| Aihe: Miksei sulho Rannan atonaalisia teoksia esitetä missään? | 1 |
|---|
 megatherium
05.07.2023 15:55:54 (muokattu 19.07.2023 09:45:51) | |
|
Minne Sulho Rannan konstruktiivista atonaalisuutta edustavat ja aikanaan ultramodernit ja suomen oloissa vallankumouksellisen rohkeat ja radikaalit kamarimusiikkiteokset, pianokvartetto Quartetto inquieto, pianotrio, viulusonaatti ja sinfoninen sarja, ovat ohjelmistosta kadonneet, kuten paljossa määrin hänen myöhäisempikin tuotantonsa ja miksei niitä esitetä enää missään? Kainuun kuvia sarja on lähestulkoon ainut poikkeus.
Ovathan Väinö Raitionkin absoluuttista sointiväriefektiä korostavat impressionistiset ja ekspressionistiset teokset kokeneet renessanssin, jääneet ohjelmistoon ja tulleet levytetyiksi, vaikka eräät kriitikot pitivät jopa Ikosen duuri-,molli tonaalista jousikvartettoa ylläpitävämpänä musiikkina kuin Raition orkesterirunoelmia, joita ei niiden syntyaikana lainkaan ymmärretty ja muistaakseni Ikonen itse totesi, että musiikissa teemat ja niiden kehittely ovat tärkeämpiä kuin väriefekti tai värityksellisyys. Onkin sanottu, että eräälle Ikosen lemmin poika sinfonialle ja sen Saarelle selälliselle osalle ovat tyypillisiä kamarimusiikillinen selväpiirteisyys, joka ei tee vähäisintäkään myönnytystä ranskalaiselle värityksellisyydelle.
Klami, joka Rannan opiskelutoverina ja Melartinin tähtioppilaana paneutui kritisoimaan äärimmäisen huolellisesti ja ankaran piikikkäästi juuri Rannan teoksia, löytäen usein kritisoitavaa rannan teosten teknillisestä toteutuksesta mm. sinfonia Programmatican Endymion osasta, vaikka Rannan orkesteri soi siinä aikaisempaa kuulakkaampana ja herkemmissä orkesteriväreissä, ja toteaa myös kehtolaulu osan saaneen huonosti sopivan orkesteriasun Kainuun kuvia sarjassa, ja kritisoi jossain määrin Piccola sinfonian muotoa, totesi kuitenkin aika ajoin edistystä tapahtuneen Rannan sävellyksissä ja niiden teknisessä suorituksessa, soitinnuksessa ja sisällössä ja melodiasta on tullut rytmin ja sointujen sijasta entistä tärkeämpi elementti ja osa sävellystä, erityisesti 40 luvulla syntyneen folkstory sarjan saadessa Klamilta myönteistä kritiikkiä. Muistaakseni myös Raitio antoi myönteistä palautetta concertinosta, joka soi yhdessä mm. Milhaudin teoksen kanssa Viipurissa järjestetyssä konsertissa.
Evert Katilan mukaan Rannan nuoruuden kamarimusiikkiteokset passittivat rohkeudessaan ja uudenaikaisuudessaan jopa Merikannon ja Raition moderneimmat teokset klassikoiden kirjoihin, sikäli kun ne ensiesitystä enempää ehtivät ohjelmistossa vastustuksen takia juuri olemaankaan.
Eikä niitä näytä tallennetun kantanauhallekaan, vaikka jopa säveltäjä Einar Englund taittoi peistä niiden puolesta kirjoituksissaan.
Eikä niistä ole olemassa levytyksiäkään, vaikka aikoinaan Rannan opettaja itse Erkki Melartinkin kuunteli niitä radiosta omien sanojensa mukaan lumoutuneena ja totesi kuulemansa mielenkiintoiseksi musiikiksi.
Onko nyt niin, että kun nyky ihmisille joku täysin tuntemattomaksi jäänyt sen ajan kriitikko on lohkaissut moderniin atonaaliseen musiikkiin kielteisesti suhtautuvana Rannan teosten olevan "silkkaa epämusiikkia" ja tokaissut, että "kuka tästä hyötyi" (Ekman) ja Madetoja kutsui niitä psalmodeeraamiseksi, aivan kuten Schönbergkin musiikkiakin aikoinaan rienattiin ja solvattiin, jopa kissannaukujaisin ja vihellyspillein, niin senkö takia vain Rannan teoksia karsastetaan ja vieroksutaan nykyäänkin aivan kuin menneisyyden kriitikot olisivat aina oikeassa ja heidän sanansa olisi laki, eikä esim. tiettyjen teoksia syvällisesti analysoineiden musiikin professoreiden sana paina vaakakupissa tippaakaan puoltaessaan Rannan atonaalisia varhaisteoksia niiden kypsyyden ja monien vaikuttavien ominaisuuksien vuoksi merkittävinä teoksina? Merikantokin antoi ateljeekritiikkiä sinfonisesta sarjasta tremoloa koskien, jonka sijasta hän suositteli synkooppeja, mutta tunnusti muussa yhteydessä Rannalla olevan paljonkin lahjoja.
Sillä onhan Schönberginkin atonaalisen musiikin arvo ja merkitys jo paljolti ymmärretty ja tunnustettu nykyään ja hänen elämäntyötään pidetään välttämättömänä ja väistämättömänä musiikin yleisen kehityksen kannalta musiikillisen materiaalin käytössä tapahtuneen muutoksen tekniskäytännöllisenä muotoiluna, radikaaliudestaan huolimatta ja hänen vuokseen musiikki on paljolti sellaista kuin se nykyään on, vailla sävellajikeskiöitä ja siis tonaalisia keskuksia.
Hämmästyttää hiukan myös se miksi Ranta ei pysynyt löytämälleen ennakkoluulottoman rohkealle sävelkielelleen ja taiteelliselle vakaumukselleen uskollisena kriitikoiden vastustuksesta huolimatta, kuten monet muut säveltäjät ovat tehneet, jos ajatellaan vaikka juuri Schönbergiä ja Dmitri Schostakovitsia ja Stalinin formalismisyytöksiä tätä kohtaan mistä huolimatta säveltäjä ei lannistunut vaan jatkoi sävellystyötään yhtä uutterasti kuin ennenkin, mutta meidän Rantamme käänsi kurssinsa atonaalisuuden tuntemattomilta vesiltä kohti uusklassismia, naivismia, eksotismia ja kansanlaulunomaista diatonista yksinkertaisuutta, mutta sai myös itselleen uuden sovinnaisemman tyylin puitteissa aikaan erinomaisia mestariteoksia, kuten sinfonia dell arte ja oratorio volgare, konsertto orkesterille, sinfoninen rapsodia, sinfoniset variaatiot, concertinot ja partita. folkstory sarja jne., mutta joita niinikään ei ole tallennettu ja taltioitu mihinkään soivaan formaattiin.
Joidenkin edellä mainittujen teosten olemassaolosta tai teosnimikkeestä on jonkin verran ristiriitaista tietoa, vaikka jo Erkki Salmenhaara piti Rannan konserttoa (concerto grosso) orkesterille syntyaikanaan tärkeimpänä suomessa sävellettynä teoksena, minkä hän mainitsee Sibelius kirjansa liitteissä, mutta joissakin yhteyksissä sitä ei ole mainittu lainkaan, enkä edes muista, että Salmenhaaran toimittaman Suomalaisia säveltäjiä kirjan Rannan elämäkertaan liittyvässä' teosluettelossa teosta olisi mainittu lainkaan tai se on jollakin toisella nimellä, vaikka esim. verkossa Rantaa käsittelevässä encyklopediassa ja musicalica databasessa se mainitaan. Todennäköisesti varsin mielenkiintoinen teos.
Teos johon haluaisin myös tutustua on Rannan myöhäistuotantoon kuuluva orkesteri ja kuoro teos Eksyneiden legioonalaisten rukous, jonka esityskesto on kunnioitettavat 20 minuuttia ja teos on kirjoitettu orkesterille, kuorolle ja encyklopedian mukaan peräti 8 solistille, mutta senkään esityksistä nykyaikana ei ole mitään tietoa.
Myös Prokofjevinkin sanotaan saaneen omassa luomistyössään aikaan mestariteoksia vielä senkin jälkeen kun hänen mestarillisesti mm. Skyyttiläisessä sarjassa hallitsemansa riitasointuisen tyylinsä vaihtui rotevaan romantiikkaan mm. 5. sinfoniassa joka muodostaa tasanteen alamäessä jossa vauhtia olivat antamassa muut kuin Prokofjev itse kuten orkesterimusiikkikirjassa on kirjoitettu.
Mutta siltikään Prokofjev ei ollut käsittääkseni varhaistuotannossaan aivan yhtä moderni ja radikaali kuin Ranta esim. tämän pianotriossa tai pianokvartetossa puhtaaksi viljellyssä atonaalisuudessaan, ja jonka kriitikot Englundin mukaan tylysti nitistivät kaiken uudenaikaisen ja heille oudon musiikillisen maailman vastustuksessaan ja tämä pehmensi musiikillisen kielensä yleisöystävällisemmäksi lähestyttyään tonaalisuutta vaikka saattoi poiketa myös jazzin puolelle esim. foxtrotti sarjassaan, flirttailla naivismilla Topeliana sarjassa ja annosteli runsain mitoin eksotismia tuotannossaan ennen kaikkea lauluissaan, mutta myös joissakin orkesterimusiikki-ja näyttämömusiikkiteoksissaan.
Ranta on laajasta sävellystuotannostaan huolimatta jäänyt historiaan lähinnä musiikkikirjojen kirjoittajana, toimittajana ja musiikkikriitikkona, mutta ei niinkään taiteellisesti kunnianhimoisen instrumentaalimusiikin säveltäjänä, joistakin tunnetuista ja suosituksi tulleista lauluistaan huolimatta, ansaittuaan leipänsä musiikkimaailman virkamiehenä, kuten Sibelius akatemian vararehtorina, taloudenhoitajana ja teorian opettajana, ja hänen tiedetään itsekin pohtineen onko hänen panoksensa säveltaiteelle luovana ja tuotteliaana säveltaiteilijana ollut turhaa työtä ja mennyt hukkaan, kirjoittaen sävellyksensä useimmiten suoraan päästään paperille, vaikka saattoi jotain kokeilla ensin pianollakin, mutta ei saavuttanut ilmeisesti koskaan soitinmusiikin säveltäjänä todellista menestystä, vaan jäi opiskelutoverinsa Klamin varjoon säveltäjänä musiikkimaailman virkamieheksi vajottuaan joistakin suurta kansansuosiota saavuttaneista laulusävellyksistään huolimatta, joihin kuuluu jo opiskeluaikana sävelletty sävelkieleltään modaalinen orientaalista eksotismia edustava Rartahu, josta on olemassa useita versioita ja tulkintoja.
Ainut tätä nykyä kuunneltavissa oleva Sulho Rannan sävelkieleltään atonaalisuuteen viittaava teos, jonka atonaalisuus ei kuitenkaan ole samalla tasolla esim. pianokvarteton kanssa, on "taltan sijaan moukarin tavoin" soivaan kvartettoon verrattuna tunnelmiltaan ja nyansseiltaan luultavasti herkempi laulusarja Japanilaisia akvarellejä, johon sisältyy viimeisenä lauluna konstruktiiviseksi luonnehdittu Fuji, joka esitettiin myös Rannan sävellyskonsertissa, ja on ladattu tuubiin modernina tulkintana, ja on eräs näyte Rannan orientaalis-eksoottisesta tyylistä, jota edustaa myös mm. kiinalaisiin runoihin sävelletyt laulut, pyramidilaulu, arabialainen laulu, Azyane (?), Rarahu, Oceania jne. Pianosarjaa Kirjeitä Väinö Raitio luonnehti kiinnostavaksi ja omintakeiseksi, omia polkujaan kulkevan säveltäjän teokseksi ja joka kuulunee Rannan moderneimpaan tuotantoon. Rannan myöhäistuotantoon kuuluvaa sinfoniaa Oratorio Volgare luonnehti Erkki salmenhaara sävelkieleltään pelkistetyksi, vaikka sisältää myös hyvinkin tiheää polyfonista kudosta soivia jaksoja ja josta teoksesta on eräänä kansanlaulunomaista diatonista yksinkertaisuutta henkivänä osana tunnettu ja suosittu Kansanlaulu, jota yleensä esitetään itsenäisenä ohjelmanumerona orkesterisäestyksen sijasta pianon säestyksellä.
Mahtaako Rannan tuotannossa ja luomisvoimassa ilmetä tai ilmennyt monille mutta ei suinkaan kaikille taiteilijoille ominaista luomisvoiman ja inspiraation ehtymistä ja vähittäistä hiipumista vanhemmiten varhaisteoksissa ilmenneen tuoreen luomisvoiman vaihtuessa myöhäisteoksissa ilmenevään väsyneeseen rutiiniin, jää mysteeriksi, jota emme hänen teoksistaan tehtyjen ääninäytteiden puuttumisesta johtuen kykene tietenkään juuri arvioimaan luotettavasti kuin ainoastaan musiikkikirjallisuudessa käsiteltyjen Rarahu laulujen osalta, joista myöhäisemmästä Rarahu II laulusta puuttuu jo opiskeluaikana syntyneen tunnetumman Rarahun tuoreutta ja joka lienee myös melodisesti ansiokkaampi, kauniimpi, mieleenpainuvampi, vaikuttavampi ja kekseliäämpi, vaikka en tunnekaan myöhäisempää Rarahu laulua, jotta voisin muodostaa siitä jonkun mielipiteen tai käsityksen itsekin ja olemme tässä suhteessa vain musiikkikirjallisuudessa esitettyjen arvioiden varassa.
Sitäkin suuremmalla syyllä sopii ihmetellä Merikannon lausumaa, jossa hän toteaa säveltäjäkollegansa Rannan soitinmusiikkituotannon olevan jollakin tavoin epäyhtenäisempi ja rikkinäisempi kuin hänen laulutuotantonsa, jossa ei hänen mukaansa ole mitään moitittavaa, mutta hämärän peittoon jää mitä hän tällä rikkinäisyydellä tarkkaan ottaen tarkoittaa, ellei tuotannon polystylistisyyttä eli monityylisyyttä, Rannan sointimusiikin edustaessa useita eri tyylisuuntia, atonaalisuudesta naivismiin, eksotismiin, jazz vaikutteiseen foxtrottiin, uusklassismiin ja kansanlaulunomaiseen ilmaisuun, kuten on jo mainittu, mutta yhtälailla Rannan laulutuotannon voi sanoa sisältävän varsin monitahoisia aineksia, joiden ei voi katsoa edustavan jotakin yhtä ainoaa tyyli-ihannetta vaan laulut edustavat useampia erilaisia tyylipyrkimyksiä, olettaisin.
Kun taidemusiikista kiinnostuneena teininä luin Sävelten mestareita ja suppeaa musiikin historian kirjaa huomasin, että ne oli kirjoittanut ja toimittanut maisteri Sulho Ranta, ja mielsin hänet siitä lähtien ainoastaan musiikkikirjailijaksi, eikä minulla ollut pienintä aavistustakaan siitä, että Ranta oli ennen kaikkea merkittävä suomalainen säveltäjä ja se, että Ranta ylipäänsä sävelsi itsekin musiikkia, valkeni minulle vasta myöhemmin, enkä sen tiedon omaksuttuani uskonut hänen olevan juuri kummoinenkaan sävelseppo, vaan otaksuin hänen olevan säveltäjänä todennäköisesti varsin mitätön ja olematon taidoiltaan ja säveltäneen jotakuinkin jonkinlaista sen aikaista ankeaa modernia musiikkia, vailla sielukkuutta ja suuruutta, mutta vähitellen aloin joitakin hänen teoksiaan kuullessani ja suomalaisia säveltäjiä kirjoista hänestä lukiessani tulla siihen johtopäätökseen, että Ranta saattaakin olla huomattavampi säveltäjäkyky, kuin alun perin olin tiennytkään ja vaikka hänen teoksiaan ei juuri missään esitetty eikä esitetä tai edes juuri levytetä, uskoin vakaasti hänen potentiaaliinsa säveltaiteilijana, sekä hänen lähes tuntemattomaksi jääneen tuotantonsa laadukkuuteen ja niin minusta sukeutui Rannan ihailija, luullessani aikoinaan nuorena häntä vain musiikkikirjojen laatijaksi ja toimittajaksi ja hämmästys oli suuri kun luin hänen säveltäneen myös kunnianhimoista taidemusiikkia ja olin siltikin aika skeptinen lukemani tiedon suhteen enkä millään voinut uskoa sitä todeksi, sillä pidin säveltämistä tuohon aikaana ihmenä, jonka on suotu vain harvoille ja valituille, ei musiikkikirjailijoille.
Vaikka Klamin mielestä Rannan sinfonia Piccolassa muodoltaan pyöristettyjen avausosien jälkeen viimeiset osat ovat improvisoidumpia, lienee sinfonia muotonsa suppeudesta huolimatta kuitenkin avausosassaan keksinnältään tuoreempaa, luontevammin etenevää ja jopa tunnevoimaisempaakin musiikkia, kuin sitä seuraava sinfonia Semplica, joka saattaisi viitata siihen, että melodisen aineksen korostumisesta huolimatta Rannan myöhäisemmässä tuotannossa, jota klami pitää myönteisenä asiana, säveltäjän varhaisempi kausi rytmeillä ja soinnuilla askarteluineen saattaa kuitenkin mahdollisesti olla innoittuneemmasta inspiraatiosta kertova, vaikka itse juuri lumoutuneena Semplica sinfoniaa vaihteeksi kuuntelinkin.
Se, että Ranta yleisesti mielletään laulusäveltäjäksi tai se, että Rannan kollega suhtautui jossain määrin varauksellisesti Rantaan soitinsäveltäjänä, ei suinkaan millään muotoa merkitse sitä, että Rannan laulusävellyksissä olisi syvyysperspektiiviä ja tunnelatausta enemmän kuin hänen muodoltaan laajamittaisissa orkesteriteoksissa tai kamarimusiikkiteoksissa tuotannon mahdollisesta epätasaisuudesta huolimatta, jos ajatellaan itämaiseen eksotiikkaan viittaavaa salaperäistä Tuntematonta maata pianolle ja orkesterille, kreikkalaisesta mytologiasta vaikutteita ammentaneen Sinfonia programmatican Poemion ja nymfi osia tai syntyajankohtanaan suomalaisen säveltaiteen merkittävimmäksi teokseksi salmenhaaran luonnehtimaa Concertoa orkesterille tai miksei Sonatina fantasticaa pianolle joitakin mainitakseni, myöhäisemmistä sinfonia Dell Artesta tai 45 minuuttisesta laajasta Oratorio Volgaresta puhumattakaan joitakin mainitakseni.
Milloin on Rannan kaltaista visionääristä ja omia polkujaan kulkevaa ultramodernia ja aikanaan suomessa miltei avantgardististisen rohkeaa säveltäjää näin hylkeksitty ja epäoikeudenmukaisesti laiminlyöty ja suorastaan tyrmätty valitsemansa kutsumuksensa ja vakaumuksensa vuoksi, kuten jo Englund aikanaan kirjoitti, jos ajatellaan että yleensä parutaan sitä, etteivät suomalaiset säveltäjät ole riittävän moderneja ja uudistusmielisiä vaan kalkkeutuneita ja vanhoillisia kansallisromantikkoja kaikessa anakronistisuudessaan ja epäajanmukaisuudessaan. Mutta sitten kun joku uskaltautuu säveltämään rohkeasti kuvia kumartamatta hänet teilataan eikä vielä myöhemminkään kun modernismi on jo rantautunut suomeen, hänen elämäntyötään tunnusteta atonaalisen kauden osalta kaukaa viisaaksi, edistykselliseksi ja tarkkanäköiseksi vaan hänen musiikkinsa osaksi tullut unohdus laskeutuu myös hänen uudistuksellisen tuotantonsa ylle samaan aikaan kun soitetaan kyllä nykypäivän modernien säveltäjien musiikkia ja vaalitaan moderneja arvoja. Mihin tämä rannan atonaalisten teosten hyjeksintä mahtaa perustua? Onko lapsi mennyt pesuveden mukana vai mistä on kyse?
Ihmiskunnan historia on taiteellisen luomisen, vaan ei uskonsotien ja poliittisen vallankäytön historiaa | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
