| Aihe: Ulos kaapista - palstalaisten kitaristiesikuvat | |
|---|
|
Frank Zappa - muita ei tarvita |
|
1. John Frusciante
Aloitti oman kiinnostuksen kitaraan ja ylipäänsä musiikkiin tosi tarkoituksella. Kuulin californication-levyä sattumalta iso broidilla ja ihastuin biiseihin ja eritoten kitarointiin. En ollut aikaisemmin kuullut musaa, josta kitara pomppaisi noin kovasti esiin ja tarttuisi päähän kuin bonjovin kertsit, olematta päätöntä vingutusta. Fruscianten avulla opin soittamaan lähes täysin ja sen pohjalta muodostui myös oma tyyli. Hänen kautta tutustuin myös laajasti muuhun musaan.
2. John Mayer
Kun oma juttu oli jo löytynyt, isko Mayer takavasemmalta iskevällä bluesahtavalla popilla. Mayer on hienosti ottanut haltuun omat esikuvansa ja luonut sen pohjalta erittäin maukkaan tyylin. Teknistä taidokkuutta ja terävää biisikynää, mutta ennen kaikkea tyylikkyyttä. Koko ajan musa edellä, ei tekniikka. Hänen kauttaan aloin myös tutustumaan upeiden soundien maailmaan.
3. Richie Sambora
En ole kasarifani, enkä myöskään 2000-luvun Jovi fani, mutta silti Sambora iskee. Sambora tutustutti minut kunnon rokille. Kun monet kasarikitaristit oli itselle liian heviä, junnaavaa tai jotain todistelevaa, toi Sambora riffit ja soolot perille tyylitaidolla ja musikaalisesti. Hän on usein se johon vertaan riffejä ja sooloja: jos ei ole jotain järkevää ja hyvänkuuloista soitettavaa, älä soita.
4. Frank Zappa, Slash, Johnny Marr, SRV
Ei niinkään esikuvia, mutta kitaristeja joiden tyyli on iskenyt kovaa ja joilta on jotain jäänyt itselle matkaan. |
|
Vaikka nykyään otan vaikutteita monelta kitaristilta, niin laitan ne soittajat jotka vaikuttivat kitaransoiton aloittamiseen ja ovat pysyneet vaikutteina. Nämä ovat aikajärjestyksessä eikä paremmuus järjestyksessä.
1. Ace Frehley. Hän oli ensimmäinen kitarasankari jota fanitan yhä tänä päivänä. Tekniikaltaan hän ei ole parhaimpia kitaristeja. Yksi ominaisuus mitä hänessä ihailen on hänen kykynsä lypsää muutaman nuotin bendausta musikaalisesti.
2. Angus Young ja Malcolm Young. Molempien minimalistisuus sooloissa ja rytmikitarassa on se mitä ihailen. Jos muutamalla nuotilla ja soinnulla voi sanoa oleellisen, niin mitäpä sitä enempää sanomaan.
3. The H team eli Hetfield ja Hammett. Vähän kuin edellinen soittaja pari, mutta siirrettynä metallimaailmaan.
4. Dimebag. Tiukkarytmikitaristi joka myös vetää soolot. |
|
Criss oliva, Vito Bratta, Angus, Timo Nikki ja kaveri joka duunas Sliipparien Pihipojan kitarat raidalle vuonna hippi ja Breznev.
Juu
kiitosh
Tulosta Merkitse muistiin + Vastaa lainaten |
|
Esa Pulliainen ja Yngwie Malmsteen. Heidät kaksi laitetaan blenderiin ja saadaan Steve Vai. Nuottien tulva, mutta jokaisella nuotilla on tarkoitus.
No vitsailematta Esa pulliainen. Ei vie arvostustani muilta sankareilta, kuten SRV ja kumppanit.
Sormet lähtee saundista. "So I say live and let live. That's my motto: Live and let live. Anyone who can't go along with that, take 'em outside and shoot the motherfucker. It's a simple philosophy, but it's always worked in our family." -George Carlin |
|
Yksikään näistä ketjun nimistä ei tunnu mitenkään kaapista ulostamiselta. Kaikki ovat normaaleja nimiä alalla.
Francis Goya ja Tommy Emmanuel ovat normaaleja nimiä kitaran alalla, joten miksi ei muut.
Np "in to my arms" - Nick Cave
Sormet lähtee saundista. "So I say live and let live. That's my motto: Live and let live. Anyone who can't go along with that, take 'em outside and shoot the motherfucker. It's a simple philosophy, but it's always worked in our family." -George Carlin |
|
3. Paul Gilbert
Paul Gilbert on kyllä tekniikkavelho ja hänen vanhoja videoitaan katsellessa voi vain ihmetellä Gilbertin nopeutta. Hän on myös säveltänyt mielenkiintoista kevyempää musiikkia Mr. Big:n aikaan ja nykyään on siirtynyt enemmän bluesin puolelle. Superheroes albumi on uudempaa Racer X:ää ja nimikkobiisissä on hyvä nopea meno.
https://www.youtube.com/watch?v=bZyIqOq658w
2. Joe Satriani
Viime aikoina olen kolmikosta eniten kuunnellut ehdottomasti Satrianin tuotoksia ja hänen tyylinsä vetoaa tällä hetkellä eniten omaankin soitantaan. Tekniikkaa löytyy juuri sopivasti ja tyyli on omintakeinen. Parhaimpana levynä omasta mielestäni ehkäpä Crystal Planet ja yhtenä lempibiisinäni on Secret Prayer niminen kappale.
https://www.youtube.com/watch?v=EU5rpnBxZnU
1. John Petrucci
Petrucci on kova tekniikaltaan, mutta myös hyvä säveltämään. Sain itse innoituksen kitaratekniikan harjoitteluun Petruccin kitarakirjasta. Jotenkin nostalgian vuoksi pidän enemmän Dream Theaterin alkupään tuotannosta Scenes From a Memory:n asti. Sävellystyön ja kitaran soiton saralta pidän erityisesti bändin alkupään eepoksesta Change of Seasons ja yhtenä kohokohtana on keskiosissa oleva melodinen kitarasoolo.
https://www.youtube.com/watch?v=mZKrwJzGg0k |
|
Kaksi varhaista soolosuosikkia oli Frippin soolo Enon biisissä Baby's on Fire ja ja Zappan soolo biisillään Black Napkins.
Noin yleisesti jäsentymättömästi oli esiteinin suosiossa tietysti Blackmoore, Iommi, Gilmoure ja Page. |
|
- John Stowell; Öbaut hienoimmat harmoniat, joita olen kuullut kenenkään kitaristin soittavan.
- Raoul Björkenheim; hulluutta ja neroutta.
- Wolfgang Muthspiel; "sterodilla buustattu Stern".
Nuo ei-niin-jokapäiväisestä päästä. Ehkä näillä ei ole ollut suoraa vaikutusta omaan soittamiseen, mutta korvia nämä ovat avanneet.
Ne "tavalliset"
- Scott Henderson, Charlie Christian, Mike Stern, Pat Mynthon, Matt Scofield, Pörninen, Django, Toivasen Allu-vainaa... Mukavahan näitä on luetella vaikka maailman tappiin.
White men can't Monk |
|
Pitkä suosikkikitaristilista löytyy profiilista. Laitetaan tähän kuitenkin kolme kitaristia, joiden soitossa on jotain sellaista henkeä, jota toivoisin omastakin soitosta löytyvän. Kaikki ovat todellisia tyylitaitureita ja keskenään varsin erilaisia.
1. Johnny Marr - indiekitaristien ykkönen; monien kauniiden melodioiden ja sointukulkujen luoja
https://youtu.be/_JU3bogr4oc
2. David Lindley - kielisoittimien multi-instrumentallisti; joskus taisi olla miehestä artikkeli otsikolla "se soi jos siinä on kielet"
https://youtu.be/n3SJz9jujEA
3. PK Keränen - garage-rockin oman tien kulkija; rosoa, särmää eikä läheskään aina niin täydellistä - ja siksi kokonaisuutena niin kiehtovaa
https://youtu.be/GrRpOgg_AtU
Tuosta viimeisestä ei löytynyt netistä parempaa ja kokonaista videotallennetta. Tullikamarin Klubilla vetivät viime vuonna upean version. |
|
Kaikki mullekin tärkeimmät kitaristit on jo mainittu joten tässä "tylsähkö" Top5-lista:
1. Jimi Hendrix - kaikki oleellinen on jo kerrottu edellisissä viesteissä.
2. Edward Van Halen - kuten myös, mutta mainittakoon että oli bändinsä kanssa ekoja jonka tekemisiä aloin seurata aktiivisesti teini-ikäisenä.
3. Jimmy Page - sama kuin edellä
4. Ritchie Blackmore - kuten myös
5. Tony Iommi - kuten myös
Sitten hieman toisenlaista kitaristikaartia:
1. The Edge - ainoa kitaristi mielestäni joka käyttää kaikua musikaalisesti.
2. Manny Charlton - alkuperäinen Nazareth-kitaristi.
3. Buck Dharma Roeser - BÖC:n kitarasankari ja laulaja.
4. David Gilmour - tunnetta soitossa (melkein mikä tahansa PF-biisi, vaikkapa Shine On...)
5. Robbie Krieger - soittotyyli sopi Doorsin musaan kuin nenä päähän. |
|
Nykyään Govan, nuorempana Petrucci, sitä ennen Adrian Smith.
Eipä sitä Govaniakaan kyllä tule enää hirveästi seurailtua. Ei se kumminkaan oo niin omanlaista musaa. Enemmän siinä tyypissä kiehtoo se musiikillinen maailmankatsomus.
Ennen aina kiehto kaikki musiikki, josta tuntu että kuka ihminen tollasta ees pystyy soittaan. Sitten ku oppi treenaamaan, niin hokasi että jaa kyllähän näitä voi soitella iteki. Sitten oikeastaan alko kiinnostua paljon yksinkertasemmasta musasta. Mielummin kuuntelee Ronan Keatingia ku jotain tilutusta. Vaikka Beast In Blackin viimesin onki ihan loistavaa settiä. Joskus ne revittelyt vaan sopii sinne.
Your soundcard works perfectly! |
 hallu
01.01.2021 09:50:07 (muokattu 01.01.2021 09:51:06) | |
|
LamaAjanElvis: Yksikään näistä ketjun nimistä ei tunnu mitenkään kaapista ulostamiselta. Kaikki ovat normaaleja nimiä alalla.
Francis Goya ja Tommy Emmanuel ovat normaaleja nimiä kitaran alalla, joten miksi ei muut.
Np "in to my arms" - Nick Cave
Tämä on oikeaan osuvuudessaan hauska huomio :-). Muistelen mitä muita ketjuja tästä aiheesta on perustettu. Näyttää myös siltä, että arvostamme soittimemme jo muutenkin tunnustettuja ikoneja, mutta olemme usein myös sitä mieltä, että ne ovat aliarvostettuja ikoneja :-D .
Mutta kun nyt asian mainitsit, niin me soittajat näytämme arvostavan paitsi menestystä taloudellisessa mielessä (isot tähdet saavat meiltä eniten huomiota), niin myös virtuositeetti näyttää olevan aika yliarvostettua (soittajat jotka esittelevät näppäryyttään, saa paljon ihailua meiltä). Mietin, että minkälaisen soittajan mainitseminen olisi sitten todellinen kaapista ulostulo? ystäväni Riston mainitseminen ei sellainen olisi, koska hän ei ole tunnettu soittoniekka vaikka onkin hämmästyttävä taidoiltaan ja lyömätön juomakaveri :-) .
Kaapista ulos tuovan kitaristiesikuvan täytyisi siis olla tunnettu, mutta muilla ansioilla kuin soittamisella. Ei ehkä ihan helppo rasti keksiä sellaista....... ehkäpä Mikael J. Fox tai vaikkapa Mikko Alatalo voisi olla semmoinen. Ensin mainittu on tunnettu näyttelijänä, mutta on tuonut kitarisminsa näyttävästi elokuvarooleissaan esille (paluu tulevaisuuteen) ja lisäksi vaikean hermostollisen sairauden runtelemana ansaitsee myös ihailua (vähän pelonsekaista tosin), koska on tehnyt paljon sen sairauden voittamiseksi ja rahoittanut tutkimusta. Jälkimmäinen on ansioitunut ennenkaikkea lyömättömänä lauluntekijänä ja trubaduurina ja jopa poliitikkona. Mutta Alatalon sylissä näkee melkein aina kitaran ja hän ei ole koskaan soittotaidollaan keekoillut, mutta tuolla kokemuksella on pakostikin melkoisen ammattitaitoinen ja varmasti meillä kaikilla olisi paljon opittavaa häneltä kaksitoistakielisen käsittelyssä :-).
Mutta voinko rehellisesti sanoa pitäväni kumpaakaan mainituista esikuvanani?..... ehkä tämän ketjun kysymys paljastaakin oman pienuuteni ihailijana ja musiikin kuluttajana. Vaikeuteni myöntää kyvyttömyyttäni nähdä suuruutta siellä, missä sitä ei ole alleviivattu ja neonvaloin mainostettu pakottaa minut ohittamaan tällaisen väittämän, koska rehellisyyden nimissä sitä vastaankaan ei voi hyökätä.
Juuri siksi tämä huomiosi on niin herkullinen ja paljastaa sinusta itsestäsi jotain hienoa :-). Kiitos siitä.
Mä otan omat juttuni ihan liian tosissani, älä sinä ota :-) |
|
Etsin etsimästä päästyänikin enkä löytänyt kenenkään listalta seuraavia herroja, jotka ovat kuuleman mukaan vaikuttaneet soittooni (1 ja 2).
1. Gary Moore - Still got the blues -platta putosi kuin lyijystä tehty ilmalaiva. Sen jälkeen maailma ei ollut enää entisensä. Mooren tapa soittaa melodisesti hieman tilulla maustettuna on sellainen juttu, jota soisin kuulevani enemmänkin niin itseltäni kuin muiltakin.
2. Steve Lukather - kuten ylempänä tälläkin miehellä yhdistyvät sulava soittotekniikka hienoihin melodioihin.
Ynkkkä ja John Petrucci olisivat päässeet listalle, jos en olisi jo kättelyssä hiffannut, että miesten soitto on teknisesti niin kaukana omista kyvyistäni, että en edes alkanut yrittää.
###
Yllä olevat nimet ovat kaikki nuoruuden eli alle 20v. miehen/pojan juttuja. Keski-iässä esikuvina ovat seuraavat nimet:
1. The Edge - tämä on puhtaasti pakon sanelemaa eli soitan sellaisissa ympyröissä (kirkko / PW), että herran soittoa on huomattavasti kopioitu ja viety vielä äärimmäisyyksiin saundihifistelyssä.
2. Andy Timmons - jos joku osaa soittaa tyylitajuisesti, se on Andy Timmons. Kuulemma tämänkin herran vaikutus kuuluu soitossa, ja jos näin on, se on hyvä se.
3. Cory Wong - komppikitara on hieno asia.
Minkä tahansa piisin voi soittaa miten tahansa. |
 XTL
19.01.2021 10:51:05 | |
|
Olipa oikeastaan hullun vaikea kysymys miettiä. Mitään vaikutteitakaan ei voi oikein purkaa kun itse en tee mitään originaalia. Kunhan soitan omaksi iloksi.
Tony Iommi joka tuli heti alussa on myös tyyppi jota olen aina pitänyt pienenä sankarina. Se kyky keksiä tarttuvia kuvioita ja melodioita ja saada yhteen sulavia aika monimuotoisia lopputuloksia enimmäkseen suht yksinkertaisista aineksista on jotain ihailtavaa. Musiikki kolahtaa yhä melkein päästä päähän.
Retconina voisi käydä Chet Atkins. Mitä olen tyypistä lukenut ja kuullut ja nähnyt myöhemmällä iällä niin kuulostaa että se uusien juttujen etsintä sointujen ja melodioiden kans on jotain mikä kiinnosti joskus pienenä kun sai ensimmäisiä kertoja mitään soittimia käsiin ja yritti jotain selvää niistä saada. Silloin kun ei paljon ollut musiikkia muuta kuin koulukirjat ja yleisradio. Ja onhan ne Atkinsin jutut hienoja.
Criss Oliva joka yllättäen tuolla mainittiin kans on ehkä yksi sellainen iskevä juttu sitten kun sai vähän laajempaa horisonttia kirjastosta ja levykaupasta. Mietin että kaksi jotka on omaa asennetta siihen miltä kitara vois kuulostaa muuttaneet on aina ollut Nuno Bettencourt ja Jerry Cantrell. Mutta Criss vois olla parempi tai rehellisempi kiteytys joka nitoutuu nuorena kuunneltuihin levyihin.
Eipä näissäkään ehkä kovin kaappisia juttuja ole, mutta tulipahan mietittyä. Hieno aihe. |
|
Jos pitäis ihan fanittamia kitaristeja mainita kolme suurinta tunnesidettä, niin tässäpä ne tulee aika järjestyksessä:
1. Kirk Hammet
Lapsuuden sankari Black Albumin tienoilta. Joku Wherever I may Roam videoki näytti aivan hullun siistiltä ja sai palon alkaa kitaraa soittaa. Siihen aikaan Kirk oli kova jannu.
2. Yngwie Malmsteen
Ynkkä räjäytti meikäläisen potin omalla soitollaan, jonka löysin ekaa kertaa 1992 Fire&Ice -biisillä, sittemmin lähempänä vuosituhannen vaihdetta ihan soiton takia. Facing the Animal 1997 ja 1999 Alchemy -levytkin olivat vielä oikein hyviä omaan korvaan. Nykyään tietenkin pientä inflaatiota.
3. John Petrucci
Muistan kuunnelleeni Awake -levyä joskus 1994-1995 aikoihin C-kasetilta. Seiskakielisestä en ymmärtänyt mitä se oli, mutta soundimaailmasta tykkäsin tosi kovasti. Vuosituhannen vaihteen kohdalla sitten alkoi suurempi tutustuminen tuotantoon ja onhan nuo herran soittokamatkin vaikuttaneet omaan musisointiin.
Tämän jälkeen varsinaisesti aikuisiällä ei sinällään fanituksen kohteita ole enää tullut, vaikkakin hieman laajentanut tilutuksen ulkopuolelle tota skaalaa. Steve Vai 2003, Jimi Hendrix 2007 olivat varsin käänteentekeviä. Kuten myös Jason Richardson 2018. Mut Top 3 on selvät, jotka eniten vaikuttaneet. |
|
hallu: ...Mutta kun nyt asian mainitsit, niin me soittajat näytämme arvostavan paitsi menestystä taloudellisessa mielessä (isot tähdet saavat meiltä eniten huomiota)...
Kai se sentään niin päin menee, että isoille tähdille on tullut menestystä koska heidän musiikkinsa on monien mielestä kiinnostavaa, eikä niin että kuuntelisimme heidän soittoaan saavutetun menestyksen vuoksi :)
Nythän muuten Jim Campilongoa ei taida olla vielä mainittu! Hän ei ole ollenkaan niin suuressa suosiossa mitä mainion musiikkinsa ja mutkattoman persoonansa puolesta ansaitsisi. Esikuva monella tavalla.
En ole musiikin asiantuntija. |
|
Musta tuntuu että olen aina tykännyt enemmän bändeistä kuin yksittäisistä kitaristeista. Nuorempana suuren vaikutuksen tekivät kyllä silloin jo paikkansa kitarasankareina vakiinnuttaneet:
- Eric Clapton
- Jimi Hendrix
Välissä oli vaihe, jossa kiinnostus kitarasankareihin vähän lopahti. Bändit kuten Metallica, Nirvana, RHCP, Pearl Jam, Soundgarden ja Smashing Pumpkins kolahtivat kovaa. Samaan aikaan Suomessa kovia levyjä tekivät Don Huonot, CMX, Zen Cafe, Egotrippi, Apulanta, Tehosekoitin jne.
Jotenkin toi 90-luvun musa on itselle se kulta-aika musan ja levyjen tekemisessä. Ei siinä ehtinyt fanittaa yhtä kitaristia bändissä kun toinen toistaan parempia levyjä tipahteli koko ajan ja osan bändeistä pääsi näkemään livenäkin.
Myöhemmin olen taas alkanut fanittamaan muutamia perinteisiä kitarasankareita. Claptonin ja Hendrixin rinnalle noussut historian syövereistä
- Peter Green
- David Gilmour
Eli ilmeisesti soiton pitää olla blues-pohjaista ja tarpeeksi yksinkertaista että meikäläinenkin sen tajuaa :) Täytyy myöntää että teknisesti taitavat nykykitaristit menee vaan yli hilseen. Oikeastaan sama koskee vanhempiakin staroja tyyliin Jeff Beck ja Eric Johnson. |
|
1. Keef
2. Brian Setzer
2. Malcolm Young
4. Mustana hevosena nykyhepuista Jacob Binzer.
Kai noissakin joku logiikka on. Ehkä yhteistä se, että osaavat olla myös hiljaa.
plop plop plop |
|
Seitsemän tärkeintä tyyppiä satunnaisessa järjestyksessä:
- Alexi Laiho
- Dave Mustaine
- Marty Friedman
- John Petrucci
- Dimebag
- Paul Gilbert
- Michael Romeo
Myöhemmin on sitten tullut vaikka mitä kepittäjiä, mutta tuossa aikalailla ne tärkeimmät, joihin on tavalla tai toisella päässyt muodostumaan jonkinlainen tunneside.
https://maihinnousu.net/s/29498 |
| « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
