| Aihe: Oliko Berlioz radikaali? | 1 |
|---|
 megatherium
16.12.2003 21:10:53 (muokattu 17.12.2003 21:15:56) | |
|
Minusta on aivan käsittämätöntä kuulla väitettävän, niin kuin eräs Ylen radiokuuluttajakin antoi hiljattain taas ymmärtää, että varhaisiin romantikkoihin verrattuna Berlioz oli orkesterikäytössään radikaali säveltäjä. Mitä ihmeen radikaalia tai vallankumouksellista Berlioz´n orkesterinkäytössä on, aiempiin säveltäjiin verrattuna suurempaa orkesterikokoonpanoa lukuunottamatta. Pikemminkin näkisin hänen orkesterinkäsittelyssään jotakin hiomatonta, kömpelöä ja viimeistelemätöntä, jopa patavanhoillista, yhdessä hänen musiikkinsa aina melodiseen banaalisuuteen ja trivialisuuteen ulottuvan sentimentaalisuuden kanssa. Pikemminkin se jää tyyliltään suuresti Beethovenin ja jopa tyypilliselle 1750-luvulla eläneen säveltäjän orkesterinkäsittelylle velkaa erityisesati jousisatsin osalta ikään kuin parhaidenkin uusklassisten tyylivirtausten hengessä työstettynä. Schubert oli jo tehnyt miltei kaiken sen mm. "Paholaisen huvilinna"-oopperan alkusoitossa minkä Berlioz oli tekevä myöhemmin. Valitettavasti tätäkään teosta harvemmin kuullaan. Berliozin Fantastista sinfoniaa johtamassa taas täytyy olla vähintäänkin superluokan kapellimestari, että hänen musiikilliset aivoituksena, jos niitä sattuu olemaan, pääsisivät kaikessa kömpelyydessäänkin ja mauttomuudessaan parhaaseen mahdolliseen valoon, hysteeristä ja vulgääriromanttista paisuttelua; sitä on Berliozin musiikki.
Niin että kertokaas orkesteriammattilaiset näkemyksenne asiasta vähäpätöiselle musiikin harrastelijalle. | |
Kai Berliozkin jossakin määrin ainakin yritti olla uudistusmielinen. Minusta kuitenkin hänen aikalaisensa Liszt oli monin verroin merkittävämpi orkesterimusiikin kehittäjä. Hän loi sinfonisen runon käsitteen, ja oli orkesterin käyttäjänä huomattavasti rohkeampi, sekä sointivärillisesti että rakenteellisesti ja muodollisesti. Sääli vain, että tämä hänen ansionsa tahtoo aina jäädä hänen massiivisen pianisti-myyttinsä varjoon.
Soitto on laiffii. | |
Kai Berliozkin jossakin määrin ainakin yritti olla uudistusmielinen. Minusta kuitenkin hänen aikalaisensa Liszt oli monin verroin merkittävämpi orkesterimusiikin kehittäjä. Hän loi sinfonisen runon käsitteen, ja oli orkesterin käyttäjänä huomattavasti rohkeampi, sekä sointivärillisesti että rakenteellisesti ja muodollisesti. Sääli vain, että tämä hänen ansionsa tahtoo aina jäädä hänen massiivisen pianisti-myyttinsä varjoon.
Lisztin musiikin suurin puute on kai se, että se on vailla todellista sinfonisuutta, sikäli kuin olemme tottuneet yhdistämään tämän käsitteen monien suurten sinfonikko-klassikkojen motiivisen työn periaatteeseen, niin selvästi mm. Beethovenin ja Haydnin sinfonista taidetta, ts. sinfonioita leimaava piirre.
Berliozhan tosin oli ohjejmallisen sinfonian luoja tai ainakin sen tärkeimpiä kehittäjähahmoja Beethovenilta perittyjen lähtökohtien ja esikuvien inspiroimana. Mutta, "berliozin Kristuksen lapsuus-oratorio on soitinnettu kaikkein hienostuneimmalle esityskokoonpanolle niin hillittyyn tapaan, että Berlioz pystyi esittelemään teoksen vuosikausien ajan jonkin entisaikain tuntemattoman säveltäjän teoksena", kirjoittaa Alain Rich Weilin+Göösin kustantamassa tietoniekat-sarjan orkesterimusiikkioppaassa (Suom. Seppo Heikinheimo).
Ensi kerran puolestani koulun musiikkitunnilla Fantastista sinfoniaa kuunnellessani tuntui kuin sen musiikki olisi tullut suoraan jostakin Beethovenin puuduttavan ja väsyttävän yksitoikkoisesta Pastoraalisinfonian, jonka 1. osassa temaattinen työ jää vähälle, maailmasta ilman suuria temaattisia kontrasteja. Kuten siinäkin Berliozin Fantastisen sinfonian 1. osan pääteema, ideé´fixe", on omituisen kalpea ja vähäilmeinen, vaikkakin tosin Berliozin melodiakäsitys on kaukana Schubertin ja Beethovenin symmetrisestä fraseerauksesta. Kaiken lisäksi Adagio muistuttaa paikoitellen Beethovenin Pastoraalisinfoniaa linnunlailuineen ja muine rauhaisan luonnon vaikutelmineen, miksei myös paimenpilleineen ja ukkosen jyrinöineen. | |
Lisztin musiikin suurin puute on kai se, että se on vailla todellista sinfonisuutta, sikäli kuin olemme tottuneet yhdistämään tämän käsitteen monien suurten sinfonikko-klassikkojen motiivisen työn periaatteeseen, niin selvästi mm. Beethovenin ja Haydnin sinfonista taidetta, ts. sinfonioita leimaava piirre.
Liszthän ei varsinaisia sinfonioita luonutkaan, tai ainakaan ns. absoluuttista sinfonista musiikkia, koska hänen sinfonisilla runoillaan tai muilla teoksillaan on aina jokin ohjelmallinen perusta. Herää siis kysymys, kokiko hän olevansa niin perin pohjin romanttisen ihanteen mukainen taiteilija, ettei katsonut voivansa luoda sinfonista musiikkia ilman ohjelmallista "juonta"? Se tuntuu oudolta, koska pianomusiikissaan hän useinkin siihen pystyy, esim. suurenmoinen h-mollipianosonaatti on ainakin näennäisesti vailla mitään tarkoituksellista ohjelmallisuutta. Olet kuitenkin oikeassa, että varsinaisena sinfonikkona Lisztiä ei voi verrata suuriin aikalaisiinsa kuten Brahmsiin, mutta orkesterimusiikin muiden uusien muotojen kehittäjänä hän oli merkittävä uudistaja.
Soitto on laiffii. | |
Liszthän ei varsinaisia sinfonioita luonutkaan, tai ainakaan ns. absoluuttista sinfonista musiikkia, koska hänen sinfonisilla runoillaan tai muilla teoksillaan on aina jokin ohjelmallinen perusta. Herää siis kysymys, kokiko hän olevansa niin perin pohjin romanttisen ihanteen mukainen taiteilija, ettei katsonut voivansa luoda sinfonista musiikkia ilman ohjelmallista "juonta"? Se tuntuu oudolta, koska pianomusiikissaan hän useinkin siihen pystyy, esim. suurenmoinen h-mollipianosonaatti on ainakin näennäisesti vailla mitään tarkoituksellista ohjelmallisuutta. Olet kuitenkin oikeassa, että varsinaisena sinfonikkona Lisztiä ei voi verrata suuriin aikalaisiinsa kuten Brahmsiin, mutta orkesterimusiikin muiden uusien muotojen kehittäjänä hän oli merkittävä uudistaja.
Yritin tässä muutama päivä takaperin kuunnella Lisztin sinfonisia runoja kuten Mazeppa ja Les Preludes Karajanin johtamina legendaarisina tulkintoina, mutta totesin melko pian turruttuani hänen pateettisten ja mahtipontisten eleiden sävyttämään retoriikkansa, joka on paitsi soitinnukseltaan lievästi ilmaistuna hiukan liian maustettuna ylikuormitettua ettenkö sanoisi mauttoman pöhöttynyttä, myös melodiikaltaan kaikessa triviaalissa pöyhkeilevyydessään tavanomaista vulgääriromanttista lajia, vaikkakin joukkoon mahtuu jokunen kaunis ja lyyrisen lämminkin tuokio. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | 1 |
|---|
|
|
