| Aihe: Viimeisin levysi | |
|---|
|
Itsekin olen fyysisen tuotteen ystävä ja Spotify on vain ostettavien etsintään tai ei-niin-sydäntä-lähellä olevien artistien tutkailuun.
Nolona on myönnettävä, että omasta levyhyllystä ei löytynyt enää muita ECM-levyjä kuin mainio Bennie Maupinin Jewel in the Lotus ja hienoniminen ja hienokantinen Marion Brownin Afternoon of Georgia Faun, jossa Djinji's Cornerissa on toteutettu random-periaate huippuunsa eli muusikot siirtyvät instrumenttikasalta toiselle ja luovat minuutin aikana ääniä kunnes siirtyvät seuraavalle kasalle. Mielestäni lopputulos ei ole niitä onnistuneimpia.
Alkuperäistä aihetta sivutakseni olen tullut hankkineeksi ikivanhoja Delmark-levyjä cd-muodossa:
Maurice Kalaparusha McIntyre - Humility in the Light of Creator.
Lyyrinen AACM-tenoristi omaperäisen materiaalin kera.
Muhal Richard Abrams - Young at Heart/Wise in Time.
AACM-pianistin toinen oma levy, jossa on aluksi puolen tunnin tiukka soolopianoteos. Toinen raita on sitten mielestäni melkoista modernin jazzin herkkua, jossa tunnelmallisen haahuilun jälkeen tulevat Leo Smithin ja Henry Threadgillin raivokkaat mutta kontrolloidut soolot maestron sitten viedessä teoksen hallittuun päätökseen. | |
Wild String Of Voodoo Strat: Mielestäni on tosi hyvä, ettei ECM levyjä ole Spotifyissä. Pitää edelleen nähdä se vaiva, että ostaa fyysisen levyn, istuu alas rauhassa ja kuuntelee levyn alusta loppuun ajatuksen kanssa. ECM:ltä tulee edelleen todella kovaa kamaa ja itse seuraan aktiivisesti levymerkin tekemisiä.
Ja aika pian tämän postauksen jälkeen tilanne muuttui ja nyt ECM:n levyt löytyy myös suoratoistopalveluista.
Only pop music can break my heart... | |
Cathi777: Ja aika pian tämän postauksen jälkeen tilanne muuttui ja nyt ECM:n levyt löytyy myös suoratoistopalveluista.
Pistin tämän itsekin merkille - aika ironista.
Kuitenkin ei tämä mielestäni ole sinänsä paha asia. Nyt voi ainakin kuunnella ja tutustua levymerkin valtavaan tarjontaan. Itse kuitenkin kuuntelen kotona suurimman osan musiikista levyiltä, joten jatkossakin tulee ECMin musaa - kaiken muun ohessa - hommattua fyysisenä mediana ja kuunneltua juuri hankkimillani Superluxin kuulokkeilla.
"Music must serve a purpose; it must be part of something larger than itself, a part of humanity." - Pablo Casals | |
Julkaisin levyn: https://itunes.apple.com/album/id1323264369?ls=1&app=itunes
"In a time of universal deceit, telling the truth becomes a revolutionary act"
- George Orwell | |
Joitakin vuosia olen fanittanut chicagolaista saksofonistia Ari Brownia (s.1944) hänen soittonsa ja musiikkinsa moni-ilmeisyyden vuoksi ja nyt kuukauden odotuksen jälkeen sain vihdoin viimeisen puuttuneen soololevyn haltuuni. Hänen koko tuotantonsa kyllä löytyy Spotifysta, mutta vanha immeinen on tapojensa orja ja haluaa hypistellä jotain fyysistä ja tavata kansilipareita, vaikka käyttääkin röyhkeästi 'ilmaista' Spotifyta levypläräilyssä.
Alun perin Brown aloitti pianistina erilaisissa soul/blueskokoonpanoissa, mutta siirtyi parikymppisenä saksofoneihin soittaen keikkoja McCoy Tynerin, Sonny Stittin, Elvin Jonesin ja Lester Bowien kanssa kunnes päätyi rumpali/säveltäjä Kahil El'Zabarin Ritual Trioon (1989), jossa basistina oli Malachi Favors.
Ensimmäinen soololevy omalla kvartetti/kvintettikokoonpanolla tehty, Ultimate Frontier, ilmestyi 1996, jolla soittavalla kokoonpanolla Brown on operoinut jo parikymmentä vuotta; velipoika Kirk Brown, piano, Yosef Ben Israel, basso ja Avreeayl Ra, rummut. Usein piristeenä on Dr. Cuz perkussioineen. Soololevyjä on tullut Ultimate Frontierin lisäksi Venus (1998), cd/dvdlive At The Green Mill (2007) sekä Groove Awaking (2013). Kaikkia näitä levyjä voi luonnehtia monipuolisiksi; niiltä löytyy niin hard boppia, balladia, latinorytmejä kuin kokeellisempaakin materiaalia, joissa kaikissa on persoonallista näkemystä rautaisen ammattitaidon ohella. Erityisesti yhtyeen rytmiikka miellyttää omaa korvaa. Tärkeintä on tietysti Ari Brownin tenorismi; lämmin, lyyrinen, vaativa, raaka eli varsin Coltrane-henkinen. Brownilla on silloin tällöin yksi pahe eli halu puhaltaa kahta torvea yhtäaikaa, mikä ei ainakaan minulle tuo juurikaan musiikillista lisäarvoa, vaikka toimii kyllä tehokeinona Rahsaan In The Serengeti-raidalla.
Pakko lainata suoraan kansilehdykän kirjoittajaa :"There's toughness, tenderness, abstraction, modality, despair, defiance. Syringe out your soul as well as your ears."
Itse päädyin Brownin seuraan hankkimalla pari Pharoah Sanders-levyä ( Ooh Live! ja Africa N'da Blues) jotka ovat tehdyt edellä mainitun Ritual Trion kanssa. Näillä Ari Brown soittaa pääasiassa pianoa, mutta on niillä myös makoisia tenoritaisteluita. Samoin levy Archie Shepp meets Kahil El'Zabar's Ritual Trio on varsin mainio. Aikoinaan pidin Sheppiä äänekkäänä maalaispoikana, mutta tällä levyllä hän osaa asettaa sanottavansa. Onhan hän ollut jo pitkään yliopistotossa lehtorina ja ikääkin on kertynyt.
Koska kyseessä on niin marginaalissa olevaa musiikkia, että siitä ei youtuben avustuksella saa kunnon esittelyä, on turvauduttava Spotifyhin.
https://open.spotify.com/user/rokki … 7PLLSXDJY?si=c2BCXRZhSnCt6tz0c7E5xA | |
Pakko kehua John Zornia. Käväisin kirjaston jatsihyllyssä periaatteella, että olisi eläviä soittajia ja elävien musaa. On siellä sellaista suomalaistakin joo. Mutta hän humpsahti mieleen. Lainasin kaikki levyt, jotka olivat hyllyssä. Suurin osa näistä maistuu hevanderi-, punk- tms. rokkiväelle(kin). Mainostetaan nyt jatsihenkisiä
Stolas - the book of angels volume 12
The concealed - esoteric secrets and hidden traditions out of the east
At the gates of paradise.
¤ jos ei soi hiljaa, soi kovaa ¤ olennainen ¤ | |
Freaky styley (1985) - the Red hot chili peppers. Ei ole ilmestymisvuotenaan varmaankaan breikannut jatsipiireissä missään. Tänä päivänä tämä on yhden bändin tiivistelmä aiheesta Tampere jazz happening 2013. Jos siellä kuultiin jokin tämän levyn kappaleista, en ihmettele lainkaan vaan olen suorastaan varma.
¤ jos ei soi hiljaa, soi kovaa ¤ "Im just an average guy" | |
Kesähelteen uuvuttamana tulin hankkineeksi neljän cd:n boxin Miles Davis & John Coltrane The Final Tour The Bootleg Series, vol 6, jossa on materiaalia neljästä keväällä 1960 Euroopassa pidetystä konsertista.
Hyllystä löytyivät jo sekä Pariisin että Kööpenhaminan taltioinnit epämääräisinä cd:einä, mutta nuo arvostetut Tukholman konsertit puuttuivat. Kirjassaan Ascension John Coltrane and His Quest Eric Nisenson ottaa suosituslistalleen ainoana bootleg-levynä juuri nuo Tukholman esitykset pitäen niitä Miles Davisin huippusuorituksina kuin myös Coltranen musiikillisen polun ensi-ilmentyminä. Varsin oikeassahan Eric on, sillä Tukholman osuudesta löytyvät hienot versiot Kind of Bluen So What- ja All Blues-kappaleista.
Ero on yllättävän iso edellisen päivän Pariisin esityksiin nähden, joissa Miles Davis tuntuu olevan normaaliakin pidättyväisempi ärsyttävine sordiinosoundeineen (allekirjoittaneen näkemys) kuin myös Coltrane tuntuu olevan eksyksissä uusien ideoidensa kanssa. Rytmiryhmä, Jimmy Cobb, Paul Chambers ja Wynton Kelly tukevat toimintaa eloisasti ja varmasti huolimatta solistien eriparisuudesta.
Alun perin Coltranen ei pitänyt edes lähteä tälle turneelle vaan pianisti/vibrafonisti Wesin veli Buddy Montgemeryn, mutta hänelle iski pahemman laatuinen lentopelko juuri ennen lähtöä. Vieno vibrafonin kilkutus olisi ehkä paremmin istunut Miles Davisin soittoon.
Otinpa sitten kuormantäytteeksi Coltranen Both Directions At Once The Lost Album (1963), vaikka monasti nämä "lost tapes"-jutut olisivat saaneet jäädä kadoksiin. Mutta kyllä tämä on hintansa väärti; hienoa Kultaisen Kvartetin yhteissoittoa ja Coltranen kiihkeät tenori/sopraanofonit. Ammattimiehet eivät näytä tarvitsevan paljoakaan aikaa kuunneltavan tuloksen tekoon, levyn materiaali äänitettiin muutamassa tunnissa iltapäivällä van Gelderin studiolla matkan varrella keikalle Birdlandiin.
Samaan syssyyn menee varmaankin Ben Ratliffin Coltrane-kirjan käännös Coltrane Erään soundin tarina (Like). Ostin kun kerran halvalla sain, vaikka alkuteoskin löytyy. Kirja on ihan luettava, vaikka parhaana Coltrane-kirjana pidänkin Lewis Porterin opusta John Coltrane His Life And Music.
Hupaisaa tuossa Liken teoksessa on takakannen teksti, jossa kerrotan kuinka Grateful Dead, The Doors ovat saaneet vaikutteita Coltranelta ja kuinka Iggy Pop haluaa esiintyessään näyttää Coltranen soitolta. Nähtyäni hiljattain paidatonta Iggyä töllöstä ja sanoisin, ettei hän siinä onnistu kovin hyvin. Alkuteoksen takakannessa ei kyllä yritetä ratsastaa joillakin eijatsaavilla rockjulkimoilla vaan kirjoitetaan normaaleja tyhjänoloisia ylisanoja jatsista ja Coltranesta.
Laitetaan tuohon näytteeksi Tukholman ensimmäinen konsertti.
https://www.youtube.com/watch?v=HgaAM4pTIqw |  statistiÖ
02.08.2019 23:26:10 (muokattu 02.08.2019 23:28:04) | |
|
Nappasin kirjaston hyllystä, proge siinä vissiin luki, mutta näin on käynyt näillekin
Pink Floyd, Meddle (1971) ja the Piper at the gates of dawn (1967). 247 päivää vanha aihe
¤ jos ei soi hiljaa, soi kovaa ¤ lisää alapäätä ¤ |  Kefiiri
08.09.2019 13:46:20 (muokattu 08.09.2019 13:46:35) | |
|
Koska jatsipalstalla ei ole tapahtunut mitään kuukauteen, nostan aiheen ja ilmoitan hommanneeni Count Basien kokoelmalevyn. Luulin että tykkäisin siitä, mutta en ollenkaan jaksa kuunnella sitä. Olen ennen ajatellut, että Ellington on välillä tekotaiteellinen mutta Basie ei koskaan. Mutta onko Basie liian epätekotaiteellinen? Yritän vielä kuunnella.
En ole musiikin asiantuntija. |  Bad
10.10.2019 11:29:21 | |
|
Kefiiri: Koska jatsipalstalla ei ole tapahtunut mitään kuukauteen, nostan aiheen ja ilmoitan hommanneeni Count Basien kokoelmalevyn. Luulin että tykkäisin siitä, mutta en ollenkaan jaksa kuunnella sitä. Olen ennen ajatellut, että Ellington on välillä tekotaiteellinen mutta Basie ei koskaan. Mutta onko Basie liian epätekotaiteellinen? Yritän vielä kuunnella.
Nomutta, tähän mä lähden mukaan. Nimittäin käytiin hall.pj:n kanssa kuuntelemassa Count Basien BB:tä Savoyssa aikoinaan ja nyt täytyy myöntää, että kaikki luulot siitä, että tässä oli kyse jostain homeisesta rahastuksesta piti heittää jätekuormaan. Ilta oli erittäin onnistunut ja bändi soitti erittäin hyvin - olkoonkin, että UMO:n solistit ovat vähintään puoli stadioninmittaa parempia (sorry, en keksi parempaa mittaria näin MM-kisojen jälkeen). Vaikeaa vertailla alkuperäiseen, CB:n bändiin, joka esiintyi Kultsalla joskus v. 1980 ja sepä vasta oli hyvä keikka, vielä parempi jos muistais muutakin kuin että Freddie Green soitti kitaraa ilman vahvistinta.
En juurikaan ostele jazzlevyjä, vaan käyn vain konserteissa. Suosittelen tätä kaikille, koska elämys on hyvässä tapauksessa melekonen ja huonossa tapauksessakin on usein jääty positiiviselle puolelle, toisin kuin jos ostaa huonon levyn joka jää hyllyyn muistuttamaan omasta tyhmyydestä. | |
Sydäntalven pimeydessä sielu alkoi halata jotain kirkasta - ei nestemäistä - ja pitkällisten tutkailujen jälkeen valinta osui osuvasti nimettyyn ryhmään Bright Moments. Heidän levynsä Return of the Lost Tribe (1998) on osuvasti nimetty, koostuuhan soittokunta vanhoista AACM-veteraaneista: Joseph Jarman, Kalaparusha Maurice McIntyre ja Malachi Favors vahvistettuna viisikymppisellä nuoriso-osastolla: Steve Colson ja Kahil El'Zabar.
Levy on kyllä aika herkkua korvien välille. Kaikki raidat ovat hyviä ollen samalla kuitenkin varsin erilaisia. Voisi sanoa, että aika reunalla tässä mennään ja onpa erään raidan nimi Ornette, mutta pelko on turha, sillä tavara on ei-Ornettemaista eli siitä löytyy jatsille ominainen rytmi ja Jarmanin alttotyöskentely on vahvaa ja laadukasta.
Parhaiten levyä kuvaa kansilipareentekijä: "The result is an explosive and swinging reunion of the Chicago avant-garde." Kuten esimerkiksi tässä nimikappaleessa.
https://www.youtube.com/watch?v=wLH … x-KU_hl65SiXnx-KSUtJMjxQ-sV&index=1
Koska tiedossa oli, että edellä mainittu levy herkistää enemmän niitä älyllisiä neuroneja, niin oli hyvä ottaa jotakin tunnepuolen dendriiteille. Tähän hommaan Azar Lawrence on varma valinta. Mystic Journey-levyllä (2010) häntä tukevat soittajat (Eddie Henderson, Gerald Hayes, Benito Gonzalez, Essiet Essiet) ovat laadukaita, mutta jostain syystä rumpupallille on istutettu Rashied Ali, jonka kaikki muistavat 60-luvun Coltranen bändistä eikä juuri muusta. Varsin vapaamuotoisesti Rashied Ali tässäkin pudottelee eikä varsinaisesti häiritse jos ei tuekaan bändin soitantoa.
Mutta se haitsu. Jostain syystä haitsukanava on miksauksessa häiritsevästi pinnassa ja Ali myös tykkää tussuttaa sitä haitsua. Aluksi luulin, että levy on jotenkin viallinen, sitten tuli mieleen, että äänittäjän poika soitteli studiossa marakasseja ja joku kanava oli ollut vähän auki. Asiaa tuubista tonkiessa selvisi, että Ali tosiaan tykkää haitsun tussuttamisesta.
Saataapi joku todeta, että taas se kaveri horisee omiaan, mutta ainakin NIB-testissä koehenkilö ihmetteli koko pianosoolon ajan kuuluvaa epämääräistä, häiritsevää ääntä. NIB = Nearly Innocent Bystander. Koronan kaikottua täytyy vielä tehdä TIB-testi AC/DC-fanilla. TIB = Totally Ignorant Bystander.
Sitä ennen Mystic Journey(tussutuksineen).
https://www.youtube.com/watch?v=EvdTS_U8WH8 | |
Tuo Verneri Pohjolan The Dead Don't Dream. Hyvä levy.
Markku Ounaskari, Samuli Mikkonen ja Per Jörgensen, Kuara on tilauksessa, lainasin kirjastosta ja tykästyin.
The Comet is Coming, Afterlife. Hyvä levy, tyyliltä enemmän ehkä progea. | |
Vaikka olenkin vanha vinyylihemmo, niin pariinkymmeneen vuoteen ei ole tullut hankittua älppäreitä. Mutta kun vakinettilevykauppias tyrkytti klassisella koukulla 'vain yksi per talous' Pharoah Sandersin Live in Paris (1975)-albumia, niin olihan se hankittava.
Tukipahviksi otin Johnny Griffinin Blowing Sessionsin (1957), jossa Griffinin kanssa kilvoittelevat John Coltrane ja Hank Mobley Lee Morganin tuuttailessa tiukkaa tavaraa väleihin.
Paketin aukaistuani ymmärsin Kallion hipstereiden innostusta 12 tuumaistensa esittelystä, sillä molemmissa levyissä olivat tosi komeat kannet upeine valokuvineen. Netissä sitten huomasin, että jazzimagesrecords on julkaissut melkoisen määrän Blue Note-tuotantoa Francis Wolffin kuvilla; jopa samoja levyjä eri kuvilla.
Oli kyllä aika eternal bliss, kun Sandersin ensimmäiset sulosoinnut pulppusivat kaiuttimista. Musiikkihan on melkomoista healing musicia eli very uplifting äänitettynä Ranskan YLE:n isossa studiossa ja soundi on mitä mainioin. Levyn takakannessa näkyvät isot kirkkourkujen tyyliset urut ja eikös pianisti Danny Minton onnistu saamaan puhaltimen pyörimään. Aluksi jonkin verran protestoin jähmeiden kirkkourkujen sotkemista jatsin sekaan, mutta kyllä siihen aikaa myöten tottuu. Samoin isommitta menevät Pharoah Sandersin laulunluikautukset, kun ei sentään tarvitse kärsiä Leon Thomasin kammottavasta jodlauksesta.
Esimerkkinä olkoon vanha tuttu kertomus Luojan suunnitelmista, jossa on jokaiselle jotakin.
https://www.youtube.com/watch?v=MeWrfwhWtRI
Takakannen kuvassa näkyy rumpali Greg Bandyn setti, joka on kuin ala-asteen musiikkiluokasta: virveli, pari tomia, pari peltiä, haitsu ja pikkuruinen basari, mutta osaava näkyy pärjäävän niilläkin.
Levystä tulee mieleen elävästi, se kun näin Sandersin Tukholmassa joskus 80-luvun alussa. Ihmettelin silloinkin rumpalin kykyä loihtia pikku setistään sellaista rytmistä ilotulitusta, että yleisö tanssahteli aivan ekstaasissa. Saattoihan joku tietysti ollakin. Itse en silloin niistä asioista ymmärtänyt mitään.
Tuo Griffin-levy on melkoista kilpalaulantaa, lähes pelkkää osaamisesittelyä, johon Art Blakeyn dynaaminen pommitus sopii hyvin. Levyn bonuskappaleena on Coltranen johdolla tehty tyylikkäämpi versio The Way You Look Tonightista, joka sitten taas poiki yhden hankinnan lisää.
https://www.youtube.com/watch?v=yarpT9actVc |  uusikaveri
11.10.2020 09:53:33 (muokattu 11.10.2020 14:04:29) | |
|
Billy Harper. Luulisin, että kaikille Riihikedon koululla Porissa 12.7. 1975 olleille on jäänyt mieleen Billy Harperin kvintetin mahtava intensiteetti ja musiikkiin uppoutuminen.
Silloisen innostuksen vallassa hankittu Capra Black (1973) jätti kuitenkin turhan kulmikkaan, läpisävelletyn maun, joten Harperin uran seuraaminen jäi.
Viime aikoina on tullut hankittua Harperin viime vuosituhannen tuotoksia ja nälkä tuntuu vain kasvavan, sillä tuo voimakas tunnepalo yhdistettynä teknisen suorittamisen laatuun on varsin mainio yhdistelmä.
Soittimessa ovat pyörineet Destiny Is Yours (1989), Somalia (1993), Soul Of An Angel (2000) sekä Far East-sarjan livet. Vaikka levyissä on omat epätasaisuutensa ja joskus asiaan pääseminen kestää turhan kauan, niin tavara on varsin tuhtia sekä siinä on hienoa rytmistä soljuvuutta, kiitos vakikvintetin laadukkuuden, eritoten Eddie Henderson trumpetissa ja Fransesca Tanksley pianossa. Destinyyn halukkaat voivat tutustua Spotifyssa, mutta tässä energinen näyte Somaliasta. Pitänee varoittaa Ornette-faneja tai fuusion ystäviä, että meininki on aika tuimaa.
https://www.youtube.com/watch?v=R4qa9q2Lc60
En malta olla laittamatta esimerkkiä Fransesca Tanksleyn mainiosta pianismista.
https://www.youtube.com/watch?v=SrNnDf_3wvA
Siinä saivat meikäläisen vanhakantaiset ennakkoluulot kyytiä, että muka eurooppalainen tai valkoinen tai nainen eivät rimmaisi jatsin kanssa.
Ja kun kerran vidomatskuakin löytyy, niin laitetaan se tähän kaupanpäällisiksi. Ehkä hieman tunnelmaa latistaa Harperin nahkakolttu, mutta jos rouva on sen ostanut ja käskenyt pitää, niin minkäs teet.
https://www.youtube.com/watch?v=nVelMAtosTI | |
Täydensin kokoelmaani seuraavilla:
- John Coltrane - Giant Steps (60th Anniversary 2LP)
- John Pizzarelli - Sinatra & Jobim @ 50 CD
- John Pizzarelli - For Centennial Reasons: 100 Year Salute to Nat King Cole CD
- Jessica Molaskey - Sitting in Limbo CD
Eli J:llä alkavia Jazz-levyjä :)
No okei, Sinatra & Jobim on suurelta osin bossaa, mutta laatukamaa kuitenkin.
moving in stereo | uusikaveri
14.11.2020 16:27:27 (muokattu 14.11.2020 16:29:08) | |
|
Entäpä sitten Archie Shepp. Joskus aikoinaan en ollut kovinkaan innostunut Sheppin soitosta ja pikainen katsaus 60-luvun tuotoksiin vahvisti muistikuvaa. Mutta Sheppin hieno esiintyminen Porissa 2019 sekä Kahil El'Zabarin trion kanssa tehty mainio CD (1999) antoivat toivoa. Tässä kepeä näyte levyltä.
https://www.youtube.com/watch?v=s42FRJVjTr8
Joten arvelin 90-luvulla tehdyn tuplan Blue Ballads/True Ballads voivan toimia hyvin varsinkin kun rytmiryhmässä ovat Pharoah Sandersin luottomiehet John Hicks ja Idris Muhammad vahvistettuna tsekkibasisti George Mrazilla.
Säestystrio toimiikin todella hienosti ja eritoten tyylikkäästi, mutta se Sheppin tenorisoundi on kuin ankkalammikolla kevätkiiman aikaan eli melkomoista törinää, mutta sävel ja rytmiikka ovat kyllä paikallaan. Nettimaailmassa joku arveli soundin syyksi hammaskalustosta johtuvia vaikeuksia ansatsin suhteen, mutta muutamalla biisillä kuultava voimallinen sopraano ei tue tätä teoriaa eli soundi on ilmeisen tietoinen valinta.
Useampi kuuntelukerta on kuitenkin avannut korvia ja tulkinnat klassikoista ovat ainakin erilaisia ja mitäpä järkeä on niitä lähteä soittamaan samalla tavoin kuin sata muuta saksofonistia aiemmin. Vaikka levy ei siis ole mitään varsinaista korvakarkkia tenorisoundin suhteen, niin kuitenkin tässä on sydämeenkäyvä veto melko kuluneesta klassikosta.
https://www.youtube.com/watch?v=6YGlNZqDIA4
Levyn on tuottanut Tetsuo Hara jolla on ollut näppinsä mukana Pharoah Sandersin samoihin aikoihin tehdyllä klassikkotuplalla, jossa pääosassa ovat hienot tulkinnat Coltranen balladeista. Korvakarkkia sivuten laitetaaan oheen Sandersin versio vanhasta vakiosta.
https://www.youtube.com/watch?v=ieTaMTb7vqs
Molempi parempi. Sanders on soitoltaan aivan täydellistä eikä aiheuta kuunteluväsymystä. Kieltämättä Shepp on arvaamattomampi, jännempi, mutta CD:eellinen tuota törinää yhteen pötköön on hieman liikaa. | |
Tenoristisaagan loppuhuipennukseksi sopii tietysti John Coltrane. Hänen nimensä esiintyy kaikkien edellä mainittujen tenoristisankareiden levyjen kansilipareissa eikä suotta, sillä Coltrane kuuluu selvästi heidän soitossaan.
Ari Brown on oivallisen lämminhenkinen pyrinnöissään; Azar Lawrence on parhaimmillaan soljuvan runollinen; Billy Harperista huokuu voimallinen intensiivisyys.
Syksyllä olikin mukava verestää kuulokuvia Prestigen Profiles-sarjaan kuuluvalla levyllä John Coltrane, joka sisältää Prestigen 50-luvun lopun Coltrane-helmiä. Coltranen kaikkivoipaista soittoa kuunnellessa saattaa hiipiä ajatus, että tarvitseeko muiden edes yrittää. Esimerkkinä olkoon Come Rain or Come Shine (1958).
https://www.youtube.com/watch?v=kidH2PlqfRc
Kyseisen levyn mukana tuli bonus-cd, jossa esiintyy muita Bob Weinstockin Prestige-tallin nimivahvoja artisteja: esim. Red Garland, Sonny Rollins, Hank Mobley, Yuseef Lateef. Tuo Rollinsin raita vahvisti sen, että miksi minulla on vain yksi hänen levyistään hyllyssäni. Kemiamme eivät kohtaa.
Alttosaksofoni soittimena eivätkä Eric Dolphyn kiemurat aina vakuuta, mutta bonuslevyltä löytyvä Les on kovaa kamaa. Niin kovaa, että piti oikein tutkailla, miltä levyltä se löytyisi kunnes huomasin, että kyseinen levy (Eric Dolphy Quintet featuring Freddie Hubbard Outward Bound) onkin omassa hyllyssä. Les kyllä rokkaa.
https://www.youtube.com/watch?v=zmGu2gm01Bs
Sekä Coltranen levyltä että bonuslevyltä löytyy liuta mainioita trumpetisteja: Idrees Sulieman, Donald Byrd, Wilbur Harden, Freddie Hubbard. Tätä taustaa vasten bonuslevyltä löytyvä Miles Davisin lievästi aneeminen soitto kappaleella Four Workin'-levyltä tuntuu hieman ärsyttävältä, vaikka tämä ei tietenkään poissulje Miles Davisin merkittävyyttä tarkkakorvaisena liiderinä ja tärkeänä musiikkivaikuttajana, mutta sai kuitenkin tonkimaan asioista ymmärtävien mietteitä Milesin instrumentin hallinnasta.
Martin Gayford toteaa: "Almost alone among major jazz influences, he didn't have virtuoso command of his instrument." tai "Davis's formidable musical intelligence was devoted to finding appropriate settings for his own wonderful, but potentially rather static trumpet."
Taitaakos asian ydintä paremmin sanoa, joten on ymmärrettävää, että Davisia ei nähty sivumiehenä muiden projekteissa sitten vuoden 1956, sillä hänen resurssinsa eivät olisi riittäneet 50-luvun lopun hard bopin raisuuteen. Mutta toisaalta A Kind of Blue on meikäläisenkin top tenissä eli kukin vahvuuksillaan.
Mutta näinhän asia taitaa olla myös muiden omaperäisten nerojen kohdalla. Voiko kuvitella Monkia klompsimassa muiden taustalla tai Ornettea improvisoimassa sointurakenteen päälle oikeiden jazzmuusikoiden kanssa? | |
Avishai Cohen: Big Vicious
Tigran Hamasyan: The Call Within
Aika kaukana ollaan jo perinnejazzista kyllä..., mutta jazziksi tituleeraavat netissä niin mikä ettei. | Kefiiri
31.12.2020 19:20:06 (muokattu 31.12.2020 19:21:05) | |
|
uusikaveri: Mutta näinhän asia taitaa olla myös muiden omaperäisten nerojen kohdalla. Voiko kuvitella Monkia klompsimassa muiden taustalla
Eikös Monk kuitenkin alkuun soitellut ihan jossain pätevämmän pään perusporukassa, klompsimaton soittokin ilmeisesti tarvittaessa sujui?
Sonny Rollins kyllä on ehdottoman kova ja Freedom Suite mahti levytys. Siitä on mahdotonta olla pitämättä jos ylipäätään pitää mistään.
En ole musiikin asiantuntija. | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
