| Aihe: Miksi jazzissa tilutellaan niin paljon? | |
|---|
|
Anonymous-jazz: Yleensä ne on aika kovia jazzareita, jotka tiluttaa modaalisesti eikä mene aina kromaattiseen metsään.
Varsinkin ne muusikot, joilla on hyvä time.
Tää ainakin meni kromaattiseen metsään pahasti
https://www.youtube.com/watch?v=8alxBofd_eQ
Kiva kun on kivaa | |
sub zero: Tilutellaanko jazzissa edes vai kuuluuko kyseinen käsite ennemmin metallimusiikin kontekstiin? Englanninkielinen vastine "shredding" on ainakin aika oudon tuntuinen jazzin kontekstissa ja kyllä minusta suomeksikin se "tilulilu" jotenkin on viitannut siihen särösoundiin.
No kyllä Tukka Jolonen ainakin tilutteli jo 1970-luvulla, vaikkei säröä ollut ollengan.
MarkusB: Musiikkityylistä riippumatta soitto alotetaan helpoista biiseistä. Edistymisen myötä siirrytään monimutkaisempiin. Että miksi pitäisi soitella jotain ukkonnooaa tempolla 60 lopun ikäänsä. Kai se nyt vähintäänkin olisi pitkästyttävää.
Niinpä. Miksi soitella Ukko-Nooaa tempoon 60, kun voi soittaa Ukko-Nooaa tempoon 300? Suurin osa jazz-biiseistähän on lastenlauluja. Sillä melodialla niin väliä. Se soitetaan nopeasti pois alta, ja sen jälkeen alkaa armoton improvisaatio ja tilutus. Kaikki soittajat soittavat 10 minuuttisen soolon vuorollaan. Ja lopuksi soitetaan vielä kerran se Ukko-Nooa melodia. Ja siinä se jazz-biisi sitten olikin. That's jazz! | |
Black Zombie 82:
Niinpä. Miksi soitella Ukko-Nooaa tempoon 60, kun voi soittaa Ukko-Nooaa tempoon 300? Suurin osa jazz-biiseistähän on lastenlauluja. Sillä melodialla niin väliä. Se soitetaan nopeasti pois alta, ja sen jälkeen alkaa armoton improvisaatio ja tilutus. Kaikki soittajat soittavat 10 minuuttisen soolon vuorollaan. Ja lopuksi soitetaan vielä kerran se Ukko-Nooa melodia. Ja siinä se jazz-biisi sitten olikin. That's jazz!
Ihan hyvä kommentti. Tähän vaan odottaisin jonkinlaista tarkennusta että mikä (teoreettinen) seikka yhdistää lastenlaulut jazz-musaan? Oletan tietysti että tätä samaa teoreettista seikkaa ei löydy ns. aikuisten musiikista mitä se sitten ikinä onkaan.
Kiva kun on kivaa | |
Hyvä kuitti Black Zombielle. Harmittaa, kun tämä voisi olla hyvä alusta jazz-keskusteluille, mutta joukkoon tunkee ihmisiä, joiden huvina on dissata muita tai pistää asiat täysin leikiksi. Jonkinlaista jazz-vihaa, siis. Tai alemmuudentunnetta, en tiedä. Mutta lopputulos on joka tapauksessa se, että täällä ei käydä kunnon keskustelua jazzista, kun jokainen asiallinenkin kommentti saa osakseen vai pilkkaa tai besserwisseröintiä.
Black Zombien vähättelevä viesti kuvaa hyvin yleistä ahdasmielistä asennetta jazzia kohtaan. Aivan kuin kappaleen tai tulkinnan arvo riippuisi siitä, kuinka monimutkainen melodia on. Samalla se oli myös omituinen pilkkakirjoitus lastenlauluja kohtaan. Mikä vika niissä on? Lastenlaulut ovat täynnä kakkosvitosia ja perusharmonioita yksinkertainen on kaunista -periaatteen mukaisesti toteutettuna.
Monet klassiset jazz-standardit ovat hengeltään lastenlauluja niin kuin ainakin minä lastenlaulut ymmärrä. Esim. Red Garlandin esittämä Billy Boy. Tai Ella Fitzgeraldin A-Tisket-A-Tasket. Tai Bye Bye Blackbird. Tai C Jam Blues, joka toimisi musiikkileikkikoulussakin.
Se ero lastenlauluissa ja jazzissa tosin on, että lastenlaulun säestys perustuu kolmisointuihin, joiden välissä saattaa joskus olla satunnainen dominantti-seiska. Jazz sen sijaan on lähtökohtaisesti "nelisointumusiikkia", eli kulloinkin soitettavassa soinnussa on vähintään neljä eri säveltä. Joskus mollisoinnussa voivat soida jopa asteikon kaikki 7 ääntä. Puhtaita kolmisointuja ei nuotinnuksista löydy kuin aniharvoin, tehokeinona.
Tässä yhteydessä tosin on hieman hassua puhua nuoteista, koska jazzin idea on myös se, että kappaletta ei koskaan soiteta kahta kertaa täysin samalla tavalla, poikkeuksena tietenkin big band -kappaleiden torvisovitukset, koska kolmentoista puhaltajan yhtäaikaisesta improvisoinnista ei todennäköisesti syntyisi harkittuja harmonioita.
Ns. tilutusta on kahdenlaista. Joskus soittaja tiluttaa vain tehdäkseen vaikutuksen kuulijoihin, joiden mielestä soittaja on sitä parempi, mitä nopeammin hän osaa soittaa. Se on kieltämättä usein rasittavaa, koska keskivertoa paremmankin soittajan taimaus yleensä jossain vaiheessa pettää. Tai ainakin sävelkulut ovat tylsiä arpeggioita tai asteikkoja ylös-alas. Mutta jos huippumuusikko joskus hieman väläyttää teknistä osaamistaan, se on vain elähdyttävää. On ollut jo satoja vuosia, kuten jo Franz Litz tai Niccolo Paganini aikanaan todistivat.
Edellinen ei yrittänyt olla mikään luento, vaan oma käsitykseni jazzin luonteesta ja nopeasti soittamisen roolista siinä. Kuulisin mielelläni, miten muut asian kokevat. |  Kefiiri
29.06.2020 08:41:36 (muokattu 29.06.2020 08:43:47) | |
|
Peksujeff: Ns. tilutusta on kahdenlaista. Joskus soittaja tiluttaa vain tehdäkseen vaikutuksen kuulijoihin, joiden mielestä soittaja on sitä parempi, mitä nopeammin hän osaa soittaa. Se on kieltämättä usein rasittavaa, koska keskivertoa paremmankin soittajan taimaus yleensä jossain vaiheessa pettää. Tai ainakin sävelkulut ovat tylsiä arpeggioita tai asteikkoja ylös-alas. Mutta jos huippumuusikko joskus hieman väläyttää teknistä osaamistaan, se on vain elähdyttävää. On ollut jo satoja vuosia, kuten jo Franz Litz tai Niccolo Paganini aikanaan todistivat.
Peksujeffin kirjoitus oli minusta vallan asiaa. Myös tilutuksen jako sellaiseen jossa musiikillista substanssia ei ole (asteikkojen lurittelu edes takaisin) ja sellaiseen jossa sitä on (vaikka nyt perinne-esimerkkinä Charlie Parker).
Mutta huolestun aina kun puhutaan siitä miten muusikko "väläyttää teknistä osaamistaan". Olen kai tosikko, mutta minusta nopeasti soittamisen syy pitäisi olla se, että saadaan jokin kimurantimpi musiikillinen idea sullottua tiettyyn väliin. Toki vauhdikkuudella luodaan myös rytmistä vaihtelua ja jännitettä.
Show-mielessä tajuttoman nopean soiton esittely voi olla ihan kiinnostavaa. Onhan Youtubessakin näitä pätkiä missä koko ryhmä soittaa niin maan perusteellisen nopeasti, tarkasti ja vielä harmonisessa mielessä nokkelasti jonkin jatsistandardin. Hauskaahan semmoinen soittaminen varmasti on eikä mitenkään ikävää seurattavaakaan, vaikka se on juuri tuota alkuun mollaamaani taitojen esittelyä.
Kyllähän nopeasti soittaminen jatsareilla on perinteinen kilpailun muoto. Ei kai siinä mitään valittamista ole, niin kauan kun teknisen osaamisen esittely sisältää myös musiikillista oivallusta.
Päädyin nyt vissiin olemaan eri mieltä kuin kirjoitusta aloittaessani. Mutta tulipahan tuumailtua :D
En ole musiikin asiantuntija. | |
Jazzissa ei kyllä saavuta kovin suurta suosiota, jos tiluttaa huippunopeasti jotain arpekkioita. Jazz-kuuntelijat tunnistaa ne aivan välittömästi ja tyypillinen reaktio on että tylsää ja ennalta arvattavaa. Totta kai on olemassa tietty vauefekti, mitä tulee huippunopeaan tiluttamiseen, mutta se efekti sammuu yhtä nopeasti kuin syttyy. En jaksa minuuttikaupalla kuunnella jotain arpekkiotilutusta, tyyliin säkkijärvenpolkkaa ennätysnopeudella, saati tuntikaupalla.
Sanoisin että kehittyneemmässä jazzissa (kuten bepop) nopeasti soittamisen pointti ei ole siinä että kuinka nopeasti sormet kerkeää tiluttaa vaan siitä että miten nopeasti aivot osaa improvisoida eli rytmittää ja rakentaa/purkaa jännitteitä. Jazz improvisoinnissahan kyse ei ole siitä että soitetaan summassa satunnaisia säveliä vaan siinä on olemassa tietyt tekniikat (esim. iso määrä skaaloja), joiten omaksuminen itsessään on jo vaikeaa ja kun nopeutta lisätään, niin asia vaikeutuu entisestään.
Tässä jazz eroaakin muista musiikkityyleistä, joissa tilutuskin on ennalta harjoiteltua ja usein jopa tarkkaan nuotitettua, jolloin vaikeudeksi jää vaan saada sormet liikkumaan tarpeeksi nopeasti siten että sävelet soi puhtaasti ja taimissa.
Kiva kun on kivaa |  hallu
30.06.2020 10:33:14 (muokattu 30.06.2020 10:34:19) | |
|
Mulle tuli mieleen semmoinen ajatus melodiasta, että joskushan tilutuksessa se yksittäisen nuotin rooli muuttuu niin, että monta lyhyttä nuottia yhdessä muodostaa jonkin yhteisen merkityksen kun taas hitaammissa melodioissa se yksi nuotti kertoo kokonaisen lauseen tarinasta. Se vaikuttaa sisältöön ja tunnelmaan ja oikeastaan siihen merkitykseenkin miten se tarina kerrotaan. Saman lauseen voi kirjoittaa käyttämällä paljon sanoja tai sitten tiivistää se pariin sanaan ja silti sen merkitys voi olla sama, mutta tunnelma ihan toinen.
Meinaan, että eihän sen tilutuksen tarvitse liittyä soittajaan tai siihen että kuinka taiturimainen hän on, vaan sillä voi olla musiikissa sisällöllinenkin merkitys. Se mun ensimmäinen ajatus oli, että kun soittaja on "liian" taitava niin hän voi pakottaa itseään epävarmemmalle alueelle siis pois mukavuusalueelta soittamalla nopeasti ja pystyy sillä tavalla luomaan jännitettä musiikkiinsa.
Sellainen turhamaisuus, että esitetään muille kuinka taitava on, ei kuulu jazziin. Siis mun mielestä jazzarit on moisen yläpuolella eikä siihen lankaan mene sen enempää soittaja kuin kuulijakaan. Siksi ajattelin, että jazzissa tiluttamiselle löytyisi jazzissa jokin muu syy kuin taidoilla brassailu tai agrobatian ihailu, joka on mielestäni hiukan liian rahvaanomaista näin valistuneelle porukalle.
Tähän pitäisi keksiä jotain nokkelaa....... | Kefiiri
30.06.2020 11:16:26 (muokattu 30.06.2020 11:20:49) | |
|
Lue hallu tämä,
https://www.lukuhetki.fi/bird-elaa- … rin-makea-elama-ja-kovat-ajat/44649
Mainio, mukaansatempaava elämäkerta jossa on paljon asiaa bebopin synnystä. Kyllä ne jehut kilpailivat siitäkin kuka saa trumpetistaan korkeamman sävelen ja kuka osaa soittaa paremmin toisten tyylillä, hallitsevatko bebopparit dixielandin soittoa ja päinvastoin. Toki soitossa oli mukana ajatustakin. Sehän juuri tekee Parkerista semmoisen klassikon että yhä edelleen täytyy ihmetellä sitä energian ja nopeaälyisyyden yhdistelmää mikä soitosta kuuluu.
Ja juu, kyllä jatsarien mutkikas soitto on minustakin sitä että jos asian voi esittää kimurantisti niin miksipä ei, suoraviivainen lähestymistapa ei aina ole se nautinnollisin :D
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: Lue hallu tämä,
https://www.lukuhetki.fi/bird-elaa- … rin-makea-elama-ja-kovat-ajat/44649
Mainio, mukaansatempaava elämäkerta jossa on paljon asiaa bebopin synnystä. Kyllä ne jehut kilpailivat siitäkin kuka saa trumpetistaan korkeamman sävelen ja kuka osaa soittaa paremmin toisten tyylillä, hallitsevatko bebopparit dixielandin soittoa ja päinvastoin. Toki soitossa oli mukana ajatustakin. Sehän juuri tekee Parkerista semmoisen klassikon että yhä edelleen täytyy ihmetellä sitä energian ja nopeaälyisyyden yhdistelmää mikä soitosta kuuluu.
Ja juu, kyllä jatsarien mutkikas soitto on minustakin sitä että jos asian voi esittää kimurantisti niin miksipä ei, suoraviivainen lähestymistapa ei aina ole se nautinnollisin :D
Tai sitten ne oli kaikki niin mopoissa ettei suoraviivainen olisi ollu edes mahdollista. | |
Kefiiri: Lue hallu tämä,
https://www.lukuhetki.fi/bird-elaa- … rin-makea-elama-ja-kovat-ajat/44649
Mainio, mukaansatempaava elämäkerta jossa on paljon asiaa bebopin synnystä. Kyllä ne jehut kilpailivat siitäkin kuka saa trumpetistaan korkeamman sävelen ja kuka osaa soittaa paremmin toisten tyylillä, hallitsevatko bebopparit dixielandin soittoa ja päinvastoin. Toki soitossa oli mukana ajatustakin. Sehän juuri tekee Parkerista semmoisen klassikon että yhä edelleen täytyy ihmetellä sitä energian ja nopeaälyisyyden yhdistelmää mikä soitosta kuuluu.
Ja juu, kyllä jatsarien mutkikas soitto on minustakin sitä että jos asian voi esittää kimurantisti niin miksipä ei, suoraviivainen lähestymistapa ei aina ole se nautinnollisin :D
Joo mä olen tainnut joskus lukeakin tuon..... siinä maalailtiin aikamoinen supersankari Parkerista. Mä sain joskus päähäni, että mun pitää opetella ymmärtämään Parkeria ja lainasin kaveriltani jonkun Parkerin CD-boxin. Lähdin ajamaan Helsingistä Rovaniemelle ja laitoin ekan levyn koneeseen ja ajattelin, että vaihdan levyä sitten kun erotan missä kohtaa biisit vaihtuu..... no Jyväskylässä vaihdoin ekan kerran levyä :-). Se oli aikamoista valkokohinaa mun korviin, mutta olen minä pakottanut itseni sitä kuuntelemaan aika ajoin. Ajattelen niin, että jos en pidä jostakin niin se johtuu siitä etten ymmärrä sitä ja suhtaudun musan kuunteluun vähän kuten sen soittamiseenkin eli pitää aina pikkuisen yrittää tuuppia itseä pois mukavuusalueelta, että maku ja ymmärrys kehittyisi. Se on joka tapauksessa johtanut siihen, että välillä kuuntelen virsiä ja välillä bepopia ja välillä ties mitä. Toisinaan pitää myös rentoutua ja palata kuuntelemaan sellaista mistä erityisesti pitää.
Tähän pitäisi keksiä jotain nokkelaa....... | Kefiiri
30.06.2020 14:27:44 (muokattu 01.07.2020 06:39:10) | |
|
Joo pelkältä hälyltä Parkerin musa minustakin alkuun kuulosti. En myöskään erottanut saksofonin ja trumpetin sointia toisistaan. Swing-jatsista kyllä tykkäsin juuri sen svengin takia. Kirjan luettuani täytyi kuunnella beboppia kunnes se alkoi hahmottumaan. Varmaan jokin teemaltaan selkeä blues antoi toivoa :)
https://www.youtube.com/watch?v=ryNtmkfeJk4
Pitäisi lukea uudestaankin, nyt nettiaikaan monet kirjassa mainitut levytykset varmaan saisi tongittua jostain kuuluville.
En ole musiikin asiantuntija. | |
hallu: Mulle tuli mieleen semmoinen ajatus melodiasta, että joskushan tilutuksessa se yksittäisen nuotin rooli muuttuu niin, että monta lyhyttä nuottia yhdessä muodostaa jonkin yhteisen merkityksen kun taas hitaammissa melodioissa se yksi nuotti kertoo kokonaisen lauseen tarinasta. Se vaikuttaa sisältöön ja tunnelmaan ja oikeastaan siihen merkitykseenkin miten se tarina kerrotaan. Saman lauseen voi kirjoittaa käyttämällä paljon sanoja tai sitten tiivistää se pariin sanaan ja silti sen merkitys voi olla sama, mutta tunnelma ihan toinen.
Meinaan, että eihän sen tilutuksen tarvitse liittyä soittajaan tai siihen että kuinka taiturimainen hän on, vaan sillä voi olla musiikissa sisällöllinenkin merkitys. Se mun ensimmäinen ajatus oli, että kun soittaja on "liian" taitava niin hän voi pakottaa itseään epävarmemmalle alueelle siis pois mukavuusalueelta soittamalla nopeasti ja pystyy sillä tavalla luomaan jännitettä musiikkiinsa.
Sellainen turhamaisuus, että esitetään muille kuinka taitava on, ei kuulu jazziin. Siis mun mielestä jazzarit on moisen yläpuolella eikä siihen lankaan mene sen enempää soittaja kuin kuulijakaan. Siksi ajattelin, että jazzissa tiluttamiselle löytyisi jazzissa jokin muu syy kuin taidoilla brassailu tai agrobatian ihailu, joka on mielestäni hiukan liian rahvaanomaista näin valistuneelle porukalle.
Ilman muuta jotkin jutut toimii hitaina ja toiset nopeina. Se on ihan totta. Jonkin kohdan soittaminen nopeasti on ihan kelpo tehokeino. Kyse voi olla vaikkapa rytmisestä kikasta, joka tuo soittoon eloa. Ihan samaa ideaa käytetään muussakin musiikissa. Siksihän on olemassa eri aika-arvoja nuoteille että niitä saa mielivaltaisesti yhdistellä.
Mä näen itse nuo jazzin harmoniat eli sointumaailman sellasena värikkäänä. Että jos mennään jollain perus I, IV ja V sointuasteissa kolmisoinnuilla, niin harmonia on väreiltään niukka ehkä vähän kuin lyijykynäpiirros. Tosin silloinkin biisi voi olla kokonaisuutena hieno. Voihan lyijykynäpiirroskin olla tosi hieno. Jazz harmoniat kuitenkin tekee biisistä jotenkin tosi värikkään ja vivahteikkaan. Myönnän kyllä että ainakin itsellä jazzharmonioiden ymmärtäminen (kuunteleminen) tapahtui vähitellen totutellen. Alotin hieman "kevyemmistä" jazz-nimistä ja pikku hiljaa siirryin "kovempaan kamaan". :D
Kiva kun on kivaa | |
Kefiiri: Joo pelkältä hälyltä Parkerin musa minustakin alkuun kuulosti. En myöskään erottanut saksofonin ja trumpetin sointia toisistaan. Swing-jatsista kyllä tykkäsin juuri sen svengin takia. Kirjan luettuani täytyi kuunnella beboppia kunnes se alkoi hahmottumaan. Varmaan jokin teemaltaan selkeä blues antoi toivoa :)
https://www.youtube.com/watch?v=ryNtmkfeJk4
Pitäisi lukea uudestaankin, nyt nettiaikaan monet kirjassa mainitut levytykset varmaan saisi tongittua jostain kuuluville.
Edelleen huvittaa tää kun yks frendi joka on fonisti oli tuossa vuos sitten kerrostalokämpässään ottanut ex-tempore foninsa esille ja päräytellyt groovet menemään.
Tokan tunnin aikana sitten tuli postiluukusta äkäinen HEIPPA lappu, jossa luki, että "Nyt loppuu se SAATANAN TRUMPETIN SOITTO SIELLÄ".
"In a time of universal deceit, telling the truth becomes a revolutionary act"
- George Orwell | |
Minusta myös jazzissa on soitettu ylinopeudella siitä syystä, että akrobaattiset instrumenttiesitykset saavat konserttitilanteessa aikaan yleisön innostusta ja aplodeja. Tuollaisia esityksiä kun kuuntelee, voi hetkisen nauttia instrumentin taitavasta hallinnasta (vaikka usein huomaa että nopeutta on lisätty tekniikan ylärajoille, jolloin soittoon tulee kiireen maku). Parhaisiin jazz-elämyksiin nämä eivät ainakaan minun kohdallani kuulu. Tämä koskee myös ehkä teknisintä sointujazzin mestaria Oscar Petersonia. Muut ylinopeutta soittaneet tulevat samanaikaisessa melodisuudessa kaukaa perästä.
Nopeasoiton lisäksi samaa yleisön kosiskelusukua ovat puhaltajien ylirekistereistä tuuttaukset (kapakkayleisö hihkuu) ja vaikkapa rumpaleiden jonglööriesitykset (konserttiyleisö taputtaa kohteliaasti). Show on hauskaa, mutta jazzissa on myös valtavasti muuta ja painavampaa/kauniimpaa sanottavaa. | |
Mutta vielä siitä jazz improvisaatiosta, niin tämä Senegalista lähtöisin oleva basisti Richard Bona kuvaili sitä aika hyvin vertaamalla leijonaan, joka ajaa sinua takaa viidakossa.
Kun siinä tilanteessa juokset karkuun, niin vaistot astuvat peliin.
Silloin imrovisoit...
Aivan sama homma musiikissa... Se aito improvisaatio tulee sieltä sisältä, eikä siihen enää ole mitään partituuriratkaisuja nuottipaperilta luntattuna.
Toki jazz improvisointia edelleen toki nuottipaperilla opetetaan, mutta se aito improvisointitilanne tulee kyllä spontaanisti, koska ne on vaan niitä jo entuudestaan opeteltuja likkejä, joita vaan vähän kuin helistellään pussissa ja laitetaan siinä hetkessä eetteriin. Charlie Parker vei sen homman silloin aikanaan aivan uudelle tasolle, mutta eihän sitäkään ilmiötä olisi syntynyt, ellei sitä olisi ekalla kerralla buuattu ja naurettu pois lavalta, kun sitä eräs rumpali heitti symbaalilla, kun Parker oli harjoitellut fonin asteikosta vain yhden asteikon ja luuli, että sillä se koko soitin pelaa.
Mutta tuli sitten muutama vuosi sitten takaisin useita vuosia treenanneena ja sehän pesi sen jälkeen muilla lattiaa, eikä sitä enää koskaan buuattua stagelta ulos. Näin syntyi BIRDY Charlie Parker.
"In a time of universal deceit, telling the truth becomes a revolutionary act"
- George Orwell | Kefiiri
07.02.2021 22:29:23 (muokattu 07.02.2021 22:30:18) | |
|
Parker oli kyllä kova jehu. Tänään taas jostain kuulin sitä soittoa ja se energia, fraseerauksen selkeys ja napakasti jäsennellyt ideat tekevät vaikutuksen aina vaan.
En ole musiikin asiantuntija. | |
Anonymous-jazz: Mutta vielä siitä jazz improvisaatiosta, niin tämä Senegalista lähtöisin oleva basisti Richard Bona kuvaili sitä aika hyvin vertaamalla leijonaan, joka ajaa sinua takaa viidakossa.
Kun siinä tilanteessa juokset karkuun, niin vaistot astuvat peliin.
Silloin imrovisoit...
Aivan sama homma musiikissa... Se aito improvisaatio tulee sieltä sisältä, eikä siihen enää ole mitään partituuriratkaisuja nuottipaperilta luntattuna.
Toki jazz improvisointia edelleen toki nuottipaperilla opetetaan, mutta se aito improvisointitilanne tulee kyllä spontaanisti, koska ne on vaan niitä jo entuudestaan opeteltuja likkejä, joita vaan vähän kuin helistellään pussissa ja laitetaan siinä hetkessä eetteriin. Charlie Parker vei sen homman silloin aikanaan aivan uudelle tasolle, mutta eihän sitäkään ilmiötä olisi syntynyt, ellei sitä olisi ekalla kerralla buuattu ja naurettu pois lavalta, kun sitä eräs rumpali heitti symbaalilla, kun Parker oli harjoitellut fonin asteikosta vain yhden asteikon ja luuli, että sillä se koko soitin pelaa.
Mutta tuli sitten muutama vuosi sitten takaisin useita vuosia treenanneena ja sehän pesi sen jälkeen muilla lattiaa, eikä sitä enää koskaan buuattua stagelta ulos. Näin syntyi BIRDY Charlie Parker.
Tässä tultaisiin siis takaisin siihen ajatukseen, että jazzari pakottaa itsensä "reunalle" tiluttamalla eli sillä olisi kuin olisikin merkittävä ilmaisullinen päämäärä eikä pelkästään brassailu. Mietin juurikin sitä ajatusta, että kun soittaja kehittyy tietenkin soittimensa taitajana virtuoottiseksi ja myös musiikillinen taju kehittyy, niin silloin uhkaksi tulee maneerit. Maneereita voi välttää pakottamalla itsensä "maastoon" joka ei ole tuttua tai jossa muulla tavoin horjutetaan omia totunnaisuuksia. En tietenkään ole varma onko asia näin.... eikä se tietenkään aina olekaan. Tietysti myös jazzissa on ripaus showta mukana ja aimo ripaus leikittelevää veitikkamaisuutta, että ei se ole niin vakavaa. Koska luovuus on leikkiä.
Tuli mieleen semmoinenkin, että jazzimprovisoinnissa on kyse myös muusikoiden keskinäisestä vuorovaikutuksesta. Siihenhän kuuluu nokkela sanailu tai joskus kiihkeä väittely, mutta tavalla tai toisella kyse ei ole aina yleisölle "esiintymisestä" vaan voi aistia sen miten soittajat innostuu ja innostavat toisiaan. En minä tiedä, toisaalta ajattelen että myös yleisö innostaa tai on innostamatta soittajia. Muuan tuttu punkkari määritteli keikkatilanteen sellaiseksi, että "siinä bändi esiintyy yleisölle ja yleisö esiintyy bändille". Minusta se oli aika hauskasti sanottu, mutta varmaan aika pitkälle totta kaikessa elävässä musiikissa.
Pikatessa roiskuu :-D | hallu
12.02.2021 10:34:39 (muokattu 12.02.2021 10:35:11) | |
|
Anonymous-jazz: ...........
Mutta tuli sitten muutama vuosi sitten takaisin useita vuosia treenanneena ja sehän pesi sen jälkeen muilla lattiaa, eikä sitä enää koskaan buuattua stagelta ulos. Näin syntyi BIRDY Charlie Parker.
Ah, tämä on muuten jännittävä ulottuvuus ja herätti heti kysymyksen, että onko kilpailuhenkisyys ja tietynlainen taisteluasetelma tyypillistä vain mustien musiikissa? mieleen tulee räppielokuva 8th mile, jossa muuan valkoinen räphenkilö koitti tulla hyväksytyksi räpyhteisössä kisaamalla semmoisissa julkisissa improvisoidun räpin tilaisuuksissa jossa joutui olemaan lavalla aina jonkin kilpakumppanin tai "vastaväittäjän" kanssa ja palkintona oli joko yleisön ihailu tai häpeä. Myös blueselokuvassa Crossroads lähestyttiin ajatusta musiikillisesta kaksintaistelusta jossa tietysti puhdassieluinen nuori henkilö voitti kisan. Niin ehkä tämä ei ole niinkään ruskeiden ihmisten juttu, vaan voi esiintyä muussakin kansanmusiikissa??? en tiedä kunhan tuli mieleen. Räpissä ainakin nopeuden lisäksi oli tärkeää nokkeluus..... varmaan muussakin musiikissa pelkkä nopeus ei riitä, vaan lopulta sisältö ratkaisee.
Korkeakulttuurinen musiikki siis vaikkapa sinfoniamusiikki on jollakin tavalla "museaalista" siinä nojatataan kirjoitettuun partituuriin eikä improvisoinnille ole samalla tavalla tilaa eikä myöskään muusikot juuri erotu yksilöinä vaan orkesterin jäseninä (vaikka tietenkin siellä on niitä solisteja jotka saavat ison huomion), mutta orkesterin isoin tähti on se joka ei soita mitään soitinta, vaan hilluu siinä bändin edessä :-D . Onko se orkesterin johtaja vai kapellimestari, niin hän edustaa ulospäin sitä luovaa voimaa ja orkesterin muusikot alistuvat hänen työkalukseen..... en tiedä, jotenkin ihan päinvastainen lähestymiskulma siinä. No klassisesta musasta saisi varmaan ihan oman ketjunsa :-).
Pikatessa roiskuu :-D | |
hallu: Ah, tämä on muuten jännittävä ulottuvuus ja herätti heti kysymyksen, että onko kilpailuhenkisyys ja tietynlainen taisteluasetelma tyypillistä vain mustien musiikissa? mieleen tulee räppielokuva 8th mile, jossa muuan valkoinen räphenkilö koitti tulla hyväksytyksi räpyhteisössä kisaamalla semmoisissa julkisissa improvisoidun räpin tilaisuuksissa jossa joutui olemaan lavalla aina jonkin kilpakumppanin tai "vastaväittäjän" kanssa ja palkintona oli joko yleisön ihailu tai häpeä. Myös blueselokuvassa Crossroads lähestyttiin ajatusta musiikillisesta kaksintaistelusta jossa tietysti puhdassieluinen nuori henkilö voitti kisan. Niin ehkä tämä ei ole niinkään ruskeiden ihmisten juttu, vaan voi esiintyä muussakin kansanmusiikissa??? en tiedä kunhan tuli mieleen. Räpissä ainakin nopeuden lisäksi oli tärkeää nokkeluus..... varmaan muussakin musiikissa pelkkä nopeus ei riitä, vaan lopulta sisältö ratkaisee.
En näe miksi afroamerikkalainen musiikki olisi lähtökohtaisesti kilpailuhenkistä, pikemminkin päinvastoin. Samba on hyvä esimerkki. Kaikenlainen kansanmusiikki on hyvin yhteisöllistä, mikä ei välttämättä sulje pois virtuoosimaistakaan soitantaa/laulantaa. Hollywood-elokuvissa saatetaan ideologisista syistä liittää täysin epätodenmukaisia elementtejä eri ilmiöihin. Jazz ja rap eivät sen sijaan ole mitään kansanmusiikkia. Rap on jo alusta asti valjastettu kapitalistisen musiikkiteollisuuden tarpeisiin, tarjoamaan näennäiskapinallista möykkää nuorille. Sikäli siinä kaikenlaista kukkoilua ja machoilua oikeasti esiintyykin.
"Poliittinen valta kasvaa kiväärin piipusta" - Mao Zedong | |
Astral Dog: En näe miksi afroamerikkalainen musiikki olisi lähtökohtaisesti kilpailuhenkistä, pikemminkin päinvastoin. Samba on hyvä esimerkki. Kaikenlainen kansanmusiikki on hyvin yhteisöllistä, mikä ei välttämättä sulje pois virtuoosimaistakaan soitantaa/laulantaa. Hollywood-elokuvissa saatetaan ideologisista syistä liittää täysin epätodenmukaisia elementtejä eri ilmiöihin. Jazz ja rap eivät sen sijaan ole mitään kansanmusiikkia. Rap on jo alusta asti valjastettu kapitalistisen musiikkiteollisuuden tarpeisiin, tarjoamaan näennäiskapinallista möykkää nuorille. Sikäli siinä kaikenlaista kukkoilua ja machoilua oikeasti esiintyykin.
Sambakoulut ovat kilpailleet jo vuosisadan ja myös on kilpailtu vuoden karnevaalisambasta jne.
Jazz ja sen edeltäjä second line ovat Amerikan yhteensulautuneen värillisen kansan musiikkia, jossa yhdistyy marssi, gospel, afrokaribialaiset "habanera"-rytmit ja mardi gras -intiaanien karnevaaliperinne. Sieltä se on kehittynyt aluksi tanssi- ja sitten konserttimusiikiksi.
Rap on ikivanha afrikkalaisperäisen väestön ilmaisukanava "your mama -kilpaleikkeineen ja monikerroksisine signifyin'-perinteineen.
Eli kaikki mistä kirjoitit tuossa, niin piti sisällään asiavirheitä. Ei mulla muuta.
"Ego on kuin hattu. Olisi aina kohteliasta ottaa hattu pois päästä aina kun tapaa toisia ihmisiä." | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
