| Aihe: Jethro Tull.. | |
|---|
|
Mulla eka levy joka iski Tullilta oli "Stormwatch". Se oli kotikyläni kirjastossa, siinä vaiheessa sieltä ei heidän harvoja vinyylejään lainattu (myöhemmin kyllä), niin kuuntelin sen aikuisten osastolla, siellä oli kirjojen keskellä semmonen yksinkertainen laatikko, johon sai kuulokkeiden plugin ja oli vain volumesäätö. Mutta sitte yhden kaverin isoveljellä oli orkkis "Thick as a Brick"-vinyyli. Ekan kerran ku näin sen, en huomannut ylänurkassa olevaa "Jethro Tull"-nimeä, ihmettelin vain, että mikähän kumma sanomalehti-levy tämä on. Sitte pian selvisi ja vaikka vinyyli oli aika huonossa kunnossa, jotenkin sen musa ja soundimaailma kyllä kolisi kovasti! Ostin sitte pian avattavakantisen jälkipainoksen, joidenkin vuosien jälkeen löytyi sitte US orkkispainos, joka edelleen hyllyssä. Minulle levy kuulostaa edelleen ihan yhtä hyvältä enkä yhtään nuottia siitä poistaisi tai vaihtaisi!
Enpä ole törmännyt Tullin suomenkieliseen kirjaan, joten en voi mitään suositella. En jaksa edes musakirjoja lukea enkuksi. Iha hyvä perusstoori toki löytyy "20 Years Of Jethro Tull"-boxista.
Don't you know that I'm losing hold |
|
Tull iski meikäläiseen lujaa teinivuosina. Silloin ja nykyäänkin tykkään eniten alkupään levyistä (This Wasista Aqualungiin) sekä Songs from The woodista ja Heavy horsesta. Siinä välissä meininki oli mun mielestä aika tunkkaista näpertelyä ja joku Too old to rock roll.. ja War child ovat paria biisiä lukuun ottamatta sellaisia, joista en oo yrityksistäni huolimatta oppinut tykkäämään. Kasarista lähtien en ole jaksanut seurata bändin tuotoksia.This Wasilla on sellaista huumoria ja lennokkuutta joka siirtyi Mick Abrahamsin mukana Blodwyn Pigiin, jonka tuotannosta kovasti tykkään edelleen.
Tulin, näin, soitin. |
 Mortte
22.11.2023 10:52:36 (muokattu 22.11.2023 10:57:44) | |
|
Warchild on mun mielestä hieno, paljon mainettaan parempi levy! Too Old... on kyllä yhtyeen 1968-79 vaiheen huonoin levy. A Passion Play on kans paljo mainettaan parempi, lähes yhtä kova kuin Thick! Andersonhan se ei Passionia kovin korkealle noteeraa, liekkö vaikuttanut sitte ne äänitysvaikeudet siellä Ranskassa mielipiteeseen. "This Was"in arvostus on mulla vuosien aikana laskenut, se nyt kuitenkin on semmonen sen ajan aika tyypillinen blues/jazz -rocklevy, jossa bändi ei ole vielä ihan sitä, mitä se on sitten seuraavalla, aikas huipulla levyllään. Meinasinpa silti kylläkin tässä kuunnella tuota debyyttiä pitkästä aikaa!
Huumorista ja lennokkuudesta, että kyllä se mun mielestä jatkui Tullissa Abrahamsin jälkeenkin, sitähän on varsinkin Thick As a Brickin musassa, kansissa kuin live-esityksessäkin, jossa esim. kesken vauhdikkaimman vaiheen alkaa lavalla soida puhelin ja Anderson tietty vastaa siihen musiikin keskeytyessä! Tämäkin on aika hauskaa katseltavaa:
https://www.youtube.com/watch?v=PdwXN7tBmOg
Don't you know that I'm losing hold |
|
Juuri tuli Tuubissa vastaan aika kiva klippi 60-luvun lopulta Andersonin kotioloja myöten.
https://www.youtube.com/watch?v=1vliIBDpcoU |
|
Rämppy: Tull iski meikäläiseen lujaa teinivuosina. Silloin ja nykyäänkin tykkään eniten alkupään levyistä (This Wasista Aqualungiin) sekä Songs from The woodista ja Heavy horsesta. Siinä välissä meininki oli mun mielestä aika tunkkaista näpertelyä ja joku Too old to rock roll.. ja War child ovat paria biisiä lukuun ottamatta sellaisia, joista en oo yrityksistäni huolimatta oppinut tykkäämään. Kasarista lähtien en ole jaksanut seurata bändin tuotoksia.This Wasilla on sellaista huumoria ja lennokkuutta joka siirtyi Mick Abrahamsin mukana Blodwyn Pigiin, jonka tuotannosta kovasti tykkään edelleen.
Aivan, nyt olet asian ytimessä. Blodwyn Pig oli mielenkiintoinen vaihtoehtoinen polku sille, mitä Tullista kehittyi. |
|
Joe Parrish-James eroaa bändistä helmikuun lopussa:
JETHRO TULL has announced the departure of guitarist Joe Parrish-James. Parrish-James will officially exit the band at the end of February to concentrate on his own band ALBION, which recently released a new album, "Lakesongs Of Elbid". He will be replaced by Jack Clark, who previously played bass and second guitar for TULL at various live shows in the last couple of years.
https://blabbermouth.net/news/jethr … ys-with-guitarist-joe-parrish-james |
|
Mortte: Warchild on mun mielestä hieno, paljon mainettaan parempi levy! Too Old... on kyllä yhtyeen 1968-79 vaiheen huonoin levy. A Passion Play on kans paljo mainettaan parempi, lähes yhtä kova kuin Thick! Andersonhan se ei Passionia kovin korkealle noteeraa, liekkö vaikuttanut sitte ne äänitysvaikeudet siellä Ranskassa mielipiteeseen. "This Was"in arvostus on mulla vuosien aikana laskenut, se nyt kuitenkin on semmonen sen ajan aika tyypillinen blues/jazz -rocklevy, jossa bändi ei ole vielä ihan sitä, mitä se on sitten seuraavalla, aikas huipulla levyllään. Meinasinpa silti kylläkin tässä kuunnella tuota debyyttiä pitkästä aikaa!
Näin nämä asiat koetaan eri tavalla, itse en ole koskaan sietänyt A Passion Playta. Viimeistään kun alkoi "The Story of the Hare Who Lost His Spectacles" -hölynpöly, niin meinasi ensi kuulemalla lentää koko levy seinään.
War Child ja Too Old to Rock n Roll molemmat ihan ok. Oma suosikkijaksoni on kuitenkin folk-jakso Songs from the Wood, Heavy Horses ja Stormwatch, olkoonkin, että viimeiseltä en folkia löydä etsimälläkään. Siinä on kolme 5/5-levyä. Itselleni se mainettaan parempi albumi on A. Broadsword and the Beast muutamaa biisiä lukuun ottamatta aika vaisu. Crest of a Knave tuntuu jakavan mielipiteet, itse tykkään kovasti. Jotenkin tuoreen kuuloinen levy. |
|
Wyman: Näin nämä asiat koetaan eri tavalla, itse en ole koskaan sietänyt A Passion Playta. Viimeistään kun alkoi "The Story of the Hare Who Lost His Spectacles" -hölynpöly, niin meinasi ensi kuulemalla lentää koko levy seinään.
War Child ja Too Old to Rock n Roll molemmat ihan ok. Oma suosikkijaksoni on kuitenkin folk-jakso Songs from the Wood, Heavy Horses ja Stormwatch, olkoonkin, että viimeiseltä en folkia löydä etsimälläkään. Siinä on kolme 5/5-levyä. Itselleni se mainettaan parempi albumi on A. Broadsword and the Beast muutamaa biisiä lukuun ottamatta aika vaisu. Crest of a Knave tuntuu jakavan mielipiteet, itse tykkään kovasti. Jotenkin tuoreen kuuloinen levy.
Hyvin pitkälle samaa mieltä. A Passion Play ei oikein missään vaiheessa tempaise kunnolla mukaansa. Liian mutkikas ja jotenkin umpinainen albumi kokonaisuutena. Huonoin hetki sillä todellakin on tuo Hare-osuus. Täyttä hölmöylyä, joka ei ole edes tippaakaan hauska.
Kun aikoinaan kuulin War Childin ensimmäistä kertaa, olin pettynyt. Myöhemmin siitä on tullut albumi, jonka nostaisin bändin top 10:een, mikä on niin kovatasoisella bändillä kuin JT kova suoritus. Too Old to R'n'R on myös ihan hyvä, joskin huonompi kuin moni sitä ennen ja sen jälkeen ilmestynyt JT:n albumi.
Minunkin suosikkialbumit bändin tuotannossa ovat aina olleet ja tulevat aina olemaan juuri nuo folk-trilogian muodostavat kolme perättäistä levyä. On totta, että Stormwatch ei tästä huolimatta kovin "folk" ole. Dun Ringill on varmaan se albumin folkein hetki. Kuitenkin albumista olisi tullut folkimpi - ja sitä myötä vielä parempi - jos noihin aikoihin äänitetyt kappaleet Kelpie, King Henry's Madrigal, Broadford Bazaar, Peggy's Pub ja Jams O'Donnell's Jig olisivat päätyneet albumille.
Aika lailla sama homma Broadsword and the Beastin suhteen - albumille eivät valikoituneet aina ne parhaat tuohon aikaan äänitetyt kappaleet. Usea folkhenkinen helmi jäi ulkopuolelle. Jos olisivat päätyneet, tämäkin olisi yksi mestariteos muiden parhaiden JT-albumien joukossa. Pidän albumista tosin paljon näinkin, niillä kappaleilla, jotka seulan läpäisivät. Tämähän on tavallaan siinä mielessä kaksijakoinen albumi, että siinä on sekä tuttuja folksävyjä että uuden hakemista syntikkamaailmasta.
Ylipäänsä folk-henkinen Jethro Tull on mulle ilman muuta sitä parasta Tullia.
Crest of a Knaven aikoihin löysin bändin ja tämä albumi on mulle senkin takia rakas. Tuntui, ettei mikään bändi koskaan ollut tuntunut niin taianomaiselta, kun radiossa soitettiin Farm on the Freeway. Se Andersonin huilun ja Barren kitaran iloitteleva instrumentaalijakso kappaleen keskellä tuntui osapuilleen nerokkaimmalta musiikilta, mitä olin koskaan kuullut. Onhan Crest of a Knave tosin pirun kovatasoinen kokonaisuus muutenkin, vaikka siihen ei tätä henkilökohtaista ensikosketusta liittyisikään. |
|
vanha_pieru: Hyvin pitkälle samaa mieltä. A Passion Play ei oikein missään vaiheessa tempaise kunnolla mukaansa. Liian mutkikas ja jotenkin umpinainen albumi kokonaisuutena. Huonoin hetki sillä todellakin on tuo Hare-osuus. Täyttä hölmöylyä, joka ei ole edes tippaakaan hauska.
Aikanaan luin jostakin että Anderson teki tuon levyn/konseptin tavallaan "kieli poskessa" eli eräänlaisena piikkinä Yesin kaltaisten bändien tyyliin 20 min. eeposten tekemiselle. Eli yritti vähän protestoida "mitä pitempi/monimutkaisempi biisi sen parempi"-konseptia vastaan... |
|
Regalis Apertura: Aikanaan luin jostakin että Anderson teki tuon levyn/konseptin tavallaan "kieli poskessa" eli eräänlaisena piikkinä Yesin kaltaisten bändien tyyliin 20 min. eeposten tekemiselle. Eli yritti vähän protestoida "mitä pitempi/monimutkaisempi biisi sen parempi"-konseptia vastaan...
Ei kun se oli Thick as a Brick. Toki A Passion Playllakin on tiettyä huumoria, mutta varsinaiseksi parodiaksi sitä ei kai oltu tarkoitettu.
Oon todennäköisesti mielipiteineni yksin, mutta mun mielestä se on aivan ylivoimaisesti bändin paras levy.
Once is a mistake, twice is a jazz |
|
Vessajono: Ei kun se oli Thick as a Brick. Toki A Passion Playllakin on tiettyä huumoria, mutta varsinaiseksi parodiaksi sitä ei kai oltu tarkoitettu.
Saattoi olla noinkin mutta itselleni ainakin se Hare-juttu oli aika Yes-parodiontia... |
 StJerky
04.03.2024 18:34:18 (muokattu 04.03.2024 18:34:54) | |
|
Vessajono: Ei kun se oli Thick as a Brick. Toki A Passion Playllakin on tiettyä huumoria, mutta varsinaiseksi parodiaksi sitä ei kai oltu tarkoitettu.
Oon todennäköisesti mielipiteineni yksin, mutta mun mielestä se on aivan ylivoimaisesti bändin paras levy.
Eikö Thick as Brick ilmestynyt puoli vuotta ennen Close to the Edgeä, joka oli Yesin eka noin pitkiä piisejä sisältänyt levy? |
|
StJerky: Eikö Thick as Brick ilmestynyt puoli vuotta ennen Close to the Edgeä, joka oli Yesin eka noin pitkiä piisejä sisältänyt levy?
Ilmestyi joo, mutta toisaalta ELP:n Tarkus ilmestyi jo -71. Ja enemmänkin Anderson mun ymmärtääkseni halus heilutella kesoa kriitikkojen suuntaan, kun Aqualungia pidettiin jostain syystä konseptialbumina, mitä se bändin mukaan ei ollut.
Once is a mistake, twice is a jazz |
|
Kuitenkin Aqualungilla on helposti hahmotettavissa kaksi teemaa, joita tutkaillaan kriittisesti: a-puolella yhteiskunnalliset kysymykset (erityisesti köyhyys) ja b-puolella kristinusko. Ei tokikaan niin, että joka ikinen kappale solahtaisi jompaan kumpaan kategoriaan, mutta kyllä nämä aiheet sieltä esille etsimättäkin nousevat. |
|
Muuten kun Yes mainittu niin onko Ian ja Jon Anderson sukulaisia? Vai muuten vaan sattuu olemaan sama sukunimi? |
 Zed
06.03.2024 15:59:13 | |
|
Vessajono: Oon todennäköisesti mielipiteineni yksin, mutta mun mielestä se on aivan ylivoimaisesti bändin paras levy.
Minustakin voisi muuten olla, mutta mitä helvettiä se jo mainittu "This is the story of a HEAÄ..." oikein tekee albumilla? Onko sen tarkoitus olla hauska tai jotain? Pelkästään se osuus pudottaa arviosta jo pari tähteä.
"Se mikä on nukuttu on vielä nukuttavana" | "Hajusta hanskansa tunnistaa" |
|
Zed: Minustakin voisi muuten olla, mutta mitä helvettiä se jo mainittu "This is the story of a HEAÄ..." oikein tekee albumilla? Onko sen tarkoitus olla hauska tai jotain? Pelkästään se osuus pudottaa arviosta jo pari tähteä.
Se on sellaista Monty Python tyylistä huumoria. |
|
Tyyli on ehkä vähän sinne päin, mutta laatu harmillisesti ei. Tuo pökäle on isoin niistä syistä miksi ei ole yhtään tehnyt mieli syventyä tähän levyyn.
Proge-Andersonit tietääkseni eivät ole mitään sukua keskenään. |
|
Vessajono: Ei kun se oli Thick as a Brick. Toki A Passion Playllakin on tiettyä huumoria, mutta varsinaiseksi parodiaksi sitä ei kai oltu tarkoitettu.
Oon todennäköisesti mielipiteineni yksin, mutta mun mielestä se on aivan ylivoimaisesti bändin paras levy.
A Passion Play on omiakin suosikkeja, samoin War Child on mielestäni paljonkin mainettaan parempi. Kyllä ne suosikit taitavat silti olla Songs From the Wood ja Heavy Horses, siellä on vaan niin paljon sävellyksellistä hienoutta, sovitukset mielenkiintoisia ja instrumentaatio jotenkin raikasta.
A Passion Play vie kyllä mielestäni rumpusoolon mitalla Thick as a Brickiä, vaikka toki sekin on syystä klassikoksi muodostunut. Hyvää seikkailumieltä molemmilla, jotenkin musasta kuuluu se, että on bändikin ollut innoissaan hommasta. Tämä fiilis Tullin musiikista sitten hävisikin 80-luvulle tultaessa ja bändiin ammattilaisten tullessa Andersonin kaveriksi soittamaan. Hyvää löytyy toki vaikka Broadswordilta ja A:lta paljonkin, mutta ehkä jotain energiaa hieman kadotettiin. Roots to Branches olisi vielä parempi, jos se ei olisi niin tylsän varman päälle soitettu ja siististi tuotettu. |
|
Passion Play on tylsä ja turha. Heavy Horses ja Stand Up erottuvat positiivisesti tuotannossa. |
| « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
