| Aihe: Kitaristin levysoittimessa juuri nyt .. ja miksi? | |
|---|
|
Harvey Mandelin Games Guitars Play ja Get Off In Chicago LP:t. Oikein maukkaita soundeja ja hienoa soittoa. | |
Pee Wee Craytonin 1960 debyytti levy. On rapeanmaukasta juurevaa kitarointia sellaisesta pitävälle. |  BigPapa
17.03.2022 11:30:44 (muokattu 17.03.2022 11:31:10) | |
|
Uunituore Albert Järvisen 3LP:n kokoelma Patchy Moss - 30 Big Ones.
Jaa miksi, sen kertokoon tällä kertaa Kari Hotakainen, osuu kohdilleen.
Tämän miehen takia tilattiin 70-luvulla monta taksia. Yksi tilaajista olin minä, joka pahaa aavistamatta tyrkkäsin isosiskon ruppusen kasetin pesään ja otin rennon, puolihuolimattoman asennon. Odotin jotain Byrds-vaikerrusta, mutta huonoista kauittimista tulikin jumalallisen raaka kitara-intro, vähän sen jälkeen äänitysstudioon murtautunut gorilla huusi: get on, get on beibi, get on. Gorillan yksinkertaisen viestin jälkeen kitaristi vongutti paksuilla nakkisormillaan sellaisen soolon, että sen jäljiltä haituvaposkinen nuori ei voinut kuin tilata taksin lähimpään baariin. Elämän pituinen Järvis-diggailu oli alkanut.
Hurriganes on minulle nimenomaan taksintilausmusiikkia, ärhäkkään juhlimiseen kannustavaa meteliä, jonka raamit ja rajat piirsi hulvattoman tarkalla kädellään Albert Järvinen. Nyt Järvisen maalliset tekemiset on puristettu kahden ceedeen pakettiin nimellä Patchy Moss. Paketti on muistutus siitä, mihin tarkoitukseen Jumala loi sähkön.
Albert Järvinen kestää testin eli aikaa. Kun kuuntelee varhaisen Kalevala-orkesterin tuotoksia 30-vuoden takaa, ei enää ihmettele, miksi tätä miestä kosiskeltiin Wilko Johnsonin paikalle Dr. Feelgoodiin tai miksi Nick Lowe piti Järvistä yhtenä maailman parhaista kitaristeista. Soitossa yhdistyy suora raakuus ja jäntevä mielikuvitus, ja vaikka monet repivätkin aikoinaan retukenkänsä Royals-kauden musiikillisesta monimuotoisuudesta olen sitä mieltä, että Järvinen oli parhaimmillaan raa'assa bluespohjaisessa rockissa. Tämän muistokoosteen ehdottomat helmet löytyvät suoraviivaisesta osastosta. Toki Järviseltä tippui mikä tahansa, siitä osoituksena Royals-kauden oikeaoppinen tulkinta Cream-klassikosta Badge.
Hyvä musiikki pakottaa paitsi tilaamaan taksin myös kuvittelemaan kaikenlaista. Järvisen soitto tuo mieleen raakoja ja kauniita asioita. Se on kuin kiveä halkaistaisiin moottorisahalla. Se on kuin kävelisi hiekkatiellä ensimmäistä kertaa avojaloin. Se on kuin raivaisi tietää vesurilla läpi helvetillisen pajukon. Se on kuin istuisi 16-vuotiaana rumassa vihreässä huoneessa, jonka seinästä ajaa sisään dieseltaksi, ja kuski kysyy hitaasti: minne hunsvotti viedään?
Valitettavasti Järvinen oli elämäntapa-intiaani, joka viipotti keskuudestamme jo 41-vuotiaana. Miehen särmikäs kitarointi perustui sähköiseen bluesiin, jossa ihminen on parhaimmillaan vasta 50-vuotiaana. Murhe on kaksinkertainen kun kuuntelee millaista jälkeä tämä koreiluun ja kittailuun taipuvainen mies teki jo ikähaitarilla 20-35. Siinä iässä moni pystyy vain kulkemaan hitaasti kokovartalopeilien ohi, mutta tämä talonmies oli toista maata. Kuunnelkaapa huvikseen vaikkapa puhkikulunut Blue Suede Shoes. Sen soitti 24-vuotias Pekka Järvinen Hurriganes-yhtyeestä. Katsokaa kellosta soolojen kesto. 28 sekuntia ja 11 sekuntia. Välissä gorilla luo uutta englantia. Ei sekuntiakaan liikaa eikä yhtään yli. Naps. Ja takaisin teemaan. Tätä kutsuisin härnääväksi esileikiksi.
Kari Hotakainen | BigPapa
16.08.2022 20:47:18 (muokattu 20.08.2022 13:48:43) | |
|
Kyllähän se tällä hetkellä on Eero Raittisen Leap Of Faith LP.
Mm. siksi että kolme mainiota kitaristia on tarjolla kuunneltavaksi levyn live vedoissa eri aikakausilta. Albert Järvinen, Kalle Lae ja Ykä Putkinen.
http://www.saunalahti.fi/~oystila/r … mo/eero/diskogrf/leap-of-faith.html
Levyn vanhimmat levyn äänitteet (kappaleet 1-6) ovat merkittävä arkistolöytö, jonka luultiin kadonneen ikiajoiksi. Armeijaloman aikana maanantaina 14 joulukuuta 1970 taltioitiin seitsemän Eeron laulamaa kappaletta Jaakko Jahnukaisen MTV:lle toimittamaa "Henkilökohtaisesti Eero Raittinen" -ohjelmaa varten. Mainosten kanssa puolituntia kestänyt Varpu Kuuselan ohjaama ohjelma esitetiin kaksi viikkoa myöhemmin maanantaina 28.12. klo 18:15 alkaen.
Jahnukainen oli ihastunut muutama vuosi aiemmin Eeron tulkintaan Billie Holidayn hitaasta bluesista Fine And Mellow. Jahnukaisen ehdotuksesta Discophonin Mosse Vikstedt antoi Eeron levyttää tuon laulun. Nyt Jahnukainen antoi puolestaan Eerolle vapaat kädet valita ohjelmisto ja soittajat. Äänitteet ovatkin historiallisesti merkittävät myös siksi, että niillä soittavat häikäisevän tyylitaitoinen ja sounditietoinen 20-vuotias blueskitaristi Albert Järvinen sekä toinen jo nouseva kitarasankari, vielä 17-vuotias Jukka Tolonen, joka soittaa tällä kertaa pianoa. Kokoonpanon nuorimmaisen, vielä 16-vuotiaan basistin Heikki Virtasen osaamista Eppu luonnehtii jälkikäteen monumentaaliseksi. Soittajana jännittäväksi hän puolestaan määrittelee 23-vuotiaan rumpali Zape Leppäsen.
Pääosan ohjelmaan taltioiduista lauluista Eero oli poiminut Joe Cockerin ohelmistosta. Nyt tällä levyllä julkaistujen lisäksi TV-ohjelmassa kuultiin myös Denny Cordellin ja Leon Russellin Cockerille kirjoittama Delta Lady, joka sisältyi Cockerin loppuvuodesta 1969 ilmestyneelle albumille Joe Cocker!. Samalta, Eeroon ilmeisen suuren vaikutuksen tehneeltä, albumilta löytyivät myös Cockerin tulkinnat lauluista Lawdy Miss Clawdy, She Came in Through the Bathroom Window ja Something.
Ohjelman ainut kotimainen biisi on ilmailuhallinnossa pitkän uran tehneen K.W. Blomqvistin kirjoittama K.W. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues, jonka Eero laulaa laulun suomen kielisestä nimestä huolimatta englanniksi. Eero esitti kappaletta livenä keikkailleessaan 70-luvun alussa The Boysin kanssa. Sittemmin K.W kirjoitti lauluun myös suomalaiset sanat ja velipoika Jussi levytti sen The Boys -yhtyeen kanssa pariinkin kertaan. Veljesten versioita ei kyllä ihan heti tunnista samaksi biisiksi, niin erilaisia ovat tulkinnat.
Eero sai ohjelman äänitallenteen Esa Kuloniemeltä muutama vuosi sitten. Tallenne oli löytynyt K.W:n kuoleman jälkeen Esa Pulliaiselle päätyneistä K.W:n arkistoista. Kenelläkään ei ollut tuossa vaiheessa tarkkaa tietoa siitä, milloin ja mihin tarkoitukseen äänite oli tehty. Kuten edellä olevasta ilmenee Eero, muisteli kyseessä olleen johonkin Ylen ohjelmaan 70-luvun alussa tehty tallenne. Yleen viittasi sekin, että Blomqvistilta saatu nauha oli Esa Pulliaisen kertoman mukaan Ylen nauhakotelossa. Selvittelin Eeron pyynnöstä taltion alkuperää. Siinä yhteydessä selvisi, että yksi taltion kappaleista, K.W. Blomqvistin ilmailuaiheinen blues, oli soitettu Ylen radion rinnakkaisohjelmassa 17.1.1990 lähetetyssä Bluesmusiikin teemaillassa.
"Olen aina halunnut kristallisoitua yleisön silmissä blueslaulajaksi"
Vuotta aiemmin Scandian-studiolla tallennettiin kulttimaineessa oleva bluesalbumi Eeron elpee. Tuolla levyllä olivat mukana kaikki nyt julkaistavan taltion soittajat Zape Leppästä lukuun ottamatta. Tämä julkaisu vahvistaa sen miten väkevä tulkitsija Eero oli jo tuolloin. Eeron elpeen jälkeinen inttivuosi ei ollut kuohinut Eeron ääntä - päinvastoin. Hämmästellä täytyy myös miten monipuolisia osaajia olivat myös nämä tuolloin vielä sangen tuntemattomat, mutta myöhemmin maineeseen nousseet nuoret soittajat.
Good Rockin' Tonight
Hi-Hat Records julkaisi Eeron ja Hillel Tokazierin yhteisen albumin Good Rockin' Tonight syyskuussa 1976. Albumin julkaisutilaisuus pidettiin Tavastia-klubilla 9.9.1976. Samana iltana Tavastialla esiintyivät myös bluesmiehet Eddie Taylor ja Walter Horton USA:sta. He aloittivat illan kaksistaan ja sen jälkeen oli vuorossa Eero ja Hille. Heitä säestivät samat miehet kuin levylläkin eli kitaristi Kalle Lae, basisti Vesa Salmela ja rumpali Aikka Hakala. Eero ja Hille esittivät ensin kahdestaan muutaman laulun ja loput bändin kanssa. Lopuksi bändi säesti lavalle uudelleen saapuneita Hortonia ja Tayloria.
Helsingin Sanomien Lauri Karvinen oli 12.9.1976 julkaistussa arviossaan puolestaan pettynyt Hortonin ja Taylorin esitykseen, mutta kehui Eeron ja Hillen osuutta, "Tämä ryhmä kehitti erinomaisen hyvän, rullaavan rytmin ja tulkitsi taidolla rock-aarteiston parhaimpia teoksia (Feel So Bad, Good Rockin Tonight, Shake, Rattle and Roll jne.). Taiteellisesti parhaita numeroita kuitenkin olivat Raittisen ja Tokazierin kahdestaan esittämät upeat laulut, joissa molempien nyanssitaju pääsi loistokkaasti esiin. Tokazier oli hämmästyttävän herkkä ja joustava pianisti ja osasi täydellisesti sopeuttaa soittonsa laulajan mukaan. Eero puolestaan taas kerran kohensi mainettaan kutakuinkin ainoana bluesvireisenä laulajanamme."
Combo Band Rock And Roll Show
Combo Band Rock And Roll Show -kokoonpanon kanssa Eero keikkaili 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. "'Pappa' tahkoaa keikkoja minkä ehtii ja laittaa takuuvarmasti jokaiseen punttiin vipinää ikään katsomatta. Bändin ohjelmisto sisältää osin Eeron tuoreimmilta levyiltäkin tuttuja rocknrollin, rhythm & bluesin ja muun juurimusiikin tunnettuja ja vähemmän tunnettuja helmiä vaikkapa Chuck Berrystä ja Fats Dominosta Fabulous Thunderbirdseihin, Jerry Lee Lewisistä ja Roy Orbisonista Levon Helmiin, unohtamatta tietysti Elvistä. Keikkasetistä saattaa löytyä esimerkiksi seuraavia biisejä: Blues In The Night, Can't Tear It Up Enuff, Carol, Cest La Vie, Downbound Train, Down The Line, Fulltime Lover, Hurricane, I Dont Care, Im A Hog For You, Leap Of Faith, Man Thats All, My Baby Left Me, Ones Too Many, Rain, Reet Petite, Ride Your Pony ja Shes About Mover". Noin kerrottiin bändin perustamisesta kertovassa tiedotteessa.
Combon kitaristi Ykä Putkisen kanssa Eero oli ehtinyt tehdä yhteistyötä Eeron kanssa jo 80-luvulta alkaen. Ykä oli ehtinyt musisoimaan pitkän uransa aikana monessa ja monen tyylin kokoonpanossa, esim. Pepe Ahlqvistin Rollin Tumbleweed, Henry O. Band, Fat Boy & The Lucky Loosers, Sue Van Doe, George Plummer and His Carpenters, Leningrad Cowboys, Gyan Dookie And The Telecaster Combo, Pete Boy & Virginia Gang. Lisäksi Ykä oli jo ehtinyt soittaa monilla levyillä, joista mainittakoon Jorma Kääriäisen soololevyt. Lisäksi Ykä oli opettanut uusia kitaristeja ja muita muusikon alkuja Pop & Jazz Konservatoriossa.
Rumpali Markku Reinikainen on Pop & Jazz-konservatorion kasvatteja ja oli aiemmin soittanut mm. Boston Bromenade Big Bandissa ja Bootyssä sekä Lapinlahden Linnuissa. Markun historiasta löytyy myös hänen säveltämäänsä ja sanoittamaansa musiikkia esittänyt Vasama orkesteri. Combon ohella Markku vaikutti tuolloin Pepe Deluxe -kokoonpanossa. Basisti Tero Palo soitti Combon ohella mm. Niko Ahvosen Cortina Jetsissä, The Sentimeters funkbändissä ja Sari Kaasisen Otawassa, Absolutely Doorsiissa, Plastic Superstarissa ja Madame Xylitolissa. Aiemmin Tero oli soittanut ainakin seuraavissa bändeissä; Booty, Ruuhi ja Vimma. Myös Kuopion ja Joensuun Kaupunginteatterit olivat työllistäneet Teroa useampaan otteeseen.
Tämän levyn tuoreimmat taltioinnit on äänitetty lokakuussa 2005 tämän Combon keikoilta Treffi Pubissa, Helsingissä ja Ned Kellys's -ravintolassa Nummelassa.
Raimo Öystilä | |
Tänään sorvissa pyörii Hendrixin Electric Ladyland.
Miksi? No vaikka siksi, että on niin upeeta meininkiä kokonaisuutena, sekä kitaran ja muidenkin soittimien osalta niin, että kauas on pitkä matka. | BigPapa
06.03.2023 11:03:11 (muokattu 06.03.2023 11:04:20) | |
|
Hurriganesin Live 1980 kuuntelussa, tuplavinyyli. Mukavaa ajankuvaa kannet
ja ennen näkemättömiä kuvia. Melkosta mekkalaahan ovat pitäneet keikalla
tuon levyn perusteella. Enemmän menee kuriositeetti osastolle tämä tupla, vaikka
paikoitellen on hyvää paahtoa. Ei varmaankaan enempää ja parempaa
ole saatu kaivettua kasetilta, miltä tämä on restauroitu.
https://i.discogs.com/AGmVn3_adjIQc … zLTE2NzQ0ODM3/OTgtODY4Mi5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/e4luDbLxY8ZGk … zLTE2NzQ0ODM3/OTgtMTU4Ny5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/0rX4XgspbQ9iC … zLTE2NzQ0ODM3/OTgtNjc3Mi5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/1tNTsOCCR2Xh- … zLTE2NzQ0ODM3/OTktMzM4Ny5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/y_AqCiAPFd7pE … zLTE2NzQ0ODM3/OTgtMTUxNi5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/YQt5cNcqWjlKv … zLTE2NzQ0ODM3/OTgtMTQyMS5qcGVn.jpeg
https://i.discogs.com/Fm1M7F0e63Z-C … zLTE2NzQ0ODM3/OTktOTk1NS5qcGVn.jpeg | |
Nykyään tulee kuunneltua lähinnä radio groovea. Kitaramusaa on tullut kuultua aivan riittävästi.
(Lausutaan elämään kyllästyneellä äänellä): "Jos ei kiinnosta niin ei tiällä mikkää pakko oo olla. Työ tiijättä missä on ovet." | BigPapa
07.03.2023 12:23:07 (muokattu 07.03.2023 12:23:22) | |
|
Albert Järvisen 3LP:n kokoelma Patchy Moss - 30 Big Ones.
Jaa miksi, sen kertokoon tälläkin kertaa Kari Hotakainen, osuu kohdilleen.
Tämän miehen takia tilattiin 70-luvulla monta taksia. Yksi tilaajista olin minä, joka pahaa aavistamatta tyrkkäsin isosiskon ruppusen kasetin pesään ja otin rennon, puolihuolimattoman asennon. Odotin jotain Byrds-vaikerrusta, mutta huonoista kauittimista tulikin jumalallisen raaka kitara-intro, vähän sen jälkeen äänitysstudioon murtautunut gorilla huusi: get on, get on beibi, get on. Gorillan yksinkertaisen viestin jälkeen kitaristi vongutti paksuilla nakkisormillaan sellaisen soolon, että sen jäljiltä haituvaposkinen nuori ei voinut kuin tilata taksin lähimpään baariin. Elämän pituinen Järvis-diggailu oli alkanut.
Hurriganes on minulle nimenomaan taksintilausmusiikkia, ärhäkkään juhlimiseen kannustavaa meteliä, jonka raamit ja rajat piirsi hulvattoman tarkalla kädellään Albert Järvinen. Nyt Järvisen maalliset tekemiset on puristettu kahden ceedeen pakettiin nimellä Patchy Moss. Paketti on muistutus siitä, mihin tarkoitukseen Jumala loi sähkön.
Albert Järvinen kestää testin eli aikaa. Kun kuuntelee varhaisen Kalevala-orkesterin tuotoksia 30-vuoden takaa, ei enää ihmettele, miksi tätä miestä kosiskeltiin Wilko Johnsonin paikalle Dr. Feelgoodiin tai miksi Nick Lowe piti Järvistä yhtenä maailman parhaista kitaristeista. Soitossa yhdistyy suora raakuus ja jäntevä mielikuvitus, ja vaikka monet repivätkin aikoinaan retukenkänsä Royals-kauden musiikillisesta monimuotoisuudesta olen sitä mieltä, että Järvinen oli parhaimmillaan raa'assa bluespohjaisessa rockissa. Tämän muistokoosteen ehdottomat helmet löytyvät suoraviivaisesta osastosta. Toki Järviseltä tippui mikä tahansa, siitä osoituksena Royals-kauden oikeaoppinen tulkinta Cream-klassikosta Badge.
Hyvä musiikki pakottaa paitsi tilaamaan taksin myös kuvittelemaan kaikenlaista. Järvisen soitto tuo mieleen raakoja ja kauniita asioita. Se on kuin kiveä halkaistaisiin moottorisahalla. Se on kuin kävelisi hiekkatiellä ensimmäistä kertaa avojaloin. Se on kuin raivaisi tietää vesurilla läpi helvetillisen pajukon. Se on kuin istuisi 16-vuotiaana rumassa vihreässä huoneessa, jonka seinästä ajaa sisään dieseltaksi, ja kuski kysyy hitaasti: minne hunsvotti viedään?
Valitettavasti Järvinen oli elämäntapa-intiaani, joka viipotti keskuudestamme jo 41-vuotiaana. Miehen särmikäs kitarointi perustui sähköiseen bluesiin, jossa ihminen on parhaimmillaan vasta 50-vuotiaana. Murhe on kaksinkertainen kun kuuntelee millaista jälkeä tämä koreiluun ja kittailuun taipuvainen mies teki jo ikähaitarilla 20-35. Siinä iässä moni pystyy vain kulkemaan hitaasti kokovartalopeilien ohi, mutta tämä talonmies oli toista maata. Kuunnelkaapa huvikseen vaikkapa puhkikulunut Blue Suede Shoes. Sen soitti 24-vuotias Pekka Järvinen Hurriganes-yhtyeestä. Katsokaa kellosta soolojen kesto. 28 sekuntia ja 11 sekuntia. Välissä gorilla luo uutta englantia. Ei sekuntiakaan liikaa eikä yhtään yli. Naps. Ja takaisin teemaan. Tätä kutsuisin härnääväksi esileikiksi.
Kari Hotakainen | |
Eilen ja tänään on töitä tehdessä soinut kaksi nuoruusaikojen suosikkilevyä: Trivium - Ascendancy ja Bullet For My Valentine - Fever.
Aivan täydellisiä levyjä, edelleen iskee kuin miljoona volttia vaikka olen kuunnellut nämä varmaan ainakin 50 kertaa läpi. Ainuttakaan biisiä ei tee mieli skipata.
Näiden lisäksi kovassa kulutuksessa on olleet Sinergyn levyt, kaikki kolme. Harmi että se neljäs jäi ilmestymättä, paranivat koko ajan ja Laihon sävellyskynä oli varmaan kovimmassa terässä ikinä. Jotenkin tuntuu, että myös kitarakuvioissa Sinergyn kohdalla oli enemmän sitä kahden kitaran ilotulitusta siinä missä COB oli Alexi Laiho-show. | |
Viime aikoina autossa on pyörinyt useampaankin kertaan läpi
Chris Whitley - Long Way Around: An Anthology 1991-2001
Levy tuli jo jonkin aikaa sitten sattumalta ostettua, kun joku myi Huuto.netissä hyviä marginaalilevyjä kohtuuhintaan ja innostuin sitten etsimään arvioita muutamiin minulle tuntemattomiin levyihin.
Mainiota juurevaa rockia ja luonteikasta kitarointia. Jos muista suosikeista pitäisi jokin vertailukohta sanoa, ainakin Ben Harper on tullut monta kertaa mieleen. | BigPapa
26.11.2023 21:46:15 (muokattu 26.11.2023 21:52:32) | |
|
Vinyylit:
Hendrix, Jimi: Impromptu, julkaisu vuodelta 1971
Hendrix, Jimi: At His Best Vol.3, julkaisu vuodelta 1972
Mielenkiintoista vapaata jamittelua pianisti Mike Ephronin ja percussionisti Juma Sultanin kanssa Jimin vuokraamassa talossa Shokanissa lähellä Woodstockia vuonna1969
Jimi Hendrix At His Best Vol. 3 oli yksi tärkeä levy, yksi ensimmäisistä levyostoista 15-vuotiaana, sitä aikaa kun aloin sähköisestä kitarasta ääniä tapailemaan. Akustisen olin saanut 1972. Nyttemmin tulin kyseisen levyn hankkineeksi uudestaan, kun se aikoinaan ostamani oli kadonnut ajan virtaan. Noilla levyillä Hendrx lienee aidoimmillaan, ilman mitään lisälaitteita, efektejä yms. Ihan vaan Jimi ja Strato ja joku vahvistinaparaatti ja free pohjalta jamittelua aiemmin mainittujen herrojen kanssa. Levyn kansikuvalla oli huomattava vaikutus vuonna 1976 ostamaani kitaraan, joka oli tietenkin 1972 Fender Stratocaster, Olympic White, ruusupuu otelaudalla. No, ehkä se levyn kansi alitajuisesti saattoi vaikuttaa vielä tämänvuotisenkin isolapa Stratocasterin hankintaan, joka specseiltään on juurikin kuten Jimin 1968 Woodstock Stratocaster.
https://www.etsy.com/listing/120434 … jimi-hendrix-at-his-best-vol-3-jimi | |
Empire State Bastard: Rivers of Heresy on ollut viimeisien viikkojen aikana kovassa kulutuksessa. Haussa omaan soittoon vihaisempaa saundia ja tatsia ja tämä on iskenyt kovaa.
Lisäksi Magman Bourges 1979 live, samoista mutta eri syistä.
Jazz isn't dead. It just smells funny. | |
zappafan: Empire State Bastard: Rivers of Heresy on ollut viimeisien viikkojen aikana kovassa kulutuksessa. Haussa omaan soittoon vihaisempaa saundia ja tatsia ja tämä on iskenyt kovaa.
Tsekkasin ja tykkäsin. En tiedä onko tää hullu mielleyhtymä, mutta rauhallisemmista kohdista tuli mieleen OSI. Jotenkin tosi samanlaista fiilistä paikoin. Liekö näillä sitten joku yhteinen esikuva tms. Raskaampi osasto on toki ihan erilaista. | |
Tällä hetkellä on soinut pitkälti Nick Caven Boatman's Call, loistava levy jolla on hyvin vähän, jos ollenkaan kitaraa. Saa pää ja korvat välillä levätä kun kuuntelee vaan musiikkia eikä "mitäs tuo nyt soittaa". | |
Hurriganes: Rock And Roll All Night Long - 50th anniversary edition
Tupla levy, sisältäen ennenjulkaisemattoman version True Fine Mamasta ja ensi julkaisun Shadoogiesta. Sitten on nämä kuuluisat singlet siinä, mitkä pistettiin purkkiin
ennenkuin Remanderi lähti kakkuansa hoitelemaan niin sanotusti. Hienoa meisninkiä kerrassaan. Mun mielestä. 8) | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
