaattisuutta sekoitettuna auktoriteettia huokuvaan (lava)karismaan; aristokraattinen herrasmies on sinut toisen puolensa, mukavan kansanmiehen kanssa.
Sooloresitaaleissa artistin harjoittama spiikkaaminen jakaa mielipiteet jyrkästi kahtia. Periaatteessa olen samaa mieltä edesmenneen kollegani (hahahaa!), Seppo Heikinheimon, kanssa siitä, että spiikkaus länsimaisen taidemusiikin konserteissa tulisi kieltää lailla, mutta David Russell osasi tämänkin asian siten, että puhuminen kappaleiden välillä tuntui jopa miellyttävältä. Yhdysvalloissahan tälläinen tapa on käsittääkseni lähes vakiintunut käytäntö, mutta Euroopassa ei ainakaan vielä kovinkaan laajalti levinnyt tapa.
Jos lavalla puhuu, pitää myös osata puhua. David Russell ei sössöttänyt tai mutissut, vaan puhui kantavalla ja hallitulla äänellä. Hän ei myöskään puhunut liian vähän tai liian paljon, vaan juuri sopivasti. Kaikesta huokui sekin, että on tullut aikaisemminkin puhuttua lavalta istuvalle yleisölle.
Huumori on erityisen riskialtis laji, mutta senkin Russell hallitsi. Ennen konsertin Tarréga-osuuden alkua hän mm. jutusteli Tarrégan tunnettavuudesta kännyköiden soittoäänen (the Nokia Tune) perusteella, soittaen alkua ko. kappaleesta (Gran Vals). En edes yritä verbalisoida, mutta Russell teki tuonkin gägin maailmanmiehen otteella, joten yleisön ei tarvinnut kokea myötähäpeän kiusaannuttavaa tunnetta, vaan pieni show-numero oli aidosti hauska.
Konservatiivisuus voi olla arvovapaa luonnehdinta
David Russelin konserttiohjelma oli sen verran konservatiivinen, että sitä voisi jo pitää lähes radikaalina ainakin suomalaiseen keskivertoon suhteutettuna. Kuulijoita ei kiusattu millään älyllisesti haastavalla modernismilla, vaan Russell tarjosi helposti sulavan kattauksen italialaista, saksalaista ja ranskalaista barokkia, sekä espanjalaista romantiikkaa ja kansallisromantiikkaa. Illan ainoa elävän säveltäjän teos, S. Gossin El Llanto de los Sueños, ei sekään aiheuttanut turhia vatsanväänteitä, vaan keinutti kuulijat leppeän jälkimodernistissa tunnelmissa kera jazzahtavan harmoniamaailman pehmeästi iskevien rytmien solinaan ja väliosan (Madrugada) leijailevan seesteiseen maisemaan.
Vaikka David Russell hallitsee pienenpienet soinnilliset vivahteet sekä äänen värien ja balanssien, että dynamiikan suhteen, en voinut olla ajattelematta kokonaisuutta vaivanneen lievän tasapaksuuden. On kuin olisi ajanut todella laadukkaalla autolla erilaisilla teillä ja erilaisissa sääolosuhteissa milloin hitaasti, milloin nopeasti; auto kulkee vakaasti ja mukavasti, mutta tuntuma ulkona vallitsevaan todellisuuteen jää hieman harsoiseksi. Russell seurusteli sujuvasti kaikkien konsertin säveltäjien kanssa, mutta jäikö jonkun säveltäjän todellinen luonne piiloon? Yleensä kritiikki pitäisi voida perustella, mutta Russelin tapauksessa asian tekee hankalaksi se, että yksittäin kuultuna missään illan kappaleista ei ollut millään tasolla tai parametrillä mitattuna mitään vikaa; vaikka maestron tulkinnallinen estetiikka pohjautuu melko vahvasti romattiseen traditioon, ei hän barokinkaan parissa harrasta kuitenkaan mitään ylilyöntejä, vaan esittää asiansa varsin jäntevästi, rytmisesti kurinalaisesti ja pehmeän svengaavasti, selkeästi sanottavansa artikuloiden.
David Russell on esimerkillisen taidokas sovittaja. Hänen muille instrumenteille alunperin sävelletyistä kappaleista tekemät kitarasovitukset saavat kulloisenkin teoksen kuulostamaan kuin kitaralle sävelletyltä, ja poikkeusta ei tehnyt tämänkään konsertin avauksena kuultu Vivaldin sonaatti R. 46 (originaali sellolle). Russelin hienostunut muodonta ja yksityiskohtien rikkaus yhdistettynä hieman scarlattiaanisen iskevään eleganssiin teki tästä aloitusnumerosta yhden konsertin mieleenpainuvimmista hetkistä, ja sama hienostuneen aistikas nautittavuus säilyi J. S. Bachin alunperin uruille säveltämän Pastoralen (BWV 590) seurassa.
Jos keskivertolevykaupassa ylipäätänsä on tarjolla nk. klassista musiikkia, voi olla melko varma, että tarjolla on ainakin sellaisia kokoelmalevyjä, joilta löytyvät seuraavat kappaleet:
✓ Tomaso Albinoni: Adagio in G minor
✓ Johann Pachelbel: Canon in D
✓ Johann Sebastian Bach: Air on a G string (BWV 1086)
No; Albinonin Adagio ei ole Albinonin, vaan Remo Giazotton v. 1958 tekemä sävellys/huijaus/väärennös/vitsi (en keksi sopivaa termiä), jonka Giazotto väitti perustuvan joihinkin Pachelbelin fragmentteihin, eikä Pachelbelinkaan Kaanon ole suoranaisesti kaanon, vaan enemmänkin passacaglia, mutta David Russell oli tarttunut yhteen noista klasaripuolen pop-hiteistä todistaen samalla, että hyvin ja vakavissaan soitettuna Bachin kolmannen orkesterisarjan Aaria on ihan yhtä täysipainoista musiikkia kuin mikä tahansa muukin (hassua, että tämäkin piti erikseen todeta) musiikki siitäkin huolimatta, että ko. kappale on erilaisesta mainos- ja muusta elokuvakäytöstä johtuen ollut usein vaarassa kärsiä inflaatiosta.
Sitä selkeän voimakasta musiikillista karakterisointia mitä huomasin Russelin soitossa välillä kaipaavani, saatiin yltäkylläisesti François Couperinin riemastuttavassa pikkukappaleessa Les Tours de passe-passe!
Francisco Tarréga on kitaristeille samanlaista peruskauraa kuin Frédéric Chopin pianisteille eli ei siis tarvitse erikseen esitellä mutta sävellystensä kiistämättömästä viehätysvoimasta huolimatta tämän illan konsertissa ne kärsivät hieman sijoittelusta konsertin ohjelmassa. Kun ennen Tarrégan neljää enemmän tai vähemmän pientä (kaikki on toki suhteellista) kappaletta oli kuultu lähes pelkästään pienimuotoisia kappaleita (Vivaldin sonaatinkin lukisin enemmänkin neljäksi pienehköksi kappaleeksi, vaikka laajamuotoisesta kokonaisuudesta onkin kyse), olisin kuulijana kaivannut ehkä jotakin painavampaa. Jäinkin miettimään, olisiko konsertin toisen puoliskon aloittaneen Dionisio Aguadon Adagio et Polonaise-teoksen oikea paikka ollut Tarrégan paikalla ensimmäisen puoliskon lopussa?
Itselleni Aguadon (1784-1849) aikalaisten musiikki on tullut vuosien varrella yhä läheisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ellei nyt sitten J. S. Bachia lasketa mukaan, niin tuskin minkään muun aikakauden musiikista saadaan aikaiseksi niin suuria koulukunta-, maku- ja esityskäytäntöriitoja kuin klassismin/klassisromanttisen/romantiikan kauden musiikista voi syntyä. David Russelin lähestyminen Aguadoa kohtaan ei ollut provosoivaa mihinkään suuntaan; saipahan kappaleen kuulostamaan dramaattiselta ilman korostettua pyrkimystä tyylinmukaisuuteen. Tyylinmukaisuus on hyvä renki, mutta huono isäntä
Isaac Albénizin alunperin pianolle kirjoittamiin espanjalaiskappaleisiin on kenenkään kitaristin vaikea tuoda enää mitään uutta, eikä illan taiteilija sitä edes yrittänyt. Musiikkinahan ne ovat sellaisia pieniä helmiä, joiden taika on sävelkielessä itsessään ja häpeilemättömässä tarttuvuudessa, ja kitaristin ollessa tehtävänsä tasolla ja mieluusti hieman sen ylikin ei syytä valittamiseen löydy.
David Russell oli tehtäviensä tasolla ja vähintäänkin hieman niiden yläpuolella. | |
ENSIKONSERTTIJuuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
OHJELMA:
G.F. Händel (1685-1759): Sarja nro 7 cembalolle HWV 432, sov. David Russell
_i._Ouverture
_ii._Andante
_iii._Allegro
_iv._Sarabande
_v._Gigue
_vi._Passacaille
Erik Bergman (1911-2006): Extase pour un guitariste op. 143
* * *
Magnus Lindberg (s.1958): Mano a mano
Eduardo Sainz de la Maza (1903-1982): Homenaje a la guitarra
Joaquin Rodrigo (1901-1999): Tres piezas españolas
_i._Fandango
_ii._Passacaglia
_iii._Zapateado
___________________________________________________________________________
Kitaristi Juuso Nieminen (s. 1979) kuuluu siihen suomalaiskitaristien yhä kasvavaan joukkoon, joka on reissannut erilaisissa kitarakilpailuissa ympäri maailmaa niissä erinomaisesti menestyen. Konsertin ohjelmalehtinen tiesi kertoa Niemisen yltäneen palkintosijoille 19 kilpailussa, joista kahdeksassa hän on voittanut ensimmäisen palkinnon. Kun tietää aikamme kitaristien tason, on tuokin melko veretseisauttava tulos - siitäkin huolimatta, että taidealan kilpailuissa se voittaja ei aina ole automaattisesti se "paras".
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti - alan muuten yhä enemmän vihata termiä "ensikonsertti"; yrittäessäni selittää termin merkitystä eräälle maallikolle, huomasin selittämisen olevan lähinnä jatkuvaa itsensä pussiinpuhumista - oli ensimmäinen live-tutustuminen ko. kitaristiin, eikä niitä hänen levytyksiäkään ole juuri tullut kuunneltua (johtuen siitä, että en muutenkaan kitaralevyjä pahemmin kuuntele...), joten konsertti oli allekirjoittaneelle lähinnä tabula rasa; maine oli tiedossa, soivaa todistusaineistopääomaa ei juuri ollenkaan.
Minkälaisen kuvan illan taiteilija sitten itsestään jätti? Ensimmäiseksi on todettava, että Juuso Niemisen konsertin kuultuaan tajusi sen, miksi hän on menestynyt kansainvälisissä kilpailuissa; herralla on käsittämättömän virtuoosinen ja varma tekniikka, ja hän myös ilmiselvästi nauttii sitä enemmän, mitä kompleksisempaa musiikin tekstuuri on ja mitä nopeammin saa soittaa. Niemisen käsissä kitaran sointikvaliteetti ei kärsi kimuranteimmissakaan sävelvyörytyksissä minkäänlaisesta ohenemisesta, vaan sointikuva säilyy tukevana, kirkkaan erottelevana ja selkeästi jäsenneltynä. Muutenkin viehätyin Niemisen perussoundin aristokraattisen hienostuneen marinadin läpi käytetystä multaisen juurevasta fyysisyydestä. Sinänsä erikoista - joskaan ei aivan tavatonta - oli se, että pienet lipsumiset ja hutit (joista mainitseminen on lähinnä saivartelua) sattuivat juuri vähemmän menevän tekstuurin parissa turbovaihteen säilyessä lähes rikkeettömänä.
Konsertin avannut Händelin sarja oli erinomainen muistutus siitä, että klassinen kitara on todellakin moniääninen instrumentti. Vain harvoin muistan kuulleeni niin selkeästi toteutettua polyfoniaa niin hurjan menon keskellä kuin Nieminen tarjosi, ja aina sillointällöin kuultu hokema "kitara on orkesteri pienoiskoossa" sai kerrankin soivaa vastinetta tuekseen; olin ihan oikeasti kuulevinani etevän barokkiorkesterin tositoimissa - ja puhallinstemmat olivat ihan erityisen hyvin harjoitetut ja ansatsi kunnossa!...
Nieminen osasi karakterisoida eri osat hyvin selkeästi ja itsensä näköisestikin, mutta - kuten niin usein "sankarikitaristien" kohdalla jostain syystä käy - hitaampien osien imu ei aina ollut ihan nopeiden osien tarjoaman dramaturgisen vääjäämättömyyden ja intensiteetin herättämien odotusten tasolla. Mutta Händelin sarjan päättänyt passacaille sai mahdolliset alitajunnantakaiset kriittiset ajatushaivenet unohtumaan; Niemisen tarjoama kitaristinen ilotulitustykitys oli äärimmäisen viihdyttävää seurattavaa - sirkusakrobatiaa sanan kaikkein kunnioitettavimmassa merkityksessä.
Händelin jälkeen oli tarjolla jotain aivan muuta; Erik Bergmanin Extase pour un guitariste oli hyvä muistutus edesmenneen säveltäjän musiikin ominaislaadusta; utelias lapsenmieli lähes anarkistisen ilkikurisine piirteineen yhdistettynä viiltävään älyyn, korkeaan käsityötaitoon ja musiikillisen dramaturgian ja muodon pettämättömään tajuun ei tehtäväänsä heittäytyvän soittajan käsissä voi tuottaa kuin onnistuneen lopputuloksen, ja Juuso Niemisessä oli juuri sitä teoksen vaatimaa herkkyyttä, räjähtävää voimaa ja luovaa hulluutta, jolla tämänkaltaiset musiikilliset maisemat saadaan perustelemaan itse itsensä, ja täten avautumaan kuulijallekin selkeinä näkyinä.
Vaikka suhteeni Magnus Lindbergin musiikkia kohtaan muistuttaa jo lähes kritiikitöntä palvontaa, oli tämän konsertin Mano a mano -esitys ensikosketukseni teokseen - siitäkin huolimatta, että kappale on jo vuodelta 2004. Etukäteen oli vaikea kuvitella, kuinka massiivisista orkesteriteoksistaan tunnettu säveltäjä taipuu ja tyytyy yhteen kitaraan ja sen kuuteen kieleen, mutta huoli oli turha; Lindberg ei ollut tinkinyt mistään hänen orkesteriteoksiinsakaan liitettävistä elementeistä; beethovenianinen ehdottomuus ja draama, bachianinen käsityötaito, kudoksen mozartmainen keveys ja läpikuultavuus rajuimpienkin musiikillisten myrskyjen keskellä, debussymäinen väriaisti ja scriabinistinen ekstaasin korkeaveisu loivat jälleen kerran kirkkaan houreisia mielikuvia siitä, minkälainen Sibeliuksen 8. sinfonia olisi voinut olla. On myös hämmästyttävää kuulla kitaralle sävellettyä nykymusiikkia ilman yhtäkään "kitaran ilmaisumahdollisuuksia laajentavaa" lisähilavitkutinta; ei ruokailuvälineitä, ostoslistaa rautakauppaan tai musiikkiteatteriin viittaavia elementtejä - eikä edes koputuksia kitaran kanteen (vaikka näillekin asioille on toki oikeutuksensa, kuten mm. Bergmanin Extase todisti)! - vain ja ainoastaan absoluuttista sävelistä rakennettua, musiikin omiin sisäisiin lakeihin ja todellisuuksiin pohjautuvaa musiikkia ilman ohjelmallisuuden manipuloivaa vaikutusta. Tuntui paradoksaaliselta, että Mano a mano vaikutti samalla sekä äärimmäisen kitaristisesti kirjoitetulta, että kaikkia kitara-idiomeja välttelevältä teokselta. Kuitenkin teos on pirullisen vaikea. Sen esittäjältä vaaditaan maratoonarin kestävyyttä, pikajuoksijan nopeutta, jalkapalloilijan tilannetajua ja jousiampujan keskittymiskykyä. Kun Lindberg on kappaleeseensa jotakin kirjoittanut, sen pitää tulla siitä ulos kuin tykinpiipusta, ja Nieminen ei tehtävässään kompuroinut. Niemisen osaaminen on sillä tasolla, että hän saattoi heittäytymisestään huolimatta katsella kokonaisuutta korkealla taivaalla leijailevan kotkan lailla.
Ohjelmadramaturgisesti Magnus Lindbergin kitarakappale olisi ehkä kannattanut sijoittaa viimeiseksi, sillä sen jälkeen mikään ei oikein tuntunut enää miltään. Voisin kuvitella Juuso Niemisen laittaneen ihan tietoisesti Lindbergin jälkeiseksi teokseksi Eduardo Sainz de la Mazan Homenaje a la guitarran siksi, että se toimisi jonkinlaisena suvantopoukamana Lindbergin myllytyksen jälkeen. Teoksesta ei tässä yhteydessä jäänyt muuta muistijälkeä kuin se, että jossain toisessa yhteydessä se olisi varmastikin "ihan kiva kappale"...
Rodrigon "ikihitti" Tres piezas españolas sai Niemiseltä korrektin ja paikoitellen brillianttia laulavuutta sisältäneen käsittelyn, mutta tämänkertainen esitys ei ehkä kuitenkaan jäänyt ikimuistettavimmaksi kokemukseksi ko. teoksesta - lieko sitten siksi, että allekirjoittaneelle Manuel Barruecon levytys kappaleesta on jäänyt mieleen "sinä oikeana".
Kokonaisuudessaan Juuso Nieminen tarjosi taiten rakennetun ohjelmakokonaisuuden ja paljon huikaisevaa kitaransoittoa, mutta kokemukseen sisältyi erikoinen - vaikkakin täysin subjektiivinen - taso. Nieminen antoi itsestään ja itseään todella paljon, mutta kuitenkin konserttikokemuksessa oli jotain samaa kuin nopeassa ja yllättävässä luonnonilmiössä; kuinka selittää joku yllättävä tornado, tähdenlento tai kurkiaura, ja minkälaisen muistijäljen se jättää sellaiselle, joka ei niitä ole nähnyt? Nieminen tuli, oli ja poistui, mutta mitä ihan tarkalleen ottaen tapahtui, jäi hieman harsokankaan peittoon. Niemisen uran tulevia kehitysvaiheita sietää odottaa mielenkiinnolla. | |
Gotnine: ENSIKONSERTTIJuuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
Olipa hieno kirjoitus. Vaikken kitaramusiikkia juuri tunnekaan eikä kitarakonserteissakaan ole pahemmin tullut käytyä, oli tosi mielenkiintoista lukea.
Ja mukavaa että tämäkin ketju aina silloin tällöin herää eloon.
"Olipa keskustelu mikä hyvänsä, aina jostain kaivetaan joku kulttuuriantropologi sanomaan että kaikki on paskaa ja paska on hyvää." -velipesonen | |
Gotnine: ENSIKONSERTTIJuuso Nieminen, kitara (Sibelius-Akatemian konserttisali 13/10/2009)
Jälleen on hieman nolostuneena todettava, että allekirjoittaneelle Juuso Niemisen ensikonsertti - alan muuten yhä enemmän vihata termiä "ensikonsertti"; yrittäessäni selittää termin merkitystä eräälle maallikolle, huomasin selittämisen olevan lähinnä jatkuvaa itsensä pussiinpuhumista.
Tässä yhteydessä tuo ensikonsertti tarkoittaa vain sitä, että konsertti on osa Sibelius-Akatemian ensikonserttien sarjaa. Omaa ensikonserttia saavat hakea kaikki ne, jotka ovat suorittaneet pääinstrumenttinsa A-tutkinnon erinomaisin arvosanoin. Eli termi ensikonsertti on tässä ehkä vähän hölmö, mutta sellaiseksi jotkut viisaammat ovat halunneet nämä akatemiasta äskettäin valmistuneiden konsertit nimetä.
Kiitos minultakin mielenkiintoisesta arviosta!
LIP MY STOCKINGS! LIP TEM!!! | |
Sävis: Tässä yhteydessä tuo ensikonsertti tarkoittaa vain sitä, että konsertti on osa Sibelius-Akatemian ensikonserttien sarjaa. Omaa ensikonserttia saavat hakea kaikki ne, jotka ovat suorittaneet pääinstrumenttinsa A-tutkinnon erinomaisin arvosanoin.
Kiitos harvinaisen selkokielisestä selvennyksestä! Itse en ollut osannut selvittää asian merkitystä selkeästi, ja olin jo unohtanut tuon Sibis - A-tutkinto -yhteyden asian tiimoilta... |  sub zero
23.10.2009 01:09:48 (muokattu 23.10.2009 13:08:14) | |
|
tapiola sinfonietta, pierre-alain volondat (p), jaques kantorow (joht): lisztin pianokonsertot
arvio: ei läheskään niin hyvin vetäny kuin sviatoslav richter
mr. finland, walk on by, your ideapark dream.
mr. finland, walk on by, your alko store supreme | |
sub zero:
arvio: ei läheskään niin hyvin vetäny kuin sviatoslav richter
Olispa musiikkikritiikki aina noin ytimekästä ja kiteyttävää!;) |  tsugaru
27.11.2009 11:52:20 (muokattu 27.11.2009 11:59:12) | |
|
Uppi: Tampere-talon pieni sali ti 4.4.klo 19, Jorma Hynnisen 65-vuotisjuhlakonsertti
Jorma Hynninen, baritoni
Ilmari Räikkönen, piano
Schubert: Winterreise
Kuulostaa taivaalliselta, sillä rakastan liedejä.
Kuhmon Astor Piazolla -ilta oli hieno siinäkin mielessä, että esitykseen kuului tanssi.
No, olihanne tietysti pikkasen "hyvinsyöneen" näkösiä keskitysleirivangeiks, mut eise ainakaan mua silleen haitannu, ku ei täs oikeestaan ollu pääosissa ne ihmiset, vaan niitten puheet. NHR | |
Eilen illalla (4.2) Jaakko Kuusisto kävi soittamassa (Oulun Sinfoniaorkesterista oli cembalisti sekä jousisoitinsektio säestämässä) ohjelman, jossa oli
Antonio Vivaldi: Vuodenajat
Jaakko Kuusisto: Välivuodenajat
Astor Piazzolla: Buenos Airesin vuodenajat
Vivaldi nyt on sitä peruskauraa, ei se huono missään nimessä ole, mutta kulunut. Ainakin ajattelin ennen konserttia näin, sillä Kuusisto & co. soittivat teokset todella hyvin. Piazzollan teos oli kuitenkin se illan kohokohta, loistavaa eteläamerikkalaisen musiikin ja Vivaldin fuusiota. Kuusiston oma teos ei sekään ollut huono, moderni sävelkieleltään ja toimi hyvin.
Kitarat: http://my.opera.com/KK91/albums/slideshow/?album=969652 | |
Paavali Jumppanen kävi soittamassa Beethovenin viulukonserton pianosovituksen (mestarin itsensä tekemä sovitus). Orkesteria (Oulun sinfoniaorkesteri) johti Jaakko Kuusisto. Ohjelmassa oli myös Brahmsin 3. sinfonia.
Jumppanen soitti erinomaisesti ja pianosovitus toimi erinomaisesti, en ollut aiemmin kuullut tätä sovitusta. Orkesterin soitto oli molemmissa teoksissa pääosin mainiota.
Pianokonserton loppupuolella joku idiootti alkoi soittamaan Tarregan Gran Valsia puhelimellaan. Ihmiset ovat tyhmiä.
Kitarat: http://my.opera.com/KK91/albums/slideshow/?album=969652 | |
VI International Tampere Guitar Festival
Avajaiskonsertti:
JOHN WILLIAMS &
JOHN ETHERIDGE
Sunnuntai 6.6. kello 15
Tampere-talo, Iso sali
Yliopistonkatu 55, Tampere
PRELUDI KONSERTTIN SUBJEKTIIVISEEN ARVIOINTIIN
Kun ensimmäiset tiedot 1900-luvun kolmen merkittävimmän ja vaikutusvaltaisimman klassisen kitaristin joukkoon lukeutuvan, australialaissyntyisen John Williamsin, ensivisiitistä Suomeen kantautuivat tämänkin blogin pitäjän korviin, niin ensireaktio oli tietysti riemastus mahdollisuudesta kuulla elävää legendaa Tampereen kuudensilla kansainvälisillä kitarafestivaaleilla.
Kun alussa mainitsin Williamsin kuuluvan kolmen koplaan, niin ne kaksi muutahan olivat/ovat Andres Segovia ja Julian Bream. Täysin objektiivis-musikaalisesti ajatellen noista kolmesta fanitan eniten Breamia; olen sitä mieltä, että parhaimmillaan Breamin levytykset ovat parasta mahdollista dokumentoitua kitaransoittoa, mutta täytyy samalla todeta Breamin joidenkin levytysten kuuluvan myös kaikkein kauheimpien ja omituisimpien musiikillisten hetkien joukkoon. Breamin voima oli (maestro elää edelleenkin, mutta on käsittääkseni eläköitynyt Segovia kuoli 1987) ainutlaatuisessa kyvyssä syöttää kulloistakin säveltäjää ja tämän teosta kunnioittava, objektiivinen lähestymistapa äärimmäisen subjektiivisen marinadin läpi siten, että subjekti ja objekti tehosekoittuivat kolmannen osapuolen synnyttämäksi, absoluuttiseksi taiteeksi, ja siten siis fundamentaaliseksi totuudeksi kulloinkin kyseessä olevasta teoksesta. Breamia avitti noissa pyrkimyksissä riittävän hyvä soittotekniikka, aivan kuten esim. autovalmistaja Rolls-Royce ilmoittaa hevosvoimia ko. kärryssä olevan riittävästi
Segovia on oma lukunsa ilman häntä en minä (ja tuskin kukaan kollegoistanikaan) opettaisi klassista kitaransoittoa musiikkioppilaitoksissa mutta Segovia oli myös monien paradoksien hahmo, eikä siitä nyt enempää, sillä Petrin kulttuuri- ja yhteiskuntablogin ylläpitäjän suosiman jaarittevan kirjoitustyylin johdosta tämäkään konserttiarviosepustus ei muutoin loppuisi koskaan!
Mutta John Williams? Williams oli ehkä 1900-luvun ensimmäinen klassinen kitaristi, jonka tekniikka oli täydellinen tarkoittaen lähinnä sitä, että hänen ei tarvinnut/tarvitse tehdä musiikillisia/tulkinnallisia kompromisseja, ja lisäksi sitä, että on tunnettu soittajana joka ei tee virheitä ja jonka huikea ura hakee kaikilla mittareilla mitattuna vertaistaan erityisesti kanssakitaristien keskuudessa, mutta myös verrattuna monen muunkin soittimen mestariin.
Williamsin uran kivijalkana on ollut tietenkin vankkumaton taito ja osaaminen, mutta myös taitavasti suunniteltu ja rakennettu ura syrjähyppyineen länsimaisen taidemusiikin ulkopuolisille alueille, eikä haittaa ole taatusti ollut Williamsin verbaalisistakaan taidoista. Lisäksi tyyppi tunnetaan todella erinomaisena opettajana sekä muutenkin sympaattisena ja humanistisia arvoja puolustavana kaverina.
John Williamsin levytykset eivät aina edusta taiteellis-esteettisessä mielessä kaikista mielenkiintoisinta lähestymistapaa kulloinkin esitettävänä olevaa musiikkia kohtaan, mutta ovat usein muutoin niin vastaansanomattoman päämäärätietoista ja vakuuttavaa musisointia samalla rentoa että ryhdikkään kurinalaista että pienet detalji-erimielisyydet on helppo unohtaa ja antaa anteeksi.
Williamsin levyt ovat olleet varmasti monelle nuorelle kitaristille ainakin muutama vuosikymmen sitten ensimmäinen ahaa-elämys siitä, miltä kitaransoitto voi parhaimmillaan kuulostaa. Voin itsekin paljastaa, että aikanaan joululahjaksi saamani LP-levy John Williams Echoes of Spain oli vakava muistutus tämän homman vaatimuksista, mutta lisäksi ja erityisesti levyllä soitettu Isaac Albeniz musiikki avarsi kummasti musiikillista maailmankuvaa. Täytyy myös paljastaa, että kaiku-/tilaefektin käyttö Cordoban alkupuolella yllättäen ja pyytämättä oli ensimmäisiä kertoja kuunneltuna järisyttävän vaikuttava kokemus (tätähän ei saa ääneen sanoa vakavia taidepiirejä edustavien ihmisten läheisyydessä, joten älkää kertoko tästä kenellekään, kiitos). Levyn suurin hitti oli ja on edelleenkin monen nuoren kitaristin maailmassa Asturias, kappale, jonka perusriffiä mm. the Doors on varastellut kappaleeseen Spanish Caravan.
Vuosikymmeniä on noistakin ajoista kulunut, mutta kuten alussa totesin, oli uutinen Williamsin Suomen vierailusta mitä tervetullein, mutta riemu vaihtui epäilykseksi kun selvisi, että mukana olisi duo-partnerina jazz-/fuusiokitaristi John Etheridge, eli luvassa olisi jotain cross overiksi luokiteltavaa krääsää tyyliin ristikkäisesti överiksi.
Poikkeuksellisen laaja-alaisesta ja liberaalista musiikkimaustani huolimatta olen myös melkoinen puristi; arvostan monenlaisia musiikillisia todellisuuksia, mutta yleensä ne ovat parhaimmillaan omana itsenään, eli en näe hirveästi järkeä kaikenlaisissa London Symphony Orchestra Plays ABBA/Queen/Beatles/Eagles/etc-tyyppisissä systeemeissä, kuten en myöskään rock-/pop-versioiduissa klassisissa kappaleissa, ja eri lajityyppejä edustavien muusikoidenkaan kohtaamiset eivät useinkaan vakuuta, vaikka aina on ja varsinkin nykyaikana säännön vahvistavia poikkeuksia. Asia erikseen on, että vaikutteita ja elementtejä voi ottaa hyvinkin menestyksekkäästi kaikenlaisista musiikeista kaikenlaisiin musiikkeihin.
Olin siis jo vähällä jättää konsertin väliin varsinkin YouTubestakin löytyvän muutaman näytevideon perusteella mutta järkeilin asian siten, että Williamsin missaaminen harmittaisi ehkä enemmän kuin konsertin mahdollisesti aiheuttama kiukkuisuus, joten pakkohan sitä oli ottaa suunta kohden Tamperetta ja Tampere-talon Isoa salia!
John Williams on jo iät ja ajat käyttänyt konserteissaan kitaran kevyttä mikitystä/vahvistusta perustellen asian sillä, että soittaa yhtenä harvoista klassista kitaristeista todella isoissa konserttisaleissa. Peruste on täysin hyväksyttävä, ja Williamsin laitteisto on käsittääkseni erikoisvalmisteinen; sen tarkoitus ei ole normaalin sähkömusiikkikäytännön mukaisesti muokata ääntä, vaan toistaa akustisen soittimen ja soittajan itsensä tuottama sointi mahdollisimman luonnollisena ja realistisena. Normaalitilanteessa Williamsilla ei ole kitaraan kytkettyä vahvistinjärjestelmää, vaan huippulaadukkaat mikrofonit melko etäällä soittajasta.
Tässä duo-projektissa Williams toimii toisin; klassiseen kitaraan on kytketty plug-in-kaapeli. Ratkaisu on ehkä perusteltavissa tämän duon luonteen takia, sillä partneri John Etheridge soittaa (elektro-akustisen?) teräskielisen kitaran lisäksi sähkökitaraa, ja balanssin takia näin on luultavasti pitänyt toimia. Ongelmaksi Williams-fanien kannalta asian tekee se, että Williamsin oma, loistava äänenmuodostus ei pääse oikeuksiinsa, sillä mukaan tuli ämyrikumina, eli klassisen soittajan ainutlaatuisuuden yksi tärkeimmistä elementeistä oli tavallaan sensuroitu pois; on kuin olisi kuunnellut Williamsin soittoa melko keskinkertaisella ellei peräti huonolla stereolaitteistolla.
Entäs sitten John Etheridge? Festivaalin ohjelmalehtinen kertoo seuraavaa:
Jazz-piireissä kovan maineen ansainnutta John Etheridgeä on luonnehdittu yhdeksi maailman parhaista kitaristeista; näin on sanonut Pat Metheny.
Pat Metheny on itse eittämättä yksi maailman taitavimmista jazz-kitaristeista (ja lisäksi yksi maailman surkeimmista säveltäjistä, toim. huom.), mutta vaikka en varsinaisesti seuraa jazzia kovinkaan aktiivisesti, tunnen ja tiedän pitkän rivin jazz/rock-jazz-fuusio-kitaristeja, eikä Etheridgen nimi ole tullut ennen tätä Williams-yhteyttä vastaan, enkä rehellisyyden nimissä keksi yhtään perustetta herran tituleeraamiseksi maailman parhaimpiin kuuluvaksi edes edustamassaan lajityypissä; Etheridge on varmasti ihan pätevä perusammattilainen, mutta ei mitenkään verrannollinen alan kovimpiin ässiin, kuten tunnetuimmasta päästä vaikkapa Al Di Meolaan, John McLaughliniin tai vaikkapa suomalaiseen supertyylitaiturilahjakkuuteen Teemu Viinikaiseen, tai hieman rokkaavampiin Allan Holdsworthiin tai Marzi Nymaniin listaa voisi jatkaa loputtomiin.
NO MIMMONEN SE KONSERTTI OIKEEN OLI, NIINKU!?
Sanotaan nyt niin (kuten aiemmin jo mainitsin), että enemmän olisi kuitenkin harmittanut konsertin missaaminen kuin sen herättämän kiuk, siis tarkoitan; lievän pettymyksen synnyttämä harmistus.
Konsertin alkupuolisko koostui duo-soitosta. Varsinaisista sävellyksistä ei oikein tässä yhteydessä voi puhua; ennemminkin tuli mieleen sinänsä taitavien kitaristien rento nuotiojami kesäillan hämyssä, ja huomattavan suuri osa musiikista koostui tyypillisestä toinen komppaa ja toinen soittaa sooloa-tyyppisestä työnjaosta; Etheridge jazzarina lähinnä improvisoi (vaikka en itse tunnusta improvisoinnin olemassaoloa ainakaan jazz-ympyröissä mutta siitä ehkä joskus toiste omassa artikkelissaan), ja Williams (joka muuten on itse ihan suoraan sanonut, että ei osaa improvisoida ainakaan sanan jazz-merkityksessä) soitti strukturoidumpia soolojaksoja. Kappaleissa oli olevinaan jotain teemoja, mutta eipä niistä juuri riemua irronnut.
Duo-kappaleista mieleenpainuvin oli Williamsin oma Extra Time, tai oma ja oma; kappaleen alkuosa oli melko suora sovitus Johann Sebastian Bachin c-molli preludista BWV 847 (Das Wohltemperierte Clavier I). Tämän varkauden Williams myös ihan hauskasti tunnusti kuulutuksessaan; kappaleen alkupuoli perustuu Bachin preludiin, jälkipuoli EI perustu siihen. Kappaleen jälkipuoli ei jättänyt mitään muistijälkiä millään tasolla.
Paul Hartin sävellys Ludwigs Horse perustui yhden Beethovenin pianosonaatin (en muista minkä aihe oli kyllä sinänsä tuttu) teemaan, mutta lopputulos oli lähinnä samaa huttua kuin Williamsin, Etheridgen, El Hadj NDiayen tai Francis Bebeynkin nimiin merkitut sävelkyhäelmätkin.
Konsertin toinen puolisko piti sisällään kummankin kitaristin soolonumeroita. Etheridge aloitti homman soittamalla yksin sähkökitaralla lähinnä jazziksi luokiteltavissa olevaa musiikkia. Oikeastaan Etheridgen osalta kyseessä oli konsertin parhaat hetket. Soitto soljui luontevasti, Etheridgen sähkökitarasointi oli melko dynaaminen ja kirkkaan pehmeä.
Tämän jälkeen oli John Williamsin vuoro vallata tila, ja vasta tässä vaiheessa saatiin edes häivähdys siitä, mitä konsertti olisi voinut olla. Valitettavasti maestro soitti kuitenkin vain omia sävellyksiään. Valitettavasti ei nyt tarkoita sitä, että kappaleet olisivat olleet huonoja ne olivat oikeastaan varsin kivoja mutta mitään kovin omaleimaista niissä ei ollut; helposti soljuvaa, harmitonta käyttömusiikkia kevyesti latinovivahteisella hengellä varustettuna. Musiikin jonkin asteisesta heppoisuudesta huolimatta Williamsin soolonumerot todistivat sen kuuluisan varmuuden olevan tallella, ja aiemmin kritisoimani ämyriklangikaan ei aivan täysin pystynyt peittämään Williamsin oman soinnin ja kosketuksen täyteläistä jaloutta. Mietin tosin, miksi maestro ei ottanut edes tässä osiossa kaapelia irti kitarasta ja tarjonnut Aitoa Asiaa kuulijoille.
Williamsin soolo-osion aikana kerkesin hetkeksi jo unohtaa, että konsertissa oli toinenkin kitaristi, mutta Etheridgen astellessa jälleen lavalle Williamsin seuraksi, paluu todellisuuteen oli totisinta totta
JÄLKIAJATUKSIA
John Williams täyttää ensi vuonna 70 vuotta, mutta mikään hänen soitossaan ei viittaa siihen, että olisi syytä jäädä jo eläkkeelle. Williamsin koko olemus huokuu terveyttä, virkeyttä ja elinvoimaa, joten uran on lupa odottaa jatkuvan ehkä vielä useankin vuoden ajan, joten konserttipromoottorit huomio: hommatkaapa Williams vielä kerran Suomeen OMAN SOOLORESITAALIOHJELMAN kanssa. Antakaa meille kitaran ystäville tilaisuus kuulla Williamsia niiden asioiden parissa, joiden kanssa hän on oma ainutkertainen itsensä; tuottaa sointihunajaa jota vain Williams voi Williamsin tavalla tuottaa, tehdä pieniä agogisia asioita joko ennalta suunnitellusti tai hetken tuottaman spontaanin inspiraation vallassa siten, kuin vain Williams itse voi asiat ajatella konkreettisessa NYT!-hetkessä! | |
En viitsi kirjoittaa kunnollista arviota, mutta tämmöinen kevyt hehkutus. Kävin perjantaina kuuntelemassa Atso Almilan johtamana Kuopion ja Joensuun kaupunginorkestereiden yhteiskonsertissa Stravinskin Petruskan.
Almilan näkemys oli jopa terassidynamiikkaan painottuva, joka kivasti selkeytti rönsyilevää rytmiikkaa ja polveilevia käännöksiä. Upea biisi.
Muussa ohjelmistossa oli Sallisen sinfonia 1 ja Szymanowskin viulukonsertto 1 (sol. Mi-kyung Lee) jotka olivat melkoista kuraa teoksina. Eikä niitä hyvin johtamalla sen paremmaksi saa.
Tammikuussa olisi täällä myös Stravinskin tulilintu kaupunginorkesterin ja Karjalan sotilassoittokunnan yhteiskonserttina, mutta harmittaa jo valmiiksi, että joudun jättämään välistä.
Only sick music makes money today - Friedrich Nietzsche 1844-1900 | |
eipä tuosta johanneksen kirkon matteus-passiosta kauheesti valittamista löytyny. kontratenorikin oli löydetty ruotsista.
a gypsy woman told my mother before i was born you have a boy chile comin' gonna be alemman tason mies | |
sub zero: eipä tuosta johanneksen kirkon matteus-passiosta kauheesti valittamista löytyny. kontratenorikin oli löydetty ruotsista.
Hihittelevät viulistit harmittivat.
Lisäksi heiluivat kuin rockkonsertissa.
Puhaltajien virkeys joskus poissa. | |
http://www.amfion.fi/konsertit/arvi … oi-huumaavasti-mutta-monotonisesti/
Amfionin toimittaja oli kuunnellut melkein samoilla korvilla kanssani... | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
