| Aihe: Mihin ajanjaksoon ajoittuu musiikkimme huippukausi? | 1 |
|---|
 megatherium
12.03.2023 11:14:06 (muokattu 13.03.2023 10:53:21) | |
|
Minun mielestäni vanhentuneen ja aikansa eläneen käsityksen mukaan suomen musiikin huippukausi ajoittuu 1800 luvun loppupuolelle ja 1900 luvun alkuun.
Siihen aikaan suomessa vaikutti kuitenkin vain kourallinen säveltäjiä, joilla on musiikinhistoriassamme mielestäni vanhentuneen näkemyksen mukaan keskeinen ja dominoiva asema, jolla he kohoavat muiden luovien säveltäjänerojemme yläpuolelle ja heistä oikeastaan vain Melartin, Madetoja, Furuhjelm, Kuula ja ehkä Launis jälki-wagnerilaisella oopperoillaan loivat todella arvokasta ja emotionaalisesti vaikuttavaa musiikkia, ennen muuta ehkä Melartin, mutta eräiden säveltäjien suuri suosio huomioon ottaen lienee myönnettävä, että jossain määrin myös Mielck ja kansallissäveltäjämme, vaikkakaan en itse ole saanut juurikaan minkäänlaisia syvempiä ja suurempia emotionaalisia kokemuksia heidän teoksistaan, joistakin sentimentaalisista tuntemuksista huolimatta.
Mutta enemmistön mielipide lienee kuitenkin kaikitenkin aina ratkaiseva ja sen mukaan heidän suurta panostaan suomen musiikille ei voi kiistää saati jättää huomiotta, vaikka eräät tunnetut kriitikkommekaan eivät jälkimmäisen sinfonioista ole olleet sanottavammin vaikuttuneita tai otettuja.
Tosin Heikinheimo, vaikka ei jälkimmäisen musiikista omien sajonensa muklaan pitänytkään, tunnusti kuitenkin tämän neroksi vain suosikkikapellimestarinsa tulkitsemana.
Mozartin tunnistaa kuitenkin neroksi kenen tahansa kapellimestarin johtamana.
Toteaisin myös, että siinä ei ole mitään ihmeellistä, että joku sanoo pitävänsä kansallissäveltäjän musiikista, sillä ei liene sellaista musiikkia, josta joku ei pitäisi, sillä musiikilla on kyky vaikuttaa nopeasti tunteisiin, ja periaatteessa kenen tahansa säveltäjän musiikista on siksi tietenkin aina mahdollista pitää, mutta on sääli, jos lähinnä vain yhtä tällaista suomalaissäveltäjää, jonka musiikista monet sanovat pitävänsä, esitetään julkisesti, kun monet muut ovat jopa kiistämättömistä saavutuksistaankin huolimatta jo aikaa sitten unohdettu, kun tämä yksi suosikki on valloittanut repertoaarin ja kaanonin muiden kansainvälisesti tunnettujen säveltäjänimien ohella.
Kuten sanottu, Pitää tietysti voi mistä tahansa musiikista, mutta onkin sitten eri juttu kenen tai keiden musiikki tekee edes jonkinlaisen emotionaalisen vaikutuksen.
Minäkin ehdin niin sanotusti pitää Mozartista ennen kuin hänen musiikkinsa vasta lievästi sanottuna kunnolla kolahti ja teki valtavan emotionaalisen vaikutuksen minuun, jonka jälkeen vasta todella syvällisesti oivalsin hänen suuruutensa säveltäjänä..
Samoin kävi Beethovenin ja Schubertin kohdalla, vaikkakaan en aluksi kyennyt samaistumaan lainkaan Schubertin Suureen C duuri sinfoniaan, vaan vierastin ja karsastin sen romanttista muoto-ja sävelkieltä, kunnes vasta myöhemmin uudemman kerran teosta kuunnellessani oivalsin teoksen musiikillisen suuruuden ja revolutionäärisyyden klassisiin muoto-ja melodia-ja harmoniakäsityksiin nähden, kuunnellessani sitä lopulta valtaisassa hurmiossa. itse karajan sanoi aikanaan olleen aina täynnä Schubertin 9. sinfoniaa, mutta ei saanut tämän avausosan problemaattisesta muotorakenteesta mitään otetta..
Tykätä ja pitää voi siis mistä tahansa musiikista, mutta itsessään tämä musiikista pitäminen ei vielä kerro välttämättä paljoakaan musiikin syvimmästä olemuksesta ja merkityksestä tai siitä onko tässä musiikista ehkä tällaista syvintä olemusta tai emotionaalista syvyyttä ja kosketuspintaa lainkaan vai kuuluuko se pelkkään pintailmiöön soivana materiana, joka ei värähdytä syvempiä intohimon kieliä.
On myös mahdollista, että musiikki, jonka sävelkielestä kuulija ei erityisemmin välitä tai pidä, tekee ennakko-odotuksia väkevämmän ja syvällisemmän vaikutuksen, jos kuulija syventyy kuuntelemaan sitä keskittyneesti ennakkoluulottomasti.
. .
Minäkin pidin alunalkaen kansallissäveltäjän musiikista, mutta sitten kun löysin säveltäjän/säveltäjiä, joiden musiikki teki tätä suuremman emotionaalisen vaikutuksen, löysin jälleen säveltaiteen tosiolemuksen ja kansallissäveltäjä menetti merkityksensä minulle suurena säveltäjänä, pääsemättäni milloinkaan pintakerrosta ja ulkokuorta syvemmälle hänen sinfonioihinsa, joista minun käsitykseni mukaan puuttuu se olennaisin, nimittäin emotionaalinen syvyys ja kosketuspinta, ja esim. Frederick Delius otti aluksi hänen paikkansa säveltäjien hierarkiassa.
Alunperin ihastuin kansallissäveltäjän Es duuri sinfonian rehevältä ja täyteläiseltä vaikuttaneeseen jousikudokseen, jota eräs saksalaiskapellimestari kuitenkin kritisoi liiasta tremolosta, pitäen sitä sinfoniaan sopimattomana.
C duuri sinfonian tietynlainen Parsifalmaisuus teki aluksi näennäisen vaikutuksen, mutta myöhemmin vasta tajusin kaiken olevan lopulta vain pintakiiltoa, eikä hänen säveltaiteensa syvempi merkitys paljastunut minulle koskaan, vaikka ensikertaa C duuri sinfoniaa kuunnellessa joskus parikymppisenä olin kokevinani jonkinlaisen lieväksi jääneen meditatiivisen tilan, mutten mitään vastaavaa kuin wieniläisklassikoista kokemani katharsis paljon nuorempana, jo lukiolaisena.
Sen jälkeen tulivat perässä muut suomalaissäveltäjät, joiden musiikkiin tutustuin vasta erään kapellimestarin lehdessä esittämän väitteen johdosta.
Kyseinen kapellimestari nimittäin tokaisi kansallissäveltäjän olevan aivan omaa luokkaansa suomen säveltäjien joukossa, johon lausumaan suhtauduin aluksi äärimmäisen skeptisesti siitä huolimatta, että olin itse aiemmin fanittanut tätä.
En kykene tarkkaan muistamaan, mutta olin ehkä jo hylännyt tämän musiikin mielestäni emotionaalisesti köyhänä ja tyhjänä, kun löysin aivan sattumalta levyhyllystä Deliuksen musiikkia sisältävän LP levyn, jonka äitini lienee joskus hankkinut, ja jonka musiikki, tarkemmin sanoen varhainen pianokonsertto, ei aivan aluksi houkutellut, enkä voinut sietää sitä, mutta jossakin vaiheessa Deliuksen musiikkia uudelleen kuunneltuani, jotakin uutta ja mielenkiintoista musiikkia tuolloin etsiessäni, silmäni avautuivat näkemään kokonaan uuden musiikillisen maailman salaperäisen tenhon ja kauneuden, jota en löytänyt kansallissäveltäjän jotenkin askeettisemmasta ja klassismia edustavasta melko konventionaalisesta sävelkielestä ja Deliuksen musiikin voimakkaasti kromaattinen soinnutus ja häilyvän impressionistinen muotokieli tekivät syvän vaikutuksen ja kuuntelin eräänkin kerran Auringon laskun lauluja Beechamin johtamana paita hiestä märkänä, poltetta rinnassa, musiikin kauneudesta täysin lumoutuneena.
Mutta vasta laaja löytöretkeni suomen musiikkiin todellakin osoitti kapellimestarin väitteen ainakin itselleni täysin paikkansapitämättömäksi ja perättömäksi väittämäksi ja aloin antoisan löytöretken hedelmänä fanittamaan laajalla rintamalla suomalaista musiikkia, jonka koin itselleni merkitykselliseksi. kun aiemmin en arvostanut suomalaista musiikkia Sibeliuksen Finlandiaa lukuun ottamatta laisinkaan, jos tosin en siitä mitään juuri tiennytkään.
Siihen nähden, mitä joskus nuorempana ajattelin suomalaisesta musiikista, jota pidin täysin mielenkiinnottomana, johon ei maksa vaivaa edes tutustua ja jonka laadukkuuteen en millään uskonut, tajusinkin huomattavan viiveellä sen olevan jopa varsin vaikuttavaa musiikkia.
Luulin näet aluksi, ettei suomessa voida ylimalkaan edes osata lainkaan säveltää hyvää musiikkia ja kuvittelin suomalaista musiikkia aivan mitättömäksi ja triviaaliksi musiikiksi suuriin klassisiin mestatareihin verrattuna ja ylipäänsä muutenkin, kun en tuntenut juurikaan suomalaisia säveltäjiä, joista oli kieltämättä hieman hankala saada mitään relevanttia tietoakaan, kunnes tutustuminen suomalaiseen musiikkiin avasi silmäni sen laadukkuudelle. Enhän voinut aluksi uskoa, että joku tavallisen suomalaisen nimen omaava henkilö voikin osoittautua merkittäväksi säveltäjäksi, kun olin tottunut siihen, että säveltäjällä oli joku hieno vierasperäinen nimi.
Suomen musiikin todellisen huippukauden voidaan uuden ja tuoreen näkemyksen mukaan ajatella kuitenkin vallinneen joko 1920 luvun modernismin ensimmäisen aallon aikana tai paremminkin vasta ja varsinkin sodan jälkeisenä aikana, jolloin nähtiin sekä tyyliltään romantisoivien, uusklassisten että modernien säveltäjien esiin marssin myötä ennen näkemätön kukoistuksen ja runsauden aika suomen säveltaiteessa, joka peittoaa ja päihittää melko suvereenisti ja ennen muuta emotionaalisesti vaikuttavien ja erityylisten säveltäjien suurella määrällä mitattuna 1900 luvun alun niukkuuden aikakauden säveltaiteessamme, jossa on oltu näkevinään keskeinen asema Sibeliuksen saavutuksilla, mutta ajan todellinen mestari sinfonioillaan kuitenkin oli kuitenkin Erkki Melartin.
Fordellin kvalitatiivis-kvantitatiivisiin saavutuksiin tämän 44 sinfonialla hekään eivät sentään yltäneet, mutta sen lisäksi tunnetaan leegio vaikuttavaa musiikkia luoneita suomalaismestareita, joista monen tuotanto on unohdettu arkistojen kätköihin.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
