| Aihe: Onko jazzia mahdollista lähestyä epäteoreettisesti? | |
|---|
 WanhaWetäjä
18.02.2016 14:33:09 (muokattu 18.02.2016 14:33:46) | |
|
hallu:
Tämä on nyt viimeisin ja kunnianhimoisin yritykseni päästä jazziin sisälle ja jos tämä ei onnistu, niin sitten saa olla....
http://www.learnjazzstandards.com/index-of-jazz-standards/
http://www.learnjazzstandards.com
Nostoa aiheeseen, jos ko sivusto on ollut jo täällä niin kerrataan ; löytyy melkoisesti matriaalia jos haluaa tutustua jazz-standardeihin. Vaikuttaa aika asialliselta sivustolta, kitaristelle/puhaltajille sopivia ilmaisia backing trackseja on aika liuta, näyttäs olevan niin että noita saa ostaa myös erilaisina versioina, mm pelkkinä rummut/basso komppitaustoina tai eri sävellajeista erivireisille puhaltimille.
http://www.learnjazzstandards.com/jazz-standards/7038/
Löytyy näköjään myös erilaisia kuunneltavia versioita joistain kappaleista...
http://www.learnjazzstandards.com/jazz-originals/giant-steps/
...mm aiemmin esillä olleesta Giant Steps -klassikosta.
Tuubissa kaikenmoista...
https://www.youtube.com/user/Learnj … ed-001a113d3a50&src_vid=SQuQHOp1iZA
Ollaan hiljaa saadaan kalaa...ei sovi mulle eli perseitä ei nuolla! | |
Mun mielestä jazzin vaikeus moneen muuhun musiikkityyliin verrattuna on se, että sen pohjana on aikojen alusta käytetty hienoja sävellyksiä, joissa sävellajit vaihtuvat, tai niitä vähän taivutellaan parissa kohdassa antamaan kappaleelle draamaa (jännitettä).
Tästä johtuu, että se hyväksi havaittu blues-skaala ei kuulosta hyvältä läpi kappaleen. Teoriaa tarvitaan siis siihen, että pystyy soittamaan sooloa mihin tahansa kappaleeseen, jos 'High Way to Hell' ei oo se omin juttu.
Jazz oli alunperin tanssimusiikkia.. Ja jazzmuusikot olivat piirun verran liian hyviä, että olisivat malttaneet pysyä puhtaasti viihteen puolella. Bebop sitten olikin veristä kilpailua siitä, kuka soittaa parhaan soolon. 60-luvulla silläkään ei ollut merkitystä. Miles teki sen selväksi. Kunhan ilmaisee itseään. Lopulta olennaisinta ei ole se kuinka hyvä olet. Olennaisempaa on se tunne, jonka saat ulos.
Mun jazzherääminen tapahtui Coltranen Love Supreme -levyn kautta, mikä ei ole lainkaan uniikki tapa herätä jazziin. Siinä levyssä on jotain pyhää.. Se tunne.. Saundi. Se, miltä koko bändi kuulostaa. Se on täyttää tunnetta. Ja täytyy osata soittaa, että kykenee välittämään jotain sellaista. Siinä on syy jättää mukava elämä taakseen ja treenata koko loppuelämä musiikkia, josta et elantoasi tule saamaan. Siinä on syy elää. | |
OlliTeirikko: Mun mielestä jazzin vaikeus moneen muuhun musiikkityyliin verrattuna
Mun jazzherääminen tapahtui Coltranen Love Supreme -levyn kautta, mikä ei ole lainkaan uniikki tapa herätä jazziin. Siinä levyssä on jotain pyhää.. Se tunne.. Saundi. Se, miltä koko bändi kuulostaa. Se on täyttää tunnetta. Ja täytyy osata soittaa, että kykenee välittämään jotain sellaista. Siinä on syy jättää mukava elämä taakseen ja treenata koko loppuelämä musiikkia, josta et elantoasi tule saamaan. Siinä on syy elää.
Jazzissa tosiaan on jotain pyhää. Jotain semmosta mihin useimmat eivät koskaan pääse sisälle. Monet ammattimuusikot treenaa jazz-standardit läpi, mutta kokee niiden olevan pelkkää tilutusta tyyliin Donna Lee. Tyylipuhdas nopea tilutus ei kuitenkaan ole jazzin ydin vaan pelkkä ulkoinen kuori. Toisten mielestä ydinasia on soiton improvisointi. Vaikka se on tärkeää, niin jazzia voi myös nuotintaa tai sopia bändin kesken iskun tarkkuudella (Chick Corea) eikä se pilaa biisiä mutta ei myöskään ole välttämätöntä.
Oma mielipiteeni on että kyse ei ole yhdestä yksittäisestä asiasta vaan kokonaisuudesta, jossa rikas rytmimaailma yhdistyy rikkaaseen harmoniaan ja lisäksi nämä vielä yhdistetään rikkaaseen ennakkoluulottomaan soundimaailmaan. Se mielestäni erottaa Jazzin muista musiikin tyylilajeista. | |
Vähän aihetta sivuaa Rick Beaton tuumailutunti 'Why do people hate jazz?' https://www.youtube.com/watch?v=SlkhkF3etWo
Monologi sisältää muutamia kivoja oivalluksia ja sivutaan siinä myös joidenkin rokkareiden kuten Snarky Puppy, Sting, Steeley Dan tai Pat Metheny jazzpyrintöjä.
Samoin esiin tulee mielenkiintoinen lista jatsin bestsellereistä. http://rateyourmusic.com/list/Rifug … _riaa___or_theres_no_money_in_jazz/ | |
uusikaveri: Vähän aihetta sivuaa Rick Beaton tuumailutunti 'Why do people hate jazz?' https://www.youtube.com/watch?v=SlkhkF3etWo
Olin tulossa linkittämään tämän saman.
Beatosta on tullut tässä viime aikoina ehdoton suosikkitubettajani. Miehen häkellyttävän laaja-alainen ymmärrys musiikin eri osa-alueista ja lempeä pedagoginen ote ovat kerrassaan lyömätön yhdistelmä. Tunti jos toinenkin on mennyt kuin siivillä. | |
Yhden lyömättömän edun löydän rokista tai popista, että jengi uskaltaa soittaa ja esittää sitä vaikkei se olisi hienoa ja hyvin soitettua.
Jazzin ja klassisen ympäristössä on enemmän jotain kynnystä, joka ei johdu välttämättä siitä, että ohjelmisto olisi aina kauhean vaikeaa, | |
musamies: Jazzin ja klassisen ympäristössä on enemmän jotain kynnystä, joka ei johdu välttämättä siitä, että ohjelmisto olisi aina kauhean vaikeaa,
Jatsikappaleen teeman voi vielä oppia, mutta improvisointi, joka oikeasti kuulostaisi jatsilta, on maailman vaikein temppu :uI
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: Jatsikappaleen teeman voi vielä oppia, mutta improvisointi, joka oikeasti kuulostaisi jatsilta, on maailman vaikein temppu :uI
On haastavaa jos tarkoitus on improvisoinnin kuulostaa hyvältä ja omaperäiseltä. Omasta mielestä jazz on - jos mielenkiintoa on - matalan kynnyksen musiikkia ainakin pianon ääreen istuessa.
Toisaalta siinä on monille kynnystä jos ilmoitan, että jazztreenit on ensi viikolla, kuinka moni tulee paikalle suurimpien kaupunkien ulkopuolella...
Jazz voi olla tapa viihdyttää itseä, mutta jos asettaa itselle tavoitteen, että pitää olla arvostettu joidenkin muiden mielestä, alkaa kynnys kasvamaan. Jazzissa on paljon taustaa viihdyttävänä musiikkina ja on paljon koeteltuja sävellyksiä, joiden pohjalle voi omaa näkymystä rakentaa.
Silmään on ruvennut pistämään, että järjestetään jos jonkinlaista jazz tapahtumaa, joiden musiikillinen sisältö ei ole erityisen jazz. | |
Yleisö tietysti houkutellaan paikalle muulla kuin jatsilla. Se on jotenkin noloa Pori Jazzissakin. Jos tapahtuman nimi olisi vaikka Pori Pläjäys ja esiintyjät samat, ihasteltaisiin vaan että siellähän on hieman jatsiakin mukana!
En ole musiikin asiantuntija. | |
Kefiiri: Yleisö tietysti houkutellaan paikalle muulla kuin jatsilla. Se on jotenkin noloa Pori Jazzissakin. Jos tapahtuman nimi olisi vaikka Pori Pläjäys ja esiintyjät samat, ihasteltaisiin vaan että siellähän on hieman jatsiakin mukana!
Jazzista mieleen tulee, ettei se ole kaikista stara keskeisintä musiikkia ja jos kuulee jonkin esityksen, josta pitää voi omalla instrumentillaan jatkaa kotona aiheen tutkimista ja jalostamista sellaiseen muotoon, mistä itse on kiinnostunut. Jazzkynnyksen muodostaa kiinnostuksen puute ja suurin osa ihmisistä ei osaa soittaa mitään soitinta niin, että se kuulostaisi jazzilta, ehkä jos mahdollisuus itse tutkia ja väännellä ovelasti sointuja puuttuu.
Pidän mahdollisena, että osa jazz esityksistä kuulostaa tylsältä tai sekavalta jos on pelkästään kuuntelijan roolissa. Jazz tempaisee paremmin mukaan jos sitä voi lähestyä myös omalla soittimellaan. | |
Alkuun kuuntelin swingiä, joka on melko helppoa hahmotettavaa jatsiksi. Charlie Parkerin levytykset kuulostivat alkuun pelkältä hälyltä. Miehen tarina on kuitenkin niin kiehtova, että jatkoin kuuntelua. Jossain vaiheessa hoksasin joidenkin kappaleiden rakenteesta 12 tahdin blueskierron. Oivallus tavallaan antoi lisätason esitysten seuraamiseen, mutta ei sointupohjan ymmärtäminen mielestäni välttämätöntä ole bebopin kuuntelusta nauttimiselle.
Miljoona bopkappaletta kulkee kuulemma I Got Rhythmin soinnuilla, mutta sitä en sieltä korvaussointuviidakosta kykene hahmottamaan sen paremmin kuulemalla kuin nuoteistakaan. Silti tykkään kovasti esimerkiksi Monkin Rhythm-a-Ningistä.
En ole musiikin asiantuntija. |  öl m
15.10.2017 19:48:38 | |
|
Kefiiri: Silti tykkään kovasti esimerkiksi Monkin Rhythm-a-Ningistä.
Kukapa ei tykkäisi? Hämäävän mukasimppeli teema taklaa soittelijoita vasemmalla ja oikealla.
"Voidaan varmaankin olla yhtä mieltä siitä, että te tarvitsette tällaisen laitteen." | |
musamies: Silmään on ruvennut pistämään, että järjestetään jos jonkinlaista jazz tapahtumaa, joiden musiikillinen sisältö ei ole erityisen jazz.
Jos katsoo vaikkapa Pori Jazz Festivalin esiintyjäluetteloa matkan varrella, niin se on aina seurannut trendejä ja ohjelmisto on ollut monipuolista. Tietty vielä 1970-luvulla hirvittävä määrä merkittäviä jazzmuusikoita oli elossa ja hyvässä iskussa, niin jazzfestivaali toimi vaihtoehtona rockfestivaalille. 1980-luvun puolesta välistä on mukana ollut enenevässä määrin blues-, R&B- ja popakteja.
Kun jazz sementoitui Wynton Marsaliksen ja muiden vanavedessä hiihtäneiden bop-ilmaisuun viimeistään 1990-luvun puolessa välissä, niin kaupallisesti ja taiteellisesti jazzin peli alkoi olla pelattu. Aina kun musiikkityylin "portinvartijat" lyövät luukut kiinni, niin siitä tulee historiallinen tyyli. Valitettavasti jazzille kävi näin. Jos vain Miles Davis olisi elänyt vielä pidempään, niin hänen särmänsä olisi toiminut esimerkkinä muille, että jazzin uudistuminen ja laajentuminen ei pysähdy koskaan. Tietysti Milesin jälkeen on ollut paljon hienoja jazzmuusikoita, mutta hänen kaltaisiaan visionäärejä ei niinkään.
Tässä kohtaa kyllä tulee ihailtua euroklassisen musiikin mekanismia, että kuinka lajin vitaalius on voinutkaan kestää satoja vuosia. Onhan sielläkin vaikka mitä crossoveria ollut, mutta hyvin on mennyt myös omillaan. Ja se omillaan on jännä, sillä se on integroinut ihan kaikkea itseensä matkan varrella kadottamatta identiteettiä. Ja se siinä on siistiä, että lajin laimehtumista ei edes pelätä, sillä yhteisö on niin moniytiminen. Diskurssia käydään monissa pöydissä ja erilaisuudelle on sijaa ja tilausta myös. Mutta miten jazzille pääsikään käymään näin? Onneksi Snarky Puppyt näyttävät toteen, että oikeasti laji on elossa ja moninainen, vaikkeivät mainstreamerit siitä välitäkkään.
"Ego on kuin hattu. Olisi aina kohteliasta ottaa hattu pois päästä aina kun tapaa toisia ihmisiä." | |
Jos ajattelen jazzin elinvoimaisuutta siltä kannalta jos itse istuu pianon ääreen, niin jazziin kallellaan olevaa ulosantia tulee luontevammin kuin monia muita tyylisuuntia. Muut tyylit on kuin enemmän työtä tai rooliin heittäytymistä. Jonkinmoinen jazz taas enemmän itsensä viihdyttämistä. Itse saan jazziin liitetty helposti omaa kokeilua ja leikkisyyttä.
Jazz ja klassinen kärsii siitä, että ehkä kovin moni musiikin kuluttajista ei miellä niitä taviksen musaksi, johon voi halutessaan itsekin osallistua. Tykkään Iiro Rantalan pitämästä musiikkiluokka ohjelmasta kun siinä on mielestäni sama näkökulma kuin itsellä, että musiikki on kiinnostuksen mukaan kaikkien ulottuvilla. | |
No minä olen omaksunut semmoisen tavan rentoutua, että etsin yksi tai kaksi jazz/jazzahtavaa biisiä netistä joihin tutustun soittimeni (kitaran ja basson) kanssa puhtaasti korvakuulolta alkuun melodiaa tapaillen ja sen jälkeen opetellen improvisoimaan jotakin jazzilta kuulostavaa siihen (lähinnä melodiaa koristelemalla ja varioimalla) ja ihan viimeiseksi yritän keksiä siihen itse soinnut. Sitten kun kuvittelen jollakin tavalla käsittäväni sitä, niin kaivan jostakin nuotit ja katson mitä sointuja siinä oikeasti on. Minä en tee enkä osaa tehdä mitään asteikkoanalyyseja enkä muutenkaan osaa sooloa tai improa asteikon kautta vaan lähinnä hyräilen ja tapailen kunnes löydän jotain jonka voin itse hyväksyä. Olen kylläkin huomannut, että joitakin asteikoita siellä taustalla aina on, mutta en vain tunnista niitä ja olen itselleni pitänyt riittävänä, että jollain tavalla pystyn roikuskelemaan biisin mukana.
Tämä on siis tapa rentoutua ja jotain sellaista mitä puuhailen omaksi ilokseni tietokoneen äärellä kitara kädessä kun kukaan ei näe. Sellaisia helppoja tai holpohkoja jazzstankkuja kun vaikkapa Take a train, Chicken (soitan myös bassoa, niin tää biisi inspiroi jokaisella tavalla kun sitä voi soittaa djembellä, bassolla tai kitaralla), Autum leaves, all of me, etc. helppoja vanhoja swingijuttuja ja muutamia Miles Davisin Kind of Blue levyn klassikoita. En missään tapauksessa julkea nimittää soittamaani musiikkia jazziksi enkä tajua mitään teoriasta enkä varsinkaan teoreettisesta jazzista.
Tämän ketjun aloitus kysymys lähti juuri siitä mutkattomuudesta jolla olen tottunut musiikkiin suhtautumaan. Joka paikassa missä jazzista puhutaan törmää siihen, että pitäisi kahlata järkyttävä teoria viidakko ja historia viidakko edes takaisin ennen kuin sitä musaa edes voi sanoa kuuntelevansa. Opettelen esimerkiksi Charlie Parkkeria kuuntelemaan sillä tavalla, että ostin sen cd boksin ja pistin ekan levyn soimaan autoradioon kun lähdin ajamaan rovaniemelle ja päätin, että vaihdan levyä vasta sitten kun pystyn erottamaan missä biisi vaihtuu toiseksi (niin kohinaa se mulle oli) no sain vaihdettua toisen levyn pesään jyväskylässä :-D .
Se teorian vaatimus tekee jazzille mun silmiin aika snobistisen fiiliksen ja mun mielestä se on ihan vaan musaa jota voi kuunnella ja soittaa, vaikka ei olisikaan ogelin käynyt. Niin tai se on vaan mun mielipide, tän ketjun tarkoitus oli vähän kartoittaa, että jakaako sitä kukaan kanssani. Ja tarkoitukseni siis ei missään tapauksessa ole väheksyä teoriaa, mutta mä ajattelen että teoria on niinkuin toinen kieli ja musiikki on niinkuin sitten se toinen kieli. Lapsi oppii kielen kuuntelemalla sitä ja ensin tapailemalla ja lopuksi puhumalla sitä. Tämä jazzin koulutusvaatimus tuntuu vähän niinkuin peruskoulun englannilta, eli varmin tapa ehkäistä ettei lapsi ainakaan opi sitä kun aloitetaan kielen oppiminen hakkaamalla predikaateilla ja kaiken maailman illatiiveilla sitä mukulaa päähän. Kuitenkin skidit oppii sen englannin kun pelailee pleikkaa himassa !?!?!? eikö jazzinkin voisi oppia ihan vaan kuuntelemalla ja pelaamalla pleikkaa. Eikö sen teorian ehdi opetella sitten myöhemmin, kun korvakuulon tie loppuu?
Niin tämä on siis kysymys eikä väittämä
Elämä on reiässä rattoisaa...... |  Lunnu
23.10.2017 21:27:35 (muokattu 23.10.2017 21:28:48) | |
|
Olen tainnut joskus aiemminkin tuoda esiin tämän äärimmäisen epäsovinnaisen ajatuksen jazzin epäteoreettisesta lähestymisestä. Mutta siltikin. Pannabullan uhallakin.
Jos nyt ajatellaan että laitetaan joku jaska soimaan ja jätetään se kitatra, basso, foni, mikälie sinne nurkkaan lojumaan ja aletaan hyräillä, viheltää, laulaa päästä tulevaa improvisaatiota musan päällee, niin miltä kuulostaisi se? Aivan paskalta? Jotain sinnepäin? Ihan ok? Suorastaan loistavaa?
Pointtina se, että tuossa tilanteessa en usko kovinkaan monen miettivän sointuprogressioita, moodeja jne vaan lähinnä silleen antaa tulla -meiningillä.
Sitten jos ottaa sen soittimen käsiinsä - ja tietää tasan tarkalleen mistä minkäkinkuuloinen ääni tulee - missä ero edelliseen?
Uskon ihan aidosti että sen improvisaation voi kuulla päässään tuntematta musiikin teoriaa pätkän vertaa - tarvitseeko sen siirtoon soittamiseen teoriaa? Mene ja tiedä? Mielestäni pitäisi toimia soittimensa tuntevalle muutenkin.
Toki teoriaosaaminen on aina ok ja suositeltavaa.
Nostalgy is not what it used to be | |
qal: Olen tainnut joskus aiemminkin tuoda esiin tämän äärimmäisen epäsovinnaisen ajatuksen jazzin epäteoreettisesta lähestymisestä. Mutta siltikin. Pannabullan uhallakin.
Jos nyt ajatellaan että laitetaan joku jaska soimaan ja jätetään se kitatra, basso, foni, mikälie sinne nurkkaan lojumaan ja aletaan hyräillä, viheltää, laulaa päästä tulevaa improvisaatiota musan päällee, niin miltä kuulostaisi se? Aivan paskalta? Jotain sinnepäin? Ihan ok? Suorastaan loistavaa?
1. Monet maailmantähdet kitaralla ja pianolla "laulaa" mukana kun ne vetää sooloa, jotkut jopa häiritsevän kovaa.
2. Mun maikka neuvoi että kun vedät sooloa niin vaikka et ääneen niin ainaskin mielessäsi hyräilet ja yrität soittaa saman.
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) | |
qal: Olen tainnut joskus aiemminkin tuoda esiin tämän äärimmäisen epäsovinnaisen ajatuksen jazzin epäteoreettisesta lähestymisestä. Mutta siltikin. Pannabullan uhallakin.
Jos nyt ajatellaan että laitetaan joku jaska soimaan ja jätetään se kitatra, basso, foni, mikälie sinne nurkkaan lojumaan ja aletaan hyräillä, viheltää, laulaa päästä tulevaa improvisaatiota musan päällee, niin miltä kuulostaisi se? Aivan paskalta? Jotain sinnepäin? Ihan ok? Suorastaan loistavaa?
Pointtina se, että tuossa tilanteessa en usko kovinkaan monen miettivän sointuprogressioita, moodeja jne vaan lähinnä silleen antaa tulla -meiningillä.
Sitten jos ottaa sen soittimen käsiinsä - ja tietää tasan tarkalleen mistä minkäkinkuuloinen ääni tulee - missä ero edelliseen?
Uskon ihan aidosti että sen improvisaation voi kuulla päässään tuntematta musiikin teoriaa pätkän vertaa - tarvitseeko sen siirtoon soittamiseen teoriaa? Mene ja tiedä? Mielestäni pitäisi toimia soittimensa tuntevalle muutenkin.
Toki teoriaosaaminen on aina ok ja suositeltavaa.
Mutta eihän tässä ole mitään epäsovinnaista saati sitten äärimmäisen epäsovinnaista. Varmasti jokainen jazz-muusikko voi allekirjoittaa tuon sun kuvailemasi lähestymistavan (+ esikuvien sävelkielen opettelun kuulonvaraisesti) parhaana tapana jazzin/improvisaation oppimiseen. Tämä pätee luonnollisesti myös kaikkien muiden genrejen kohdalla.
Syy siihen, että miksi jazzin tapauksessa keskustelut usein pyörivät teorian ympärillä lienee siinä, että niille soittajille joiden korva ei vielä kykene kyseistä kieltä ymmärtämään teoria nähdään oikotienä jazzin soittamiseen. Usein on paljon helpompaa ajatella, että minun täytyy vain löytyy oikea moodi tähän ja tähän paikkaan niin johan jazzi raikaa, kuin käyttää satoja tunteja sävelkielen opetteluun kuuntelemisen kautta.
Jos unohdetaan kokonaan musiikin analyysi, niin näkisin että teorian opiskelu on ensisijaisesti mahdollisuus laajentaa korvien välissä olevaa äänipalettia. Palikkaesimerkkinä voit esimerkiksi oppia että duurin IV-asteella voit duurisoinnun sijasta lainata mollisoinnun rinnakkaisesta mollista. Pienellä treenillä tämä saundi on mahdollista saada osaksi työkalupakkiasi ja alat kuulla IV-asteen mollin mahdollisuutena improvisoidessasi melodioita. | |
qal: Olen tainnut joskus aiemminkin tuoda esiin tämän äärimmäisen epäsovinnaisen ajatuksen jazzin epäteoreettisesta lähestymisestä. Mutta siltikin. Pannabullan uhallakin.
Jos nyt ajatellaan että laitetaan joku jaska soimaan ja jätetään se kitatra, basso, foni, mikälie sinne nurkkaan lojumaan ja aletaan hyräillä, viheltää, laulaa päästä tulevaa improvisaatiota musan päällee, niin miltä kuulostaisi se? Aivan paskalta? Jotain sinnepäin? Ihan ok? Suorastaan loistavaa?
Pointtina se, että tuossa tilanteessa en usko kovinkaan monen miettivän sointuprogressioita, moodeja jne vaan lähinnä silleen antaa tulla -meiningillä.
Sitten jos ottaa sen soittimen käsiinsä - ja tietää tasan tarkalleen mistä minkäkinkuuloinen ääni tulee - missä ero edelliseen?
Uskon ihan aidosti että sen improvisaation voi kuulla päässään tuntematta musiikin teoriaa pätkän vertaa - tarvitseeko sen siirtoon soittamiseen teoriaa? Mene ja tiedä? Mielestäni pitäisi toimia soittimensa tuntevalle muutenkin.
Toki teoriaosaaminen on aina ok ja suositeltavaa.
No mitäs jos et osaa viheltää, hyräillä tai laulaa edes yksinkertaisinta melodiaa etkä kuule sitä päässäsi? Jos ei edes Ukko Nooa lähde tunnistettavasti ilman soitinta? Mitäs sitten teet? | |
antnis: No mitäs jos et osaa viheltää, hyräillä tai laulaa edes yksinkertaisinta melodiaa etkä kuule sitä päässäsi? Jos ei edes Ukko Nooa lähde tunnistettavasti ilman soitinta? Mitäs sitten teet?
Vaihdat soittamisen pitsinnypläykseen.
You can play any note on any chord. If it sounds "right", then it is (Mark Levine) | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
