| Aihe: Viimeisin levysi | |
|---|
|
Kefiiri:Sonny Rollins kyllä on ehdottoman kova ja Freedom Suite mahti levytys. Siitä on mahdotonta olla pitämättä jos ylipäätään pitää mistään.
Hieman hätäisesti tuli tutustuttua Freedom Suiteen ja valitettavasti minusta ja Rollinsista ei tullut kavereita eikä tuo kepeämpi B-puolikaan auttanut asiaa.
Luulin, että Saxophone Colossus olisi ainoa Rollinsini, mutta tonkiessani löysin Monkin kanssa tehdyn yhteislevyn (1954), jossa niin Monkin kuin Rollinsin soitto kuulostaa ihan mukiinmenevältä. Mutta koska myös Coltrane on Mal Waldronin kanssa levyttänyt (1957) saman kappaleen The Way You Look Tonight, en malttanut olla vertailematta saadakseni jotain otetta seikkaan, että pidän niin paljon enemmän Coltranen soitosta, vaikka molemmat ovat asiansa osaavia fonisteja.
Onpas vaikea pala ihan mututuntumalla purkaa. Rollins lirkuttaa melko ohuella ja kepeällä soundilla, joka siten taipuu selkeästi melkoisiin mutkiin. Coltranessa viehättää tuo intensiteetti ja tukeva soundi. Coltrane tuntuu sitovan nuottinsa tiiviimmin yhteen, Rollinsin nuottien ollessa jotenkin erillään kiivaammassakin pulputuksessa.
Viisaat höpöttelevät Rollinsin olevan temaattinen improvisoija improvisoiden melodian kautta Coltranen ollessa perinteinen sointurakenteen päällä liikkuva harmoninen improvisoija. Tiedä sitten, laatu-ukkoja molemmat. | |
Ennen joulua tuli kuunneltua Art Ensemble of Chicagon Atlantic-levymerkille tehtyjä nuoruuden suosikkeja Bap-Tizum (-72) ja Fanfare for The Warriors (-73). Nuo levyt ovat melkoisen kovaa kamaa; luova hulluus yhdistettynä rautaiseen ammattitaitoon kuten vaikkapa tässä tarinassa päiväkodin hulinoista huonosti nukuttujen päiväunien jälkeen.
https://www.youtube.com/watch?v=C6cU2WMFAyI
Ilmeisesti vintillä luurailevat jatsitontut ottivat vaarin vinkistä vaarin ja pukinkontista löytyi AEC:n livetupla Urban Bushmen (-82) ECM-merkille. Verevä Great Black Music ja impressionistiseen soundiin pyrkinyt ECM ei paperilla ehkä kuulostanut kovin lupaavalta, mutta AEC:n heput ovat olleet tunnetusti itsepäistä sakkia eivätkä ainakaan tällä tuplalla vuonojen herkät tuuloset hivele.
Aikoinaan noista Atlantic-levyistä innostuneena tuli haalittua AEC:n 60-luvun lopun Ranskan levytyksiä, joita näyttää olevan hyllyssä enemmänkin, mutta kyseiset levyt ovat melko epätasaisia sisältäen siellä täällä loistavia pätkiä ollen muuten lähes juonta vailla.
Myöhemmin kupletin juoni paljastui, sillä esimerkiksi 60-luvun lopulla ranskalaisen BYG-levy-yhtiön perustajilla oli aikomuksena pukata markkinoille parikymentä jazzlevyä kuukaudessa, mikä tiesi sitä, että lähes kuka tahansa studion lähitienoilla palloileva musta kaiffari pääsi mukaan sessioihin, mikä hieman korpesi Joseph Jarmania, sillä AEC:n musikki oli yllättäen pitkälti etukäteen sovitettua. Myös performanssiosio kuului jo silloin repertuaariin, jolloin musiikkiklubien ovet pysyivät suljettuina ja tie vei kokeellisen teatterin lavoille.
Myös kyseessä olevasta levystä henkii tuo Art-osa melko voimakkaasti.
Varmasti konsertti livenä on ollut mieleenpainuva, mutta useampaan kertaan levyltä kuunneltuna musiikillinen jatkumo tuntuu katkeavan turhan paljon ulkomusiikilliseen konstailuun, vaikka veteen piirretty viivahan tuokin on.
Yksi levyn hienoimpia kappaleita on Lester Bowien oivasti nimetty New York is Full of Lonely People. Piti laittamani kappaleen levyversio tähän, mutta nähtävästi kukaan ei ole raatsinut ripata sitä Tuubiin. Onneksi löytyi samanvuotinen live-esitys Varsovan keikalta.
https://youtu.be/D0MF3v_kJVc?t=128 | |
Sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa kauemminkin, mutta entäpä sitten keskinkertaista tai vain välttävää.
Itse olen odotellut Ranskasta tilaamaani Pharoah Sandersin Live in the East-albumia (1971) jo vuosikausia. Vuodenvaihteessa huomasin, että levystä oli tullut japanilaisten toimesta CD-painos, joten ei muuta kuin tilaamaan.
Levy alkaa parantavalla pharoanismilla (Healing Song), mutta, mutta... reissuun on tullut mukaan siipijengiä, joka haluaa myös mikin ääreen lallattelemaan mukaitämaisia joikuja. Kakkosbiisi onkin sitten pelkkä hyminää harmoonin säestyksellä, Mielenkiintoisin raita on Lumkili, jonka aikana järkkärit olivat saaneet revittyä asiattomat mikin varresta ja Pharoah pääsee herkistelemään sopraanolla.
CD on vielä oikein SHM CD eli SuperHighMaterial cd äänentoiston parantamiseksi, mutta jos matsku on sisällöltään kuraa, niin ei paljon auta hifistelyt. Sandersin samalla porukalla samoihin aikoihin tehty Black Unity on moninkerroin laadukkaampi tapaus.
Vielä kauemmin olin haikaillut basisti Art Davisin Life-levyn perään luettuani aikoinaan Esa Sirkkusen arvion levystä vuoden 1986 Rytmi-lehdestä (no. 6) varsinkin kun soittokuntaan kuuluvat huippunimet kuten John Hicks, Idris Mohammed ja Pharoah Sanders. Discogsista se hiljattain sitten löytyi.
Sirkkusen mielestä kyseessä oli eräs vuoden levyistä musiikin soljuessa Coltranen hengessä. Hän kyllä varoittaa levyn soundeista; kuin matkaradiota huudatettaisiin kymmennen metrin päässä.
Kyllä ne melkoisen kamalat ovatkin. Tuntuu kuin Pharoah tuuttaisi studion oven ulkopuolella, Art Davisin taas plonkuttaessa studion oven pielessä. Nimenomaan plonkuttaessa (Sirkkusen termi), sillä basson soundi on häiritsevän ohut. Parikymmenminuuttisessa kappaleessa Add John Hicks soittaa hienoa pianosooloa, niin eikös Artin tarvitse plonkuttaa päälle suoraan sanoen ei-jatsikkaasti omiaan. Koska kukaan ei ole vaivautunut rippaamaan tätä Tuubiin, niin en pysty liittämään näytettä. Spotifyista kyllä löytyy.
Täytyi oikein selvittää, että mikä tämä Art (1934-2007) oikein oli miehiään. Osoittautui, että hän oli enemmäkin klasarimuusikko, joka kyllä soitti 50/60-lukujen taitteessa paljonkin jazzhemmojen kanssa, mutta sitten vakipaikka NBC:n viihdeorkesterissa jätti jatsit vähemmälle. Monessa (muisto)kirjoituksessa tuodaan esiin, kuinka Art oli Coltranen mielibasisti, totuuden ollessa, että Art soitti kyllä kakkosbasistina Coltranen kolmella isojen kokoonpanojen levyllä, mutta jostain Ascension-hutusta ei juuri kakkosbasistin taitoja erota.
Art olimyös kiivas tasa-arvotaistelija ja riita New Yorkin Filharmoonikoiden valintakriteereistä 70-luvun alussa vei hänet mustalle listalle musahommista vuosikymmeneksi, mutta Art ei lannistunut vaan luki itsensä psykologian tohtoriksi palaten jatsaamaan myöhemmällä iällä 80/90-luvuilla tosin aika pienesti.
Varsin lupaavalta kuulosti noin ajatuksen tasolla McCoy Tynerin Coltrane-tribuutti, Blues for Coltrane(1987), jossa myös on laatuluokan miehistö: Pharoah Sanders, Cecil McBee, Roy Haynes sekä kolmella biisillä David Murray.
Nyt ei bassosoundeissa pihistellä, onhan levy äänitetty oikein Mitsubishin X-80 digitaalinauhurilla ja kaikuna Lexiconin 224X digitaalihärpäke. Cecil McBeen soitto on jo luonnostaankin voimallista ja pintaan miksattuna se hieman peittää muita instrumentteja. Ärsyttävintä on omituinen bassorummun korostaminen, jolloin se tuntuu olevan erillään muista rummuista, omassa äänitilassaan. No kuunnelkaa itse.
https://www.youtube.com/watch?v=MEppBoV0HM8
CD:n lipareessa David Murray toteaa, ettei hän oikeastaan perusta juurikaan Coltranesta vaan kulkee enemmänkin Sonny Rollinsin vankkureilla, minkä kuulee sitten soitostakin: melkoista kelailua asteikkoa edestakaisin ei niin häävillä soundilla.
Koska Sanders on edellämainittujen levyjen yhteinen nimittäjä ja ettei tarina ihan menisi rutinaksi laitetaan hiljattain hankkimaltani (CD-muodossa) Sandersin viimeiseltä Impulse-levyltä Love In Us All (1974) hieno Coltrane-muistobiisi To John, jossa käydään tunneskaala tiiviin yhteiselon jälkeisen menetyksen tuskan kautta seesteisyyteen. Ja soitinbalanssikin on miellyttävässä kuosissa.
https://youtu.be/6ZW0xvo_DB0?t=1193 | |
Hommasin tänään Tomasz Stankon 'From The Green Hill' levyn. Aikasemmin levy oli kirjastolta lainassa sen takia sen hankinkin. Tykkään paljon Stankon sävellyksistä ja tällä levyllä on mukana argentiinalaista tango vivahdetta jonkinverran. Bandoneon soittimen vähän korkeampi haitarimainen sointi on mieleen. Kaikenkaikkiaan levyn kuuntelu vie mielen kivasti jonnekkin muille maille. | |
Trumpettitarinaa.
Viime vuoden puolella kuuntelin erästä Coltrane-kokoelmaa ja kappaleella Lover Come Back To Me huomion varasti iskevästi soittanut Donald Byrd.
https://www.youtube.com/watch?v=XOqLGRPJUCc
Soitto oli niin makoisan oloista, että teki mieli tutkailla Byrdin tekemisiä enemmänkin ja selvisi, että hän oli ollut 50/60-luvulla varsinainen urakkamies niin kavereiden kuin omien kokoonpanojen kanssa. Satuin sitten löytämään neljän cd:n halpiskokoelman, jossa lyyrisen lokeron mestarit Chet Baker ja Miles Davis ottavat mittaa bebopin Dizzy Gilespiestä ja hard bopin Donald Byrdistä.
Valitettavan vajaaksi on itsellä jäänyt tuo bebopin maailma, mutta Dizzy on kyllä tiukka trumpetisti, vaikka materiaalin taso vaihtelee suuresti. Samoin suhtauduin aikoinaan ylenkatseella Chet Bakerin toiseen tulemiseen 80-luvulla pitäen sitä vain tavallisena huumerepuusin sympatiseeraamisena. Mutta kun tuli kuunneltua noita 50-luvun vetoja, niin ei voi kieltää miehen musikaalista lahjakkuutta ja nyttemmin paremmin ymmärtää tuota uran loppunousua.
https://www.youtube.com/watch?v=PDrPqw8EKwE
Varsinainen pääkohde oli Donald Byrd ja hänen osuutensa koosteella motivoi tonkimaan lisää ja siinä Lipposen veljekset olivat mainioksi avuksi, sillä heiltä löytyi kuuden CD:n Byrd-kokoelma, joka sisältää 11 albumia 50/60-lukujen taitteesta ja halvalla. Meininki on varsin muikeaa hard boppia, jota AllMusicin kaveri mainiosti luonnehtii: 'There is nothing surprising, simply well-performed, enjoyable hard bop, but sometimes that's enough.'
https://www.youtube.com/watch?v=exMaC4EYwZY
Mutta tarina ei ollut vieläkään lopussa, sillä satuin löytämään espanjalaisen neljän CD:n boxin, johon oli koottu John Coltranen ja Donald Byrdin yhteiset tekemiset 50-luvulla sisältäen Red Garlandin nimiin tehdyistä sessioista napatut Byrd-raidat. Pakko mainita vielä boxin hienosta 28-sivuisesta lehtisestä, jossa on ensin pikku essee sitten alkuperäislevyjen takakansitekstit ja vielä Down Beatin aikalaisarviot.
Musiikki on tietysti komiaa; mitä nyt Garlandin pitkän puoleiset pianoharhailut ehkä herpaannuttavat keskittymistä. Jostain syystä en erityisemmin pidä Nakatini Serenaden teemasta, mutta soolot ovat sitten jetsulleen.
https://www.youtube.com/watch?v=jFFFy7B_itg | |
Viime vuosina olen tykästynyt Billy Harperin kvintetin 90-luvun levyihin. Billy Harper, tenori ja Eddie Henderson, trumpetti muodostavat voimallisen solistikaksikon, jota Clarence Seay, basso sekä Newman Taylor Baker, rummut tukevat monipuolisella soitollaan. Unohtamatta iki-ihanaa pianistia, Francesca Tanksleyta, joka niin säestäessään kuin sooloissaan tuntuu olevan täydellinen tekemisissään.
Eipä siis ihme, että Discogsia tuli aika ajoittain selattu sillä silmällä. Albumi If Our Hearts Could Only See oli ollut tutkassa jonkin aika, mutta koska levyn kappaleet olivat hieman lyhyenläntiä (alle 10 min) sekä se että maestro halusi esitellä laulajan lahjojaan kolmella raidalla, hillitsi haluja, sillä jostain syystä jazzlaulu ei maistu yhtään, kun taas pop-puolella instrumentaalit lukuun ottamatta dub-reggaeta eivät kiinnosta. Noilla reunaehdoilla levystä yleensä pyydetty 50€ plus kulut tuntui liioittelulta, mutta taannoin eräs japanilainen luopui levystä kympillä, jolloin oli aika tarttua täkyyn.
Levy alkaa mielenkiintoisesti ja viehkosti etenevä kakkosraita on suosikkini. Sen verran kyseessä on marginaalimusiikki, että klipin laatu on vaatimaton.
https://www.youtube.com/watch?v=GhR7x8WDHjs
Mutta tuon hienon biisin jälkeen tulee järkytys. Harper alkaa laulaa jotain standardia niin tekotaiteellisesti, että ihan puistattaa. Sen verran alkoi skip-napille kiire alvariinsa, että täytyi tehdä levystä vokaaliton versio. Tuo "laulu" on niin kamalaa, ettei kukaam ole halunnut laittaa sitä edes Tuubiin. Muuten levy on vaihtelevuudessaan aivan toimiva ehkä hieman epätasainen.
Kesäkuumalla alkoi tehdä mieli cd-versiota eräästä populaarimusiikin helmestä, joka sitten löytyikin Englannista. Halusin levylle matkakumppania ja selasin pari tuhatta jazz-levyä kunnes törmäsin Pharoah Sandersin saksalaiseen konserttiliveen vuodelta 1980. Levy tuntui kiinnostavalta, sillä se sisälsi Journey To The One-levyn biisejä ja mukana olivat John Hicks pianossa, Curtis Lundy bassossa sekä Idris Muhammad rummuissa.
Meno on sandermaisen maittavaa, energiatasot korkealla sortumatta minkäänlaiseen pöhköilyyn. Esimerkkinä tämä Greetings To Idris.
https://www.youtube.com/watch?v=pbWhIVYu1ds
Triviapuolelta sellainen murunen, että ennen uskoontumistaan Idris Muhammad oli nimeltään Leo Morris, joka jo teinipoikana New Orleansissa rumpaloi Fats Dominon Blueberry Hillin tustalla. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
