| Aihe: Eroavatko Mozartin eri ikäkausien teokset syvyysperspetiiviltä? | 1 |
|---|
 megatherium
01.08.2023 11:21:48 (muokattu 02.08.2023 18:14:15) | |
|
Olen aiemmin kirjoittanut Muusikoiden.nettiin, että Mozartin sävelkielessä ja tuotannossa tapahtui valtava kasvutarina suuriin muotoihin ja etenkin emotionaalisen syvyysperspektiivin suuntaan lapsinerona sävelletyistä teoksista kypsässä miehuudessa luotuihin teoksiin saakka, mikä on seikka, joka erottaa hänet useimmista muista keskinkertaisista aikalaissäveltäjistä ehkä nerokasta ja niinikään valtavasti iän ja kokemusten karttumisen myötä säveltäjänä kypsynyttä papaa lukuun ottamatta.
Mutta mm. Mozartin jo lapsena säveltämää buffo oopperaa Finta Semplice kuunnellessa varsin lumoutuneena juolahti mieleen maestro Harnoncourtin sanat siitä, että Mozart loi mahdollisesti jo nuoruudessaan yhtä nerokasta musiikkia kuin varttuneempanakin, eikä tuo ero kypsimpien ja varhaisempien teosten välillä välttämättä olekaan niin suuri kuin olen aiemmin väittänyt.
Eräässä mielessä kuuluisa kanadalainen pianisti Glenn Gould menee vielä pidemmälle lapsinero Mozartin ihailussa, jonka ensimmäistä sinfoniaakin hän sanoo kuuntelevansa mieluummin barokkihyveiden, äänenkuljetuksen puhtauden ja rekisterisääntelyn takia, kuin kypsän kauden suurimpia sinfonioita, kuten nro 40, jonka ominaisuuksia hän pitää selittämättöminä, mutta tunnustaa että menetys on kokonaan hänen itsensä, kun hän ei pysty nauttimaan sen kuuntelemisesta. Gouldin mielestä Mozartissa hetken ansio on se, että tämä muuttuu kokonaan toiseksi persoonaksi, josta hän ottaa esimerkiksi juuri 40. sinfonian finaalin tahdit, joissa Mozart ojentautuu kohti Webernin henkeä, ja sen ympärillä on hänen mukaansa puoli tuntia halpahintaisuutta.
Mutta sitten, vaikka suurimmat Mozart kokemukseni ovat jo teini iältä, huomasin häivähdyksenomaisesti eräiden Mozartin merkittävimpien teosten pintaa raapaistuani, mutta tultuani kuitenkin vaikutetuksi, että varhais Mozartin musiikki ei mene niin syvälle sieluun, eikä Hildesheimerin sanoja lainatakseni "järkytä sielua" yhtä paljon, jos ollenkaan, kuin kypsässä iässä luodut suuret mestariteokset, joidenkin lapsuudessa luotujen oopperoiden ja sinfonioiden, konserttiaarioiden ja ehkä viulusonaattien sekä kirkkomusiikkiteosten suhteellisesta lumovoimasta huolimatta, joten Hildesheimerin väitteet siitä, että Mozartin musiikki tunkeutui nähtävästi vähitellen ja asteittain uudelle sielulliselle alueelle kypsymisprosessin myötä, pitävät paikkansa ja jo jotkin viimeisimmät Salzburgissa sävelletyt teokset merkitsevät jo varsin suuressa määrin täyttymystä.
Esimerkisi Hildesheimer ottaa vesperin Vesperae solennes de confessoren, jossa Mozart soinnauttaa polyfonisen taitonsa kieliä, jotka Salzburgissa olivat arkkipiispan tiukkojen määräysten vuoksi joutuneet vaikenemaan. Myöhäisemmässä c mollimessussa hän viljelee kuorojen polyfoniaa jossain määrin pidättyvämmin ja siksi suvereenimmin, Hildesheimer sanoo.
Joku musiikkitieteilijä on esittänyt tosin arvion, jonka mukaan Mozart ei olisi milloinkaan ylittänyt jo 21 v ikäisenä Salzburgissa säveltämäänsä Es duuri pianokonserttoa nro 9, mutta Hildesheimerin mielestä "kyllähän toki", mutta korkeimmalla laatutasolla on hankala tehdä teosten välisiä vertailuja ja voidaan puhua vain näiden laatutasojen ja asteiden eksistenssistä.
Siitä huolimatta, että innostuin kuuntelemaan Mozartin nuoruuden oopperoita ja oratorioita Apollosta ja Schuldigkeitista Betulia Lliberataan ja seria ooppera Mithridateen uudenaikaisina levytyksinä, jotka jäljittelevät Mozartin aikakauden esityskäytäntöä ja loihtivat musiikin kauneuden ja dramatiikan vaikuttavasti esille, kyllästyin niiden sovinnaiseen sävelkieleen melko pian ja kuuntelin otteita Mozartin suurimmista oopperoista ja pianokonsertoista ja näiden teosten välinen ero tuntui huimaavan suurelta jälkimmäisten tuntuessa munaskuissa saakka.
Varhaisoopperoilla on silti kiistämättömät ansionsa, ja jo eräs aikansa suurimmista säveltäjistä totesi nuoresta Mozartista ja hänen serenatastaan Ascanio in alba, että "tämä poika tulee saattamaan meidät kaikki vielä unohduksiin".
Itävallan keisarinnan omituisesta oikusta oli näet päätetty järjestää kilpailu saksalaisista säveltäjistä nuorimman Mozartin ja vanhimman Hassen välille ja kummankin tuli säveltää ooppera, joiden paremmuutta sitten vertailtiin keskenään. Milanon arkkiherttua ja arkkiherttuatar osoittivat nuorelle Mozartille armollista suosiotaan bravissimo maestro huudoillaan ja aateliset kättentaputuksillaan. Leopoldin mukaan Mozartin serenata löi laudalta kilpailijansa oopperan niin ettei hän osannut sitä kuvatakaan.
Hildesheimerin väitteet siitä, että meidän aikoihimme saakka ei ole säilynyt paljoakaan näistä Mozartin varhaisista serioista, ei sen enempää Ascaniosta kuin Il re pastorestakaan, tuntuvat oudoilta, sillä nehän on kokonaisuudessaan useita kertoja jo levytettykin, kerran jo ilmeisesti Hildesheimerinkin aikana, eivätkä kadoksissa joidenkin muiden Mozartin teosten tavoin. Hildesheimer sanoo, että Il re Pastoresta on säilynyt oikeastaan vain Amintan aaria ja sekin vain säestävän viulusoolon takia.
Sen soittamalla pätevä konserttimestari voi hänen mukaansa säestää jotakin kuuluisaa primadonnaa. Lisäksi Hildesheimer pitää virkansa puolesta Mozartin säveltämää näyttämöteosta "loputtoman ankeana". Hildesheimerin kielteistä käsitystä kyseisestä oopperasta ovat musiikkialan ammattilaiset paljon kritisoineet omatessaan paljon positiivisemman käsityksen Kuningas paimenena oopperasta.
Mozartin suurimpien teosten tekemästä vaikutuksesta huolimatta jopa laulunomaisissa rakenteissaan mutkaton ja yksinkertainen singspiel Bastien et Bastienne tuntui vihdoin ensimmäistä kertaa ihastuttavalta teokselta hyvää tekevässä lumouksessaan.
Hildesheimer on todennut, että vaikka nämä lapsuudessa luodut oopperat ovat nerokkaan lapsen teoksia, hänen elämänkokemuksensa eivät olleet vielä sellaisia, että hän olisi kyennyt luomaan myöhempiä mittapuita vastaavan mestariteoksen.
Otan tuossa hieman sanojani takaisin, sillä ihme kyllä, tuntui siltä kuin Ascanion musiikki Naxoksen opera classics sarjassa monine kauniine aarioineen ja kuorokohtauksineen olisi kuin olisikin koskettanut jossain määrin melko syvältäkin sielusta sitä istualtani spotifysta aikani kuunneltuani, muttei mistään katharsiksesta sentään voi puhua, mutta musiikkidramaatikon varhaisen manifestaation hyvää tekevästä lumouksesta ja pienimuotoisesta sielua järkyttävästä vaikutuksesta kuitenkin, vaikka vasta myöhäisemmissä teoksissa ilmaantuu toden teolla syvyysperspektiiviä, kuten Hildesheimer kertoo kirjassaan.
Mörike ja Ashkenazy pistävät tosin paremmaksi Mozartin musiikin ylistyksessä, edellisen kirjoittaessa mm. jumalallisesta ihmeestä nauttimisesta ja jälkimmäinen mm. sanoo Maestro kirjassa Mozartin kypsimmän musiikin olevan niin uskomatonta ja ylimaallista, että mitkään sanat eivät riitä sitä kuvaamaan, ja sen edustavan jotakin elämän transsendentaalista ydintä.
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
