| Aihe: Arvostelut mediassa | |
|---|
|
Elmun Setä arvosteli persoonallisella tyylillään yhtyeemme tekeleen seuraavasti:
Piru Kange: Absintti Palaa
----------------------------------------------------------------------------------
"Voi ei, taas heviä" -ajattelin kun löysin vihdoin piru kangen levyn. "no, ei auta. siitähän se nykyajan nuoriso tykkää." -mutisin kun levyä asettelin lautaselle. kappale alkaa soimaan. oho, ei ole heviä. mitähän tästä tulee mieleen, joku tulee kyllä. yhekskytluku tulee. YUP:n sukulaisia ehkä? saundeista tulee mielikuvia kahekskytluvun sympaattisista turkulaisnauhoituksista jostain post-progen hämäristä koloista. mutta eihän tämä ole sitä progeakaan, tai no onhan se varmaan jos kysyy rumpalilta ja basistilta. kitaristi sanoisi varmaan että tämähän on vinkashtaneesti rokkaavaa funk-grungea. laulaja luultavasti lisäisi tähän että "joo, mutta rillumareimeiningillä tehtynä". tai mistähän minä tietäsin, arvailen vaan.
jaa niin ja mainitsinko jo että tatsi eli menetelmä eli tekotapa on piru kangella enimmäkseen new wave, tai sellanen anarkistinen "punkkarit jotka oppi soittamaan" -tyyppinen joka oli muodikasta suomessa joskus '81 - '87. suomenkielisyys on valttia jälleen ja piru kangen lyriikkamaailma on raa'an rock-runollista, se on hienoa. omitiusta tässä on se että melodiat ovat hyviä, rullaavat ja etenevät seuraaviin osiin ihan niinkuin oppaissa sanotaan, mutta aina kun uusi osa alkaa on mielestä kadonnut samantien edellisen osan melodia. eli linjat ei jää päähän elämään. ne ikään kuin eivät kestä jos niitä laulelisi a capellana, suomeksi siis ilman soittimia. kokeilkaa huviksenne.
mutta hei ei hätää, ei laulu ole aina kaiken keskipiste. nytkin se on vain sellainen asia joka on musiikillisena elementtinä jostain soolokitaran ja komppisynan välimaastosta. tämä pakottaakin kysymään että mikä soitin on pääroolissa ja mikä sivuroolissa? ha! ei ole sellaisia asioita nyt. piru kangessa taitaa vallita sosialistinen utopia sillä kaikki ovat tasapäistettyjä ja sen mukaisesti kahlittuja kapeaan vapauteen. kyynikkokin tietää ettei se ole mikään pahin skenaario näissä hommissa.
kokonaisuutena setä sanoisi että voisi pistää asiantuntijapaneelikeskustelut käyntiin aiheesta kuka komppaa ja ketä kompataan ja milloin se on mitenkin. tulitte mihin lopputulokseen tahansa, sen selvittäminen pitäisi lieventää esilläolo-nokittamista ja antaa lisää eväitä itse musiikin tekemiseen. hyvää kamaahan tää on nytkin. hyvät jauhot on pusseissa, siitä vaan leipomaan!
www.elmu.fi/foorumi |  jonsku1
12.04.2006 11:34:08 (muokattu 12.04.2006 17:04:44) | |
|
Ruin bändimme debyyttidemon arvostelu Imperiumissa!
--------------------------------------------------------------------------------------------
Ruinin esiaste perustettiin kitaristien toimesta alkuvuonna 2004. Alkuaikojen heavymetallinen musisointi edusti kuitenkin saatesanojen mukaan huomattavasti erilaisia arvoja kun nyt, sillä tänä päivänä orkesteri luottaa vahvasti 2000 -luvulle päivitetyn thrashmetallin voimaan. Tuotos koostuu viidestä hyvinkin samantyylisestä biiisistä.
Orkesteri päästää demolleen vapaaksi sisäisen Slayerinsä, sillä päätösbiisin lopputunnelmointeja lukuun ottamatta tarjoillaan kuultavaksi pääasiassa riffintäytteistä rässäystä, joka kulkee mutkat väistellen kuin pikajuna konsanaan. Biisien tarttumapinta jää kuitenkin hyvin olemattomaksi, sillä tuotoksen riffit, eivätkä myöskään laulumelodiat, onnistu jäämään pääkoppaan kummittelemaan. Soitannollisesti homma pysyy kuitenkin hyvin lapasessa, sillä jokainen orkesterin jäsen hallitsee instrumenttinsa käskytyksen niin, että lopputulos soundaa varmaotteisesti. Laulurintamalla tarjoillaan genressä kovasti vallalla olevaa huutolaulua. Vokalistin ääniala on rajoittunut lähes vain yhdenlaiseen tulkintaan, mutta parhainmillaan Phantom Pain -vokalisti Toni Kukkola repii äänihuulistaan jopa Phil Anselmo -vaikutteista laulantaa.
Soundipolitiikaltaan tuotos on demomaisen kuuloinen, mutta tarpeeksi selkeä kertomaan mistä musiikissa on pohjinmiltaan kysymys. Kitarat kaipaisivat selkeästi lisää voimaa taakseen, jotta haettuihin riffeihin saataisiin lisää uskottavuutta. Rummuista soundikorvaani raastoi vain virvelisoundi, joka nopeimmissa rutistuksissa kuulosti lähes Metallican St. Anger -levyn sillipurkkivirveliltä. Debyyttidemoksi tuotos on kohtalaisen onnistunut, biisit ovat teknisesti toimivia ja yhteensoitto on tarkkaa. Orkesterin suurin tekijöilleen harmaita hiuksia aiheuttava ongelma on kysymys kuinka onnistuttaisiin tuomaan materiaaliin lisää tarttuvuutta ja omaperäisyyttä. Hyviä soittovuosia bändille vain eteenpäin, pullat ovat kuitenkin jo hyvin uunissa. Leivonta-ainekset kuitenkin kaipaavat vielä omaperäisiä mausteita sekaansa.
3/5
http://www.imperiumi.net/dem_2.php?id=1436
www.mikseri.net/ruin www.ruinband.org | |
Soitan itse Absence nimisessä hevibändissä. Tässä arvosteluita demostamme Distant Memories of Life, vuodelta 2004, joka nauhoitettiin Hi-Go studioilla Säkylässä.
------------------------------------------------------------------------------------------------
Imperiumi (pisteet 4/5):
"Asenteikasta, mutta melodista metallia soittava Absence on syksyn pimeydessä Säkylässä sijaitsevassa Hi-Go Studiossa aikaansaanut uransa toisen promoäänitteen, joka on nimetty päätösbiisin hienon nimen mukaisesti: Distant Memories of Lifeksi.
Distant Memories of Life on yllättävän monipuolinen julkaisu. Orkesterin musiikki kuulostaa mukavan omaperäiseltä, vaikutteet on kyllä kuultavissa, mutta nerokkaan melodiantajunsa ja lauluista vastaavan Timo Lehtosen hyvinkin jämäkän örinätekniikan ansioista bändi tallaa surutta alleen nipun muita tämän genren pikkubändejä.
Soundipolitiikka on tuotoksella täysin kohdallaan, monesti levyttävät bänditkään eivät ole saaneet tuotoksensa soundeja potkimaan näin perseelle. Pieneksi miinukseksi laskisin materiaalin lievän samankaltaisuuden, näin lyhyellä kolmen varsinaisen biisin ja lopputunnelmoinnin mittaisella tuotoksella se ei vielä suuremmin haittaa, mutta kokopitkällä asia saattaisi olla jo toinen. Tuotos päättyy kauniiseen melodiseen outroon, jonka tunnelma toimii hyvänä vastapainona muuten raskaaseen ja energiseen materiaaliin, tämä lopetus on kuin piste i:in päälle tässä tapauksessa. Uskon bändille hyvää menestystä tulevaisuudessa, näkemyksen tai soittotaidon puutteeseen homma ei ainakaan kaadu."
http://www.absence-band.tk/
Olli Rinnekangas, 27.01.2005
------------------------------------------------------------------------------------------------
Inferno (#27):
"Oulun suunnalta tuleva Absence tarjoilee kuulijalle hopealautasella runsain mitoin örinöillä varustettua melodista metallia, josta löytyy yhtymäkohtia niin Ruotsinmaalle kuin tunnelmametallinkin alueelle. Musiikki virtaa vapaana ja tasapainoisena, mikä kuitenkin osoittautuu kaksiteräiseksi miekaksi: toisaalta Absence on luonnollisen kuuloinen yhtye, toisaalta musiikki on aika kevyttä ja jopa yhdentekevää. Vaihtelu ei siis olisi pahitteeksi; esimerkiksi akustisesta päätöskappaleesta olisi voinut kehittää ideoita muidenkin biisien väritykseksi."
------------------------------------------------------------------------------------------------
Soundi (#11):
"Timo Lehtonen (g, v), Matti Koivisto (g), Lauri Perttula (b), Hermanni Piltti (d, kb)
www.absence-band.tk
Kolmen vuoden ikäinen Absence on saanut death/thrashinsa jotakuinkin kohdalleen, mutta yhtyeen asenteessa on vielä piirun verran tiukentamisen varaa. Yhtye päästelee melkolailla keskitempoiseen tahtiin ja pitää muutoinkin homman kohtuullisen simppelinä. Tällä on puolensa, sillä kappaleista löytyy kuulasta ilmavuutta. Kitaran melodiajohdattelut ovat osuvia ja nekin hävyttömässä yksinkertaisuudessaan onnistuneita. Toisaalta kuitenkin runsaampi ilmaisu jo sinällään toisi toisen tyyppistä tehoa, ja ehkä siksi kosketinsoittajan kiinnittäminen ei olisi ollenkaan huonompi idea."
------------------------------------------------------------------------------------------------
www.shadowshire.de (pisteet: 8/10):
"english version:
This band from Finland is as fresh as the morning's temperatures. Absence, a band that has been founded in late 2000 and that released their second demo CD at the end of 2004, fit gleamless in the high potential of newcomer bands from Suomi. Melodic dark metal with influences from keyboard and a very deep, growling voice, presented by Timo Lehtonen, are the trade marks of Absence.
And they are acting on a very high level with this second demo CD "Distant Memories Of Life". You'll hear the delight in playing the guitar, you'll find some aggressive parts with melodic arrangements which can really convince, especially "Everlasting Moment" knows how to please. And also the first song, "Empty", has turned out impulsively, without drifting into too rough or massive regions. Well, the style isn't very new indeed, but you'll find a lot of self-reliance within the songs of Absence. First of all, the melancholic instrumental "Distant Memories Of Life" which gives the title of this CD is a small highlight. You'll find Finnish melancholy at its best here, with some breaks and a very dominant acoustic guitar.
I think, the band has absolutely shown their potential with this demo CD, although these four songs can't draw the whole picture of the band's abilities. For more information just visit the band homepage where you an also find some downloadable samples from this CD."
------------------------------------------------------------------------------------------------
Gothmetal.net (pisteet: 7/10):
Distant Memories Of Life is an EP of the Finish band Absence. With only four songs it´s rather short, but it gives an impression of their general style which goes towards Black Metal. Yet they also are able to play more softer tunes.
Generally they play solid Metal, heavy drums, heavy guitar riffs and growling male vocals. During the instrumental parts of the songs they show they can do more than just hammering, giving an impression of their abilites and create some melodic sound which harmonizes well with the more agressive tunes. The last song, which is named like the EP, gives a different image even, being a sheer instrumental and generally soft and harmonic (a bit like Deception instrumentals), a nice addition to the list.
My critics would go to the vocals which are pretty monotonuos. I know growling vocals are not easy to vary, yet many bands show it indeed is possible and I miss that much on this cd. Also partially the songs seem to be a bit similar, not as bad as other bands from that genre though.
Altogether it´s hard to get an idea of the potential by these four short songs only, yet it´s enough to say they are not bad. The group knows how to do what they do and if they keep developing they surely will be remembered. 7/10
Tracklist:
1. Empty
2. Everlasting Moment
3. The Unborn Son
4. Distant Memories Of Life
------------------------------------------------------------------------------------------------
Että sellasta :)
www.mikseri.net/absence
Absencen sivut: [url]http://www.absence-band.tk[/url] |  Luikki
28.06.2006 15:17:37 (muokattu 28.06.2006 15:25:40) | |
|
Tässä pari "Fokker-Aeroplane To Heaven" arvostelua:
Desibeli.net / Ilkka Valpasvuo arvosana: 3,5 tähteä
Ratas -yhtyeen soitossa yksi persoonallisimmista piirteistä on Markku Kirveen kuulas laulu. Onkin mielenkiintoista kuulla, kuinka ääni sopii englanninkieliseen rockiin. Helsinkiläisen Fokker -nelikon taustasta löytyy Rattaan lisäksi mm. sellaisia orkestereita kuin Qla, Hyrrä, Pohjoinen kuri ja Kronik, joten kokemusta löytyy. Kirveen baritonikitara tuo mukavasti persoonaa soundiin, jossa jo soi Antti Kupilan kitara ja Pasi Piispan basso. Lauri Elon rummuttelu vaihtelee tiukasta ratsastuksesta hiukan vaanivampaan tahdinpitoon. Musiikillisesti mennään siis aika tummapintaisen, haaveellisesta leijailusta säröiseen kaartoon kasvavan rockin parissa.
Toukokuun alussa julkistuva Aeroplane To Heaven on yhtyeen debyyttijulkaisu ja petaa tietä ensi vuodelle lupaillulle pitkäsoitolle. Viiden biisin avausraidalla Bone haaveileva säe kasvaa murealla bassolla ja kitaralla vinosti raskaaseen, jopa munakkaaseen kertoon. Soittoa maustetaan jatkuvasti pienesti psykedeelisillä kitarakuvioilla, joka saa homman maistumaan jotenkin viekkaalta. Never Change hölkkää suoraviivaisemmin, mutta sitä kaihoisaa melankoliaakin irtoaa väliosasta. Rokkaavimmassa puolessa on sulava vauhti ja homma on mukavan ”miehekäs”, vaikkei olekaan varsinaisesti mikään macho. Uneliasta kaartoa maalailee ehkä parhaiten rauhallisempi Monsters, johon on saatu mukavasti ilmavuutta. Kun yhtye nostaa sivuillaan esiin tyylisuunnastaan nousseista mielipiteistä muun muassa Chris Isaaka ja Danzigia, voisi soitto niiden perusteella kuulostaa oikeastaan miltä vain. Mutta itse esiin tuomistaan artisteista ainakin QoTSAn junnaavuus ja Alice In Chainsin tummuus Fokkerilta löytyvät. Kaipa sitä Blind Meloniakin irtoaa, Iron Maideniä en kyllä löydä kirveelläkään. Heh.
Junnaavuus korostuu rauhallisemmassa Ridessa, jossa rock on pehmeää ja öistä. Silittelevä ja maalaileva kevyempi sävy jatkuu myös Speed Queenillä, mutta myös se säröinen kaartelu ja kiihdyttely palaavat kuvaan. Fokkerin pelinavaus on hyvillä soundeilla ja mielikuvituksekkaalla vaeltelulla varustettua tummempaa rockia. Vaikka mitään superkivaa ei vielä tartukaan korvaan, on yhtyeellä ep:nsä kanssa hyvät pohjat pitkäsoittoa varten. Sitä jäädään odottamaan...
http://desibeli.net/arvostelu/2274
*******************************************************************
Imperiumi.net / Tero Lassila arvosana: 7
Tuore, vasta reilun vuoden ikäinen, Fokker ilmoittaa olevansa kotoisin Suomen eteläiseltä puoliskolta. Viisi biisiä sisältävä Aeroplane to Heaven -mini-cd on samalla bändin esikoistuotos. Jäsenillä on kuitenkin kokemusta muista bändeistä, joten mistään vasta-alkajista ei ole kyse. Bändin lennokas teema ulottuu aina nimeen asti ja poppoo onkin nimetty juuri sen tutun lentokonemallin mukaan. Kipakan alternative rockin ohella mausteita on melodisen hard rockin, raikkaan popin ja miksei myös hieman heavyn suuntaan. Ensimmäisenä mieleen bändin kevyestä revittelystä mieleen jäävät makoisa bassottelu ja mukava rock-meininki.
Muutenkin soitossa vaalitaan mukavasti matalempia sävyjä, sillä laulaja Markku Kirves tumpsauttelee oraalisen ääntelyn ohessa myös baritonikitaraa. Olen kuulevinani taustalla myös viitteitä Queens of the Stone Ageen, vaikkei Fokkerilla kovin voimakkaita stoner-vivahteita olekaan. Tuleepa mieleen hieman myös Alice in Chains. Saman saran suomalaisten virkaveljien tyyli kuuluu myös selvästi. Vaikka viitteitä jenkki-rockiin onkin paljon, bändin suomalaisuuden kyllä tunnistaa. Kirveksen melankolinen ja hieman unimainen ääni sopii hyvin bändin tyyliin.
Ei lainkaan paha uutuus Suomen rock-kartalle. Ennemmin tätä kuuntelee kuin turpaansa ottaa. Sisäänajovaihe lentsikalle on kyllä jo tehty menestyksellisesti. Eikun vaan reittilentojen pariin ainakin kotimaan sisällä.
http://www.imperiumi.net/alb_2.php?id=4897
Bändin kotisivu: www.fokkerband.com / www.myspace.com/fokkerband | |
Palasokeri.com Piru Kangen uusimmasta:
Piru Kange: Torakat perivät maan
---------------------------------------
Toukokuussa ilmestynyt "Torakat perivät maan" on Hämeenlinnan liepeiltä ponnistavan Piru Kankeen kolmas demo (ep:llä on viisi biisiä ja mittaa n. 24 minuuttia). Bändi mainitsee vaikuttajikseen esim. CMX:n, YUP:n ja Hassisen Koneen, mutta mielestäni lähemmäksi totuutta päästään kun mainitaan bändit kuten Tajuvana, Valtava ja Kuha.
Eli suhteellisen progehtavaa suomenkielistä rokkia Piru Kange siis soittelee. Musiikki ei ole kuitenkaan mitenkään mahdottoman kimuranttia tai kikkailevaa, melodiat ja sanat ovat pääosassa. Yhtye onkin menestynyt valtakunnallisessa Rock-lyriikka 2006 -kilpailussa aina filaaliin saakka. Hyvä laulaja on myöskin bändin vahvuuksia ja lisäväriä antavat taustalaulajat ovat myöskin merkittävässä osassa.
Instrumenttipuolella ei kukaan musisoijista pahemmin elvistele, yhteissoitto on sopusoinnussa ja sovitukset mukavan avaria, musiikilla on tilaa hengittää. Musiikki ei siis ole kovinkaan heviä ja pehmeät urkusoundit tuovat mukavia retrofiiliksiä mukaan, vaikkei bändin yleissoundi muuten ole kovinkaan vanhahtava. Suht alakuloinen tunnelma levyllä vallitsee, ja vaikka sanoitukset ovatkin varsin synkeitä, ei yleistunnelma silti mitenkään mahdottoman pimeä ole.
Bändillä tuntuu olevan musiikillinen linjansa hyvin selvillä, levy on ehjä kokonaisuus ja kaikki biisit ovat hyviä. Kyllä tämmöinen kama aiheuttaa ihan diggailufiiliksiä, toivottavasti pitkäsoittoakin saadaan ennen pitkää. Uskoisin bändillä olevan potentiaalia suuremmillekin markkinoille.
arvosana: 4/5
arvostelija: Hezzu | |
Stalkermusic.com:
Piru Kange - Torakat Perivät maan, arvosana: 4/5
------------------------------------------
Jokaisen ekstentristä suomirokkia diggaavan ihmisen lempiyhtye Piru Kange pamauttaa taas roisit satsit suomalais-ugrilaista progehtavaa poprokkia musiikkiyleisön rinnoille. PK on kehittynyt selvästi sitten viime "Absintti palaa"-demon. Soundit ovat tiukemmat ja ilmaisu on persoonallisempaa, ja PK onnistuukin välttämään pahimmat YUP/CMX-sudenkuopat. Levyllä on tiukkoja, miltei funkahtavia riffejä, hienoja laulustemmoja ja vokalisti Ville Pekkasen ulosanti on läpeensä hyvätasoista. Erityismaininnan ansaitsee myös synisti Kalle Sistolan maalailevat ja välillä sopivalla tavalla päälleräkivät synamaisemat, erityisesti ensimmäisen "Kun Järki Ei Riitä"-kappaleen väliosan synakohta on maukasta kuultavaa.
PK on taas heitellyt hienoja ideoita yhteen soppaan, ja pieniä hymynkareita nousikin vakavamielisen musiikkikriitikon huulille levyä kuunnellessa. Turskein idea on ehdottomasti kappaleen "Viimeisen ihmisen hautajaiset" tekeminen tangomuotoon. Kipeää, mutta kihelmöivää.
PK alkaa pikkuhiljaa osoittaa varmoja merkkejä myös kaupallisesta kypsyydestä, ja jokaisen kiemurtelevasta suomirokista diggaavan kannattaakin pitää silmät ja korvat auki, sillä nykypäivän kotimaiseessa musiikissa on hyvinkin Piru Kangen kokoinen aukko täytettävänä.
arvioija: Tommi Wehmas |  Sistis
25.09.2006 09:45:33 (muokattu 25.09.2006 09:45:53) | |
|
Sitten kriittisempi arvio:
Noise.fi:
Piru Kange - Torakat Perivät Maan
---------------------------------------
Piru Kange soittaa varsin suomalaisen kuuloista rockia hieman varsinaista suomirockia haastavammilla, haikeahkoilla harmonioilla. Ei tällaista liikaa tulee vastaan. Välillä uskalletaan soittaa kolmeenkin, lipsua tangon puolelle...jopa tulkita! Yhteensoitto on riittävän sujuvaa, vaikkei aika ihan täysin hallussa vielä olekaan. Laulaja ei ole yhtyeelle riippakivi. Nämä ovat demobändille jokseenkin poikkeuksellisia ja vähintäänkin edustavia ominaisuuksia. Jonkinnäköisiä katkoviivoja voisi vedellä kohti YUP:tä, Ismo Alankoa ja CMX:ää, mutta melko persoonallisen sävyistä yhtyeen anti kuitenkin on.
Torakat kaipaisivat kuitenkin lisää sävellyksellistä liikettä. Nyt ne jäävät hieman liian helposti taskulamppunsa sytyttävän kuulijan maiharin alle. Sävellyksellinen energia ei esityksen suhteellisen laajasta dynamiikasta huolimatta purkaudu kasvoille, vaan jättää hieman kylmäksi ja etäiseksi. Soundipelleilyyn ei olla lähdetty; vähemmän on enemmän - ei tällä kertaa. Lisäväri kun olisi tullut sovituspuolellekin tarpeeseen. Äänimaailma on mitä luultavimmin budjettiin nähden paljon enemmän kuin vain selkeähkö ja siedettävä, miltä se ulkopuolisen korvaan kuulostaa, mutta rummut jäävät kyllä läsnäololtaan vajaiksi.
Hankala tälle demolle on olla nelosta antamatta. Jotenkin siinä huomaan kuitenkin onnistuvani.
Arvosana: 3/5
Arvostelija: Tommi Hartikainen
http://www.noise.fi/levyarvostelut/?id=6096 |  juhajuha
29.09.2006 11:05:56 (muokattu 21.10.2006 23:17:14) | |
|
Tässä Red Number Twon viimeisimmän EP:n ruotimista:
NOISE.FI:
Red Number Two on edellisellä EP:llään herätttänyt jo melko mukavia kommentteja erilaisella tyylillään, verrattuna nyt vaikkapa pinnalla oleviin discoensemblemaisiin halpoihin kopiopihin. Tästä tietysti tulee väistämättä mieleen jonkin sorttimentin indie tai alternative. Mitä nuo termit sitten tarkemmin sanottuna pitävät sisällään, no mene ja tiedä, mutta ainakin tämän yhtyeen musiikki johonkin siihen suuntaan tuntuu istuvan.
Viisikon soundimaailma on erilainen kuin mitä muilla tämän tyylin edustajilla tällä hetkellä, sillä sen positiivinen synkkyys ja progressiivinen ote pitävät otteessaan koko viiden kappaleen keston. Harmittava asia on se, että levyllä ei ole kuin nuo kyseiset viisi kappaletta. Myös näillä indie-bändeillä on hieman sama ongelma kuin monilla metalliyhtyeillä, eli laulaja ei oikein tunnu osaavan hommiaan ihan muiden muusikoiden tapaan. Jami Haavisto kuitenkin näyttää epäilijöille pitkää nenää. Osittain ääni on positiivisella tavalla merkittävä siitä syystä, että sen persoonallisuuskerroin on melko korkea. Toisaalta hienoinen alas miksaus häiritsee hieman, mutta muuten suoritus on lähes mallia nappi.
Levyn materiaali on erittäin taitavalla otteella sävellettyä, soittamisesta nyt puhumattakaan. Varsinkin ilmava Geocentric kantaa todella voimakkaassa roolissa, ja jopa varsin pitkiä matkoja. Sen sfäärit ovat normaalista rock-popista niin poikkeavat, että kerrassaan huikaisee. Yhtään pahemmaksi ei laita Say Nothing for a Month. Nämä kaksi kappaletta ovat kelpo esimerkki siitä kuinka hyvää musiikkia voi olla olemassa myös metalliskaalan ulkopuolella, ja vieläpä kotimaista.
Tavallaan on suuri synti, että Red Number Two tekee musiikkiaan vasta demoasteella. Tai no, EP:hän tämä on vaikka omakustanne onkin. Kuitenkin ihmetyttää, että esimerkiksi Bleak ja Sunrise Avenue, joista varsinkin jälkimmäisen musiikki liikkuu aavistuksen samoilla vesillä, nauttii levy-yhtiön suojeluksesta, toisin kuin tämä yhtye. Lieneekö siihen kuitenkin syynä se, ettei Red Number Two päästä kuulijaansa liian helpolla. No kuitenkin on vain toivottava, että tähän saadaan pian muutos, sillä näin sielukas ja pintoja väreilyttävä musiikki on todellakin kannuksensa ansainnut.
5/5
Jarno Leivo
http://www.noise.fi/levyarvostelut/?id=6158
******************************************************************
VERTIGO.CD
Parivuotias jyväskyläläinen viisikko hakee Demoxpressin voittoa messevällä viiden biisin ep:llä. Pienessä nosteessa oleva bändi yhdistelee raskaita säröriffejä pohdiskelevaan kuulauteen ja tummaan melodisuuteen. Soundi on iso, mutta hallittu ja raskaudestaan huolimatta bändi ennemminkin tempoilee energisesti latautuneena telineissä kuin jyrää jykevästi takasuoraa. Vaikka kyllä sitäkin puolta kuullaan... Jami Haaviston laulusta nousee mieleen hieman utuisempi versio Chris Cornellista. Maalailevaa, kiivasta, isoa, idearikasta, melodista ja rullaavaa...
Hyvää: Iso soundi, kiivaus vs. maalaileva melodia
Kehitettävää: Aika valmis paketti
Ilkka Valpasvuo
http://www.vertigo.cd/index.php?opt … content&task=view&id=997&Itemid=132
******************************************************************
SOUNDI demot
Omalla työllä saavutettu suosio tulee harvoin ansaitsematta. Niinpä Red Number Twon orastava keikkasuosio ja kasvava kuulijakunta todistaa, että se on tehnyt jotain oikein. Jo viime demollaan bändi todisti tietävänsä mitä tehdä ja kyvyt tulivat todistettua niin soitto-, sovitus- kuin tuotantopuolellakin. Itse musiikki vaan jätti kylmäksi. Kattoon ei saa tämä viiden biisin vetokaan pomppaamaan, mutta kyllä sitä kaivattua särmää on hiljaksiin hiipinyt mukaan. Allekirjoittaneen makuun biiseissä on silti edelleen liikaa pituutta ja syntikkasoundit luvalla sanoen tylsiä progemaisista kitarasooloista nyt puhumattakaan. Mielenkiinto herpaantuu armotta joka biisissä viimeistään kolmen minuutin jälkeen. Lisää rohkeutta, vimmaa, raivoa, epätoivoa, iloa… Näistä saa vapaasti valita.
Antti Luukkanen
http://www.soundi.fi/demoefekti_0906.html
******************************************************************
Kuukauden demo: Rokkizine
Suurimman osan ajasta demojen arviointi on täysin turhalta tuntuvaa hommaa. Suurin osa demoyhtyeistä on täysin persoonatonta raskasta rockia tai heavya, joille ei juurikaan tilaa löydy kotimaan bändikartalta. Joskus onneksi löytyy muutama valonpilkahdus, kuten tämän kierroksen kiistaton voittaja, jyväskyläläinen Red Number Two. Jo edellisellä demollaan, ja varsinkin "Cornelius the Olympian" -kappaleella demosian mielenkiinnon herättänyt yhtye on toisella EP:llään suurempi, kauniimpi ja kunnianhimoisempi. Yhtyeen materiaali, josta yksittäisenä kappaleena nostettakoon kakkosbiisi "Say Nothing For a Month", on yhdistelmä amerikkalaisvaikutteista vaihtoehtorockia, toolmaista tunnelmointia ja stadionin kokoisia sovituksia. Jami Haaviston ääni kajahtaa itsevarmasti ja onnistuu myös hiljaisemmassakin tulkinnassa. Yhtyeellä on selkeästi oma visio, jota toivottavasti pääsisi piakkoin kuulemaan pitkäsoiton muodossa.
Pete Mäkelä |  jigsore
02.10.2006 12:05:53 (muokattu 02.11.2006 21:04:38) | |
|
Tässäpä DBO:n promon/demon arvioita julkaisujärjestyksessä.
http://www.imperiumi.net :
DEPTH BEYOND ONE'S
Soledad In The Gale
CD-R
***½
Vasta reippaat neljä kuukautta kasassa ollut Depth Beyond One's kertoo
kotipaikakseen Oulun ja ensimmäisen demonsa genreksi progressiivisen
metallin. Vaikutteina ovat mm. Dream Theater, Meshuggah ja Ephel Duath.
Eli neljän kuukauden yhteissoitoilla hypätään heti sinne altaan varmasti
syvimpään päähän. Kaiken kukkuraksi kyseessä vielä yhtyeen rumpalin
ensimmäinen nauhoitus ikinä. Eli nuori bändi, kasassa todella vähän aikaa
ja musagenre sieltä vaikeimmasta päästä. Pakkohan tämän on olla ihan
kauheaa räveltämistä, eikö?
No perkele. Ei ole. Jätkät osaavat soittaa, ja lisäksi musiikki on vielä
jokseenkin esikuviensa kuuloista, niin hyvässä kuin pahassakin.
Progressiivinen metalli on genre, jossa musisointi menee helposti
soitinrunkkailun ja kikkailun puolelle. DBO ei selviä ensidemollaan aivan
puhtain paperein tässä osastossa. Vaikka kappaleet ovat kauttaaltaan
viihdyttäviä, mahtuu keskmäärin kuuden ja puolen minuutin mittaisiin
biiseihin mukaan osia, joiden tarpellisuudesta voidaan olla montaa mieltä.
Tilanne olisi varmasti tuskastuttava, jos bändi ei hallitsisi soittimiaan.
Onneksi DBO hanskaa instrumenttinsa, jolloin venytetyt sooloilut eivät
tunnu ollenkaan pahoilta. Ja löytyyhän tuolta demolta paljon hienoja
oivalluksiakin, sekä ihan oikeita biisejä. Silti mitään Dream Theateria
yhtye ei ainakaan vielä ole, mutta eihän sitä tulevaisuudesta koskaan
tiedä. Sen ainakin tiedän, että bändillä on taitoa ja selkeästi myös
silmää kappaleiden kirjoittamista varten. Ainoastaan DBO:n yrittäessä
herkistellä kappaleessa Stowaway tulee vahva tunne, että annetaan nämä
sokeripullaballadit vastaisuudessakin DT:n hommiksi, eikö vaan?
Teknisesti demo on myös harvinaisen selkeää kuunneltavaa, joten demolevyn
tuhnuisuuteen homma ei bändillä kaadu.
Kai te jo olette lähettäneet demoa Insideoutin ja muiden progelafkojen
suutaan? En ihmettele vaikka yhtyeen musisoinnista innostuisivat muutkin
kuin soittajat itse.
http://www.dboband.com
Niko Kaartinen, 04.08.2006
===========================
http://www.desibeli.net :
Depth Beyond Ones: Soledad In The Gale
Oululainen kolmikko Depth Beyond Ones soittaa progressiivista metallia,
josta löytää myös akustista näppäilyväliosaa. Pääasiassa kuitenkin
runtataan aika hevisti, mutta ei todellakaan sitä suorinta polkua. Viiden
kappaleen promossa hiukan hämää se, että kansissa riippuu päitä neljältä,
vaikka bändissä soittavat vain basisti Jari-Pekka Kanniainen, rumpali Jani
Kuorikoski ja kitaristi Mikko Logrén. Toki vierailijoina kuullaan Antti
Karhun laulua ja Raine Oikarisen koskettimia, mutta eikös silloin päitä
pitäisi olla viisi? No se siitä ja enemmän musiikista...
Avausraita A Shrill pistää aluksi hyvin heavy metallista laukkaa, jossa
laulussa kaikaava psykedeliakin on enemmän maustetta kuin pääruokaa.
Melkoisen kiivasta jytkettä, mahtipontisia väliosia ja tummaa raskautta.
Toki tässäkin kappaleessa on myös se kevyt kohta, jollaisia jatkossa
kuullaan enemmän. Silti raskailun osuus on kattava. Ja toki, poukkoilevaa
on DBO:n vaellus, koskaan ei oikein tiedä mihin seuraavan kulman jälkeen
suunnataan. Silti homma ei hajoa, vaikka välillä soundit tilutteluissa
menevätkin hiukan tukkoisiksi. Kahdeksaan minuuttiin venyvä kesto on ehkä
hiukan liioittelua. Dearth Of Life antaa enemmän tilaa ilmavimmille ja
kevyemmille vaelluksille, Stowawayssä yhtye onnistuu olemaan akustisesti
jopa herkkä ja haikean hymyävä.
Latinalaiskitarallla näppäilevä Weave! palaa raskaampaan säröön, hyppien
hätäisesti erityylisistä osioista toisiin. Yhtyeen parasta puolta onkin
se, että sekä hiljaisempi että raskaampi melske lyövät kättä ilman sen
kummempaa nirhaamista. Vaikka homma tavallaan hakee koko ajan uutta
suuntaa, on soitossa kuitenkin olemassa jonkinlainen punainen lanka, jota
jos nyt ei seurata niin ainakin sen ääreen palataan jossain vaiheessa.
Bonusraitana mukaan annosteltu The Storm Has Outspread on sitten sitä
soittotaidollista kikkailua, jossa yhtye ehkä onnistuu tavoittamaan
yhteisen luomisen tunteen, mutta kuulijalta se menee ehkä hiukan ohi. Toki
tässäkin on hyvin käytetty nopean ja raskaamman ja kevyen ja
rauhallisemman musiikin päitä hyödyksi.
Ilkka Valpasvuo, 11.09.2006
==========================
http://www.stalkermusic.com :
Depth Beyond Ones - Soledad in the Gale
Ja lisää progressiivisia meininkejä Suamen kauniilta kamaralta. Depth
Beyond One'sin Soledad in The Gale on ehkä rässein lätty, mitä olen
soittimeeni survonut. Teknisesti taidokasta, ajoittain progehtavaa
hevi-rokki-funk-kikkailu-poppi-kebabmolli-rosollia suoltava kolmikko on
kuin melodinen versio Primuksen ja Mike Pattonin yhteisestä
crack-vauvasta.
Trio kulkee eteenpäin yhtäläisesti basson että kitaran voimalla, rumpujen
mättäessä taustalla. välillä kekkaistaan jokin hauska tahtilaji, jota
käytetään tovin verran, ja sen jälkeen vaihdetaan taas edes hiukan
suorempaan meininkiin. Ajoittain tulee mieleen männävuosien rässilegenda
Atheist, joka muljutteli samalla mentaliteetilla kaikki musiikilliset
raja-aidat tieltään pois.
DBO:ta on erittäin paha kuvailla. Hienoja kitarasooloja on, bassosooloja
on (Näistähän kaikki tykkää, öh), hienoja laulumelodioita on, tahtilajeja
on. Jos anti-mainstream musiikki innostaa, kannattaa käydä kuuntelemassa
maistiaisia bändin nettisivuilta.
Omaperäisyydestä piste, soitannollisuudesta puolitoista, härskistä
asenteesta yksi piste ja kappaleesta Dearth of life puali pistettä ja
plussa. Toimii, ainakin minulle. Muut ottakoot taas arvostelun pienellä
varauksella vastaan.
www.dboband.com
4+
Tommi Wehmas,
20.9.2006
========================
http://www.noise.fi :
Depth Beyond One´s - Soledad In The Gale (Promo)
Olisikohan nyt niin, että UltraMayhem Org. ja Farmakon olisivat vihdoin
saamassa arvoisensa kilpailijan suomalaisella kummametallin saralle.
Nimittäin tämä, varsin tuoreen yhtyeen, kypsä debyyttiomakustanne on
sellaista herkkua, että tässä meinaa kahvit ja käntyt mennä vieraaseen
henkitorveen ja samalla stratosfäärinen kerrostuma lahota omasta
ulottuvuudestaan maan pinnalle.
Tällä viiden kappaleen demolla on tiukka progressiivinen ote metalliin,
jonka työstöä on kaavailtu ainakin kuuntelemalla progressiivisemman
osaston lisäksi esimerkiksi Mr Bunglea ja melko varmasti tuota
progressiivisemman metallin kuningasta Opethia. Toisaalta tällä
levytyksellä koukutus ja kiemurat saavat enemmän sijaa, sillä varsinainen
metalli jää huomattavassa määrin taka-alalle. Kuten esimerkiksi hienossa
ja rauhallisessa Stowawayssa, joka on kuin OC:n akustiselta
soundtrackilta, ainoastaan tosin siinä mielessä, että se potkii kaikki
muut seuralaiset majan lattialle kuuntelemaan omaa ylvästä sanomaansa.
Myös eräs toinen seikka yhtyeessä tekee merkittävän poikkeaman massasta,
sillä sen nokkamiehenä sävellyspuolella toimii yhtyeen basisti. Jari-Pekka
Kanniainen. J-P on saanut kappaleisiin koukkujen lisäksi erinomaista ajoa,
huolimatta siitä, että kappaleet kellottavat järjestäen reilut kuusi
minuuttia. Tästä johtuen niissä tarvitaan erityistä imua, muuten puudutus
alkaa olla melkoinen. Kaiken kukkuraksi soundit ja soitto on erinomaista.
Ehkä laulu saattaisi vaatia pientä petraamista mutta näin ainoastaan siinä
tapauksessa, että mitään muuta moitittavaa ei kerta kaikkiaan löydetä,
enkä minä ainakaan näin onnistunut tekemään.
Omaperäisyys on melkoinen hyve täällä kotimaisissa oloissa, sillä jokainen
on mascaracoret ja sifonkirokit kuullut, mutta tässä on tarjolla sen
verran virkistävää taajuutta, että en voi kuin suositella tutustumista
syvyyksiin. Se reissu tulee varmasti palkitsemaan kuulijan, ja samalla
myös soittajansa.
Arvostelija: Jarno Leivo
Arvosteltu: 29.09.2006
Pisteet 5/5
======================
http://www.miasma-mag.net :
**** (4/5)
DEPTH BEYOND ONES - Soledad In The Gale
Depth Beyond Ones iskee melkoisesti puun takaa. Enpä olisi heti
uskonut, että Suomesta löytyy näin taidokkaasti sävellettyä prog-
ressiivista metallia. Yhtyeen viiden biisin demo esittelee orkesterin,
joka musiikissaan luottaa psykedelian sävyihin ja soittotaidon mer-
kitykseen. Mitään itseisarvoista musikaalista masturbaatiota ei tä-
män orkesterin ilmaisu ole, vaan se ilmaisee itseään hienostuneen
taidokkaasti aina raskaan rokin, jazzin ja jopa funkin keinoin.
Soledad in the Gale yhdistää kiinteäksi kokonaisuudeksi vai-
kutteet aina Symphony X:stä Jimi Hendrixiin, Opethiin ja
Primukseen. Esikuvistaan huolimatta yhtye onnistuu kuulosta-
maan omaperäiseltä ja omalta itseltään, sortumatta plagioinnin
keinoihin.
Progressiivisella musiikilla on silloin tällöin tapana lähteä niin
sanotusti käsistä, mutta Depth Beyond Ones onnistuu välttämään
tämän sudenkuopan, vaikka täytyy tunnustaa, että välillä harha-
askeleet ovat melkoisen lähellä. Kokonaisuutena täytyy kuitenkin
todeta, että Soledad in the Gale on taidokas näyte kotimaisesta
osaamisesta. Täytyy vain toivoa, että bändi saisi osakseen laajem-
paakin tunnettuutta.
Toni Peltola,
Miasma Magazine 4/2006
=====================
http://www.inferno.fi :
DEPTH BEYOND ONE'S
Soledad In The Gale
Nuoresta iästään huolimatta oululainen Depth
Beyond One's on saanut aikaiseksi lupaavan de-
byyttidemon. Bändi vyöryttää progeaan ärhäk-
käällä otteella, josta löytyy sija myös Porcupine
Treen mieleen tuovalle rentoudellekin. Pitkähköistä
biiseistä löytyy miellyttävää teatraalisuutta ja dra-
maattisuutta, mutta tyylillistä särmäystä yhtye
vielä selvästi tarvitsee lisää, sillä nyt Soledad In
The Gale hajoaa liian laajalle. Myös turhanpäiväi-
nen haahuilu, joka esimerkiksi Dearth Of Lifessa
tulee esille, kannattaa kitkeä jo heti alussa pois.
Ammattitaitoinen yhtye kulkee tummanpuhuvia
polkuja, ja toivon mukaan tie vie vielä pitkälle.
WWW.DBOBAND.COM
Antti Klemi,
Inferno #41, Marraskuu 2006
jo nyt on saatana | |
Desibeli.net / Pienet I - Lokakuu 2006
Johnny Superhero: Getting There
Yllättävän moni rakentaa jos minkälaista hirviötä, mutta harvempi panostaa supersankariin. Enimmäkseen Suomen Turusta kotoisin oleva maanisen melankolinen indie-rock –yhtye Johnny Superhero syntyi vuonna 2003 ja on tähän mennessä astunut julkisuuteen arvostelussa oleva pikkukiekko mukaan lukien kahdella demolla sekä muutamilla keikoilla. Johnny rakentuu Tuomas Lankisen tarjoamasta rytmistä ja Matti Vasasen alapäästä, Eetu Braggen ja Antti Reikon kitaroiden toimiessa käsinä. Pää ja persoona kuorrutetaan vielä Reikon korkealta kaartavalla rauhallisella laululla, jonka luoma rauhan tunne tuo mainiosti vastapainoa välillä hyvinkin kiivaasti syöksyville säröille.
Nelikko on osannut oivallisesti nimetä rakennusaineensa saatteessaan, joten käytetään hiukan vastaavia muotoja tässäkin: Weezer/The Posies-tyylinen pop kohtaa Velvet Undergroundin tai Sonic Youthin kitaroinnin ja juoksee eläväisesti Mars Voltan ja Toolin taidolla käyttämällä, polveilevalla rytmipohjalla. Tähän lisäisin vielä, että yhtyeen ehdottomia vahvuuksia on taito uskaltaa myös luottaa niihin hiljaisempiin hetkiin ja kiirettömään raukeuteen. Nämä luovat kokonaisuudesta sen verran ilmavan ja irtonaisen, että haaveellisuudesta nousevat iskuriffit eivät käänny pelkäksi junttaukseksi. Kolmen kappaleen näytteeltä löytyy niin nopeampaa kuin haikailevampaakin puolta. Akustinen ja kuulaan rauhallinen We´ll Keep Running Till We´re Nowhere on hieman toista maailmaa, muttei mikään harkitsematon hutaisu vaan koko levyn viehättävin sävellys – kauniisti hymyävä näppäily. Tämän koosteen lupaavimpia.
Ilkka Valpasvuo | |
Didymos - Grief Distance
Didymos is Tommi Aatos Haavisto from Finland, and Grief Distance is his second full release, but the first that I have had the pleasure of hearing. “Vault” opens with mourning experimental synths that sound eerily similar to the beginning of Klaus Schulze’s “Sebastian im Traum,” but it quickly becomes more accessible with a dark melodramatic tune. Melody is a strong point throughout the disc, as is the ability to easily create and sustain a mood. “Fundamentals of Grief” is surprisingly bright though it still retains the touch of drama that permeates the album. I’m reminded of Tangerine Dream’s stronger soundtrack work from the eighties, without specific musical reference to any particular one – it’s more of a general flavor. Cool rhythms punctuate the air in “The Calling,” with really nicely layered synths, some carrying the melody and some delivering the atmospheric touches for added richness and depth. “Arduous Distance” brings much of the same, the hummable melodies and toe-tapping beats moving at a bit more leisurely pace. “Blueberry Dance” is a bit too cute and sweet for my taste, but it is followed by the very catchy “Agonylog,” with wonderful sequencing and warm pads. I’m reminded a lot of Venja’s Arcadia disc, which isn’t surprising since it too has a lot of eighties synth influences. “Mount of Olives” is appropriately serious in tone, followed by “Anguish,” once again bringing strong rhythms to bear. Bright piano is played with surprising intensity. “Mourning’s over” is similar but sadder than “Mount of Olives.” The disc concludes with eternal hope in “Beneath the Promise Vault.” If you like melodious thematic synth music, it doesn’t get much better than Grief Distance.
© 2006 Phil Derby / Electroambient Space
Von: Siggy Zielinski @
Der finnische Elektroniker Tommi Haavisto nennt sich Didymos, weil dieser griechische Name dem hebräischen Thoma entspricht, wie man auf seiner Website erfahren kann. Betrachtet man das Cover von Grief Distance, der zweiten CD von Didymos, gewinnt man den Eindruck, hier beschäftigt sich jemand mit dem Gefühl der Trauer. Ein Bibelzitat auf dem Innencover könnte bedeuten, dass nicht alle Hoffnung verloren ist.
Und die zwischen Leichtigkeit und Schwermut wechselnde Musik versucht den gemischten Gefühlen Rechnung zu tragen. In der am Ende doch eigenwilligen Musik von Didymos höre ich die symphonische Leichtigkeit von Vangelis, das Finstere von Goblin und die Schwere von Tangerine Dream. Dazu schimmert noch die Zugänglichkeit eines Jean Michel Jarre durch. Das unbeschwerte "Blueberry dance" hat für mich etwas von einem gelungenen Rick Wakeman-Instrumental. (Ja, sowas gibt es...) "Agonylog" verbindet das Bedrohliche von Tangerine Dreams "Sorcerer" mit Sequencermotiven, die mich an das Album "Force Majeure" des gleichen Trios erinnern
Grief Distance bleibt für mich eine interessante CD mit elektronischer Musik, die vor allem durch ihre nicht alltägliche Vieldeutigkeit überzugt.
10/15 (C) BabyBlue Prog-Reviews
Top1: Logos | Sistis
07.11.2006 16:53:29 (muokattu 09.11.2006 17:49:28) | |
|
Soundin Demoefektissä (11/2006) oli vihdoin meidänkin hengentuotosten arviota:
Piru Kange
------------------------------------------------------------------------------
Piru Kangen musiikissa on aimo annos hulluutta, tuota ehtymätöntä suomalaista luonnonvaraa. Torakat perivät maan -demo esittelee varsin kypsän ja persoonallisen yhtyeen, jonka suomi-rock on ihastuttavan kaukana Radio Novan suosikeista. Kolmanteen demoon mennessä yhtye on saanut sointiinsa luontevuutta, minkä ansiosta kimurantitkin biisirakenteet eivät tunnu väkisin väännetyiltä.
Kulmikkaista, progehtavista ja kieroutuneista biiseistä on helppo löytää yhtymäkohtia esimerkiksi Don Huonoihin, Hassisen Koneeseen ja Absoluuttiseen Nollapisteeseen. Perinteisillä bändisoittimilla yhtye onnistuu luomaan näillä viidellä biisillä monipuolisen tarjoilun ja etenkin runsaasti viljellyt taustaköörit ilahduttavat. Ville Pekkarinen (pitäisi olla Pekkanen) laulaa kiitettävän rohkeasti, lipsumatta kuitenkaan yliyrittämisen puolelle.
Sävellyksissä riittää oivalluksia koko demon mitalle, mutta erityisesti kaksi viimeistä, melodisempaa laulua tekevät vaikutukset. Niissä häpeilemättömän tarttuvuuden ja pienten äkkivääryyksien liitto on erityisen onnistunut.
MIKKO MERILÄINEN / Soundi
Ja Chambersmagazinen arvostelu saapui paria päivää myöhemmin. Jännää, että nyt kaksi viimeistä biisiä oli rankattu levyn heikoimmiksi. Näin se arvostelijoiden maku heittelee.
Piru Kange - Torakat Perivät Maan
------------------------------------------------------------------------------
Kumikameliko tämä on? Ei, kannessa lukee jotain muuta. Hämeenlinnassa majaansa pitävä bändi nimeltään Piru Kange vetää sikäli tasokasta koukkurokkia, että tulee ihan edellä mainitut huru-ukot mieleen. Ja se on hyvä se. Taiderockiksikin tätä varmasti joku haukkuisi, se kun nyt tahtoo monesti olla juuri haukkumasana ja materiaali tällä Demo-EP:llä ei ole huonoksi luokiteltavaa.
Vaikutteita on selkeästi haettu monelta suunnalta mutta biisien kantavaksi teemaksi on sinänsä mukavasti haettu ihan sitä perinteistä hyvän biisin ydintä eli iskevyyttä. Tämä on ainakin omien havaintojeni mukaan varsin harvinaista ko. tyylisuunnan bändeillä. Viimeisen ihmisen hautajaiset -biisissäkin mennään suorastaan tangon tahtiin, mikä on hienoa se! Marrasmyrskyssä tunnelma kuitenkin hieman latistuu. Ei siksi, että kappale on slovari, vaan sen takia, että se kiusallisesti muistuttaa joiltakin laululinjoiltaan bändiä, jota Piru Kange ei juuri kategoriaansa halua samaistaa. Toisin sanoen, turhan anteeksipyytelevää Eppu Normaali-osastoa kuullaan säkeistössä. Myöskin viides biisi Kuolinvuode ei aivan osu maaliinsa ensimmäisen kolmen rallin malliin.
Bändi on selkeästi parhaimmillaan rokatessaan, joten siihen kannattaa panostaa tai vastaavasti luoda hitaampiin tunnelmapaloihin lisää ytyä tai Luulen-kappaleen sisältämiä omalaatuisia sointukulkuja. Lyriikat ovat ajatuksella kirjoitettuja eivätkä liian artsyfartsyja. Toimivia suorastaan.
Lupaavaa meininkiä kaiken kaikkiaan, hyvä!
KIMMO LAINE / Chambers Magazine | |
Didymos - Grief Distance
Täytyy ensi alkuun sanoa, että tämä uusi lätty on jollain tapaa paljon vakuuttavampi ja vakavammin otettavan oloinen kuin edeltäjänsä. Sävellykset ovat "syvällisempiä" ja sovitukset soundimaailmoineen kehittyneempiä.
Ensimmäinen fiilis ensimmäisestä biisistä viittasi jopa recoiliin, http://www.recoil.co.uk/ , joka oli hieman yllätys. Recoil on nimittäin aika himmeää kamaa.... (ex-Depeche Mode miehen, Alan Wilderin projekti).
Muutoin tulee ehkä eniten mieleen J-M Jarre jos haluaa hakea vertailukohtia.
Mutta kaiken kaikkiaan varsin hyvä meininki ja selkeä kehitys edellisestä!
Arvioija: Tomi Hassinen
Top1: Logos | |
Lockman (Desibeli.net)
Bo Diddleyn juureva rock kohtaa Televisionin kieron indiekitaroinnin, siinäpä helsinkiläisten pitkän linjan rokkareitten perustaman Lockmanin teesit. Verrokeiksi tarjotaan mm. New York-punkkia, The White Stripesia, Tuomari Nurmiota ja Nights Of Iguanaa. Neljän biisin demollaan yhtye esittelee osaamistaan rouhean, mutta pienieleisesti astelevan rockin parissa, johon Heikki Portaankorvan toteava laulu sopii mainiosti. Välillä hiukan revitelläänkin. Vaikka homma rullaa rupisen raskaasti, pysyy yleisilme melko kepeänä. American Baseball Cap jopa virnuilee rennosti. Tietysti hyvästä kaavasta toivoisi jatkossa syntyvän näitäkin vahvemmin mieleen jääviä veisuja, mutta hyvällä tiellä tässä ollaan.
Ilkka Valpasvuo
Lockman - Promo 2006 (Noise.fi)
Huonomminkin voisi rock-yhtye esikuvansa valita. Lockman nimittäin pyrkii promokirjettä lainatakseni puuttuvaksi linkiksi blues-jäärä Bo Diddleyn ja Televisionin väliin. Pätevästi bändin kone tällä ensimmäisellä demollaan eteenpäin puksuttaa, vaikka varsinaiset ässäbiisit vielä antavat odottaa itseään.
Soittopuolella ei ole paljon toivomisen varaa. Kokeneet karpaasit ryynäävät kulmikasta bluesrockiaan varmalla otteella ja rouheilla soundeilla. Kitarat muuten tuovat useammankin kerran mieleen jo mainitun Televisionin ohella myös White Stripesin. Rytmiryhmä jyrää myös kepeästi, kirkkaimmaksi esimerkiksi nostaisin Witch-kappaleen timanttisen bassokuvion.
Laulupuoli ei ole korvaani yhtä onnistuneen oloinen. "Hermo" Portaankorvan tulkinta jää turhan usein mitäänsanomattomaksi läpiluennaksi, mitä korostaa laulun peittyminen muiden instrumenttien alle. Korkeammat, Jack White -tyyliset laulut toimivat tosin erinomaisesti. Harmi vain, että niitä kuulee kovin vähän.
Noh, oli miten oli, Lockman on erittäin mielenkiintoinen tuttavuus. Yhtyeen repertuaari on sen verran laaja jo nyt, että niitä varsinaisia timantteja tulee varmasti hioutumaan jatkossa. Tämä demo toimii oivana merkkinä siitä, että jotain hienoa on lupa bändiltä odottaa.
Juho Leppänen |  vernie
13.12.2006 16:31:22 (muokattu 25.01.2007 00:45:05) | |
|
Jamrod - promo-CD:tä on arvosteltu seuraavasti.
Vertigo:
Espoolainen trio viskoo positiivisesti juoksevaa melodista altsu-poppia. Samaan aikaan touhussa on milloin raskaampi, milloin viehättävän tummasyinen pohjavirtaus. Demoksi tämä kahden biisin näyte on todella hyvä, mainituista vaikutteista etenkin Weezer ja miksei myös Muse kuuluvat. Silti Jamrodin kuulaasta tiukkaan vaihteleva maalailu kuulostaa kohtuullisen persoonalliselta. Yksi kuluvan vuoden lupaavimpia vasta-alkajia, joka on valmis jatkotoimenpiteisiin.
Hyvää: komeat melodiat, juoksevuus, harkitut sävyt
---
Soundi:
Espoolaisten nuorten jannujen kolmen kopla vakuuttaa. Vaikka tietokoneeni väittää soivan levyn olevan Ricky Martinin maksi-single, puskee kuulokkeisiini pontevaa poprockia, jossa kuuluu kaikuja niin Green Dayn kuin Placebonkin suuntaan. Jussin komeasti kantavassa laulussa on mukava annos nuoruuden kiihkoa ja muutenkin porukka vaikuttaa nälkäiseltä. Se on hyvä, sillä on helppo kuvitella yhtyeen kasvattavan suosiotaan keikkailun myötä.
Kahden biisin promolla molemmat raidat toimivat ja ovat keskenään sopivan erilaisia. Kovin vahvaa omaa ilmettä näistä ei vielä välity, mutta eiköhän se sieltä luonnostaan ajan kanssa ala puskea vahvemmin läpi.
---
Riksun Roll -bändiskaba:
Tämä on kait sitä Amerikan rokkia, hyvässä mielessä! Reipasta menoa ja tempoa vaihtelevaa. "Sen kuuloista musaa, että vois näyttää hyvältä", toteaa yksi raatilainen. Trion poljenta saa iloiselle tuulelle ja kestää kulutusta. Hyvällä fiiliksellä pääsee pitkälle, niin tässäkin!
---
Desibeli:
Espoolaiskolmikon kolmas demo antaa yhtyeestä varman kuvan. Molemmat biisit, Star ja Death Row, ovat linjakkaita ja melodiavoittoisia rockvetäisyjä. Jussi Koijärven laulu keventää synkähköä yleistunnelmaa ja tuo kokonaisuuteen kivaa kontrastia. -Jos yhtyeeltä löytyy lisää yhtä hyviä kappaleita, niin tulevaisuus näyttää lupaavalta.
---
Irina arvosteli Star-biisiä seuraavasti mikseri.netin Gramex-raadissa:
Biisissä kuuluu vahvasti bändin mainitsemat vaikuttajat. Mieleen tulee alkuaikojen Green Day.
Biisissä on vauhdikas hyvä poljento. Teksteistä en saanut kokonaan selvää, mutta perusajatus tuli selväksi. Sopinee kappaleeseen ja nuoruuden uhoon. Olisi mielenkiintoista kuulla mille biisi kuulostaisi suomenkielisillä teksteillä.
Kunhan bändi löytää oman soundin niin hyvä tulee. Soitto ja laulu toimii hienosti jo nyt!
4/5
--- | jjylli
30.12.2006 03:31:00 (muokattu 30.12.2006 06:04:14) | |
|
soundi 10/88
jee, jytämusaa. 70-lukulaista, periaatteessa vanhempaakin blues-pohjaista kitarajytää. reippaasti, ellei peräti raivokkaasti heitettynä, poikain energialataus ei voi mennä herkimmältä runopojaltakaan huomaamatta. bändi on soitannollisesti tiukka, kitaralla on paljon tilaa, sooloja satelee. laulu on hiukan yksipuolisempaa (niinpä laulaja on merkinnyt krediitikseen "määkiminen"). biisejä kundeilla on omasta takaa, ne on enimmäkseen sovittuja rajoja joiden sisällä melskaaminen tapahtuu kuin top 40-potentiaalia puhkuvia pophittejä. nikkunekku, tällä paahtamisella kingston wallin luulisi toimivan vähän helevetin hyvin tarpeeksi pienessä, tupakansavuisessa, oluella liotetussa soittokuppilassa.. |  Burn
04.01.2007 11:35:48 (muokattu 06.01.2008 14:24:51) | |
|
Synestesia - Heikkojen Herralle on arvosteltu seuraavasti:
Korroosio.fi
Suomeksi laulettu metalli on tätä nykyä kaikkien huulilla. Myyntilistojen kärkipaikkaa pitävät vuoroin Mokoma, Stam1na sekä Kotiteollisuus eikä suosiolle tunnu tulevan raja vastaan missään. Miksi pitäisikään, onhan suomi rujo ja ruma kieli, se siis sopii täydellisesti synkistä ja surullisistä asioista laulamiseen. Ikävänä lieveilmiönä nämä suosiota nauttivat yhtyeet ovat saaneet myös liudan jäljittelijöitä peräänsä, milloin suuren levy-yhtiön tarjoamana ja milloin vain huonona kopiona esikuvastaan. Suomeksi joikhaus ja sanoitus ovat vaikeita asioita, homma menee helposti iskelmäksi tai jää muuten vain lähinnä sympaattiseksi yritelmäksi. Siksi suhtauduinkin terveen skeptisesti Porilaisen Synestesian Heikkojen Herralle EP:n. Pelkäsin että kyseessä on huono yritys ratsastaa ajan hengen aallon harjalla, mutta kuinka väärässä olinkaan!
Synestesia ei ole lähtenyt jäljittelemään yhtäkään Suomeksi laulavaa bändiä jotka viime vuosina ovat nousseet pinnalle. Saatekirjeestä selviääkin, että bändi on kehitellyt omaa ulosantiaan noin viitisen vuotta, joten vertailut nykyhetkeen saadaan unohtaa saman tien. Synestesia kertoo imevänsä vaikutteet perinteisestä sekä modernista metallista ja lisäävänsä soppaan myös hitusen folk-vaikutteita. Folk kuuluu musiikista lähinnä joidenkin sanoitusten muodossa, tosin EP sisältää yhden piilobiisin joka on kyllä aivan sitä itseään. Kappale on kuitenkin melko typistetty, josta voisikin kehitellä yhden harvoista moitteen sijoista: näin kova huudatuskappale pitäisi olla levyllä kokonaan! Kappale loppuu juuri kun niska alkaa lämmetä kunnolla, onneksi rieskan voi laittaa saman tein soimaan uudemman kerran.
Kappalemateriaali on hämmästyttävän valmista kauraa, on vaikea uskoa kuuntelevansa sainaamatonta bändiä. Porukan soittotaito on kohdillaan, soolot lirahtavat vaivattoman oloisesti ja liidit kaikuvat kirkkaasti. Myös laulanta/karjunta kuulostaa mukavan omaperäiseltä, plagiointiin ei olla sorruttu tässäkään osiossa. Lauluista kun puhutaan, täytyy erikseen antaa kunniamaininta naisvokaalien käytöstä EP:n nimibiisissä. Mikään uusi juttu kontrastin käyttö lauluissa ei ole, mutta Synestesian tapauksessa heleä naisääni todellakin iskee naamaan aivan kulman takaa. Myös tuotantoon on satsattu, soundimaailma on kaukana suhisevista ja tuhnuisista demoista. Levy onkin äänitetty Mors Principium Estistä tutun Jori Haukion hoteissa, ja studiossa on saatu aikaan selkeästi ja tanakasti soiva äänite.
Synestesia tarjoaa kuulijalleen vuoroin kauniita melodioita, vuoroin nyrkkiä naamaan ja maiharia rektumiin. Heikkojen Herralle on vahva kokonaisuus josta tuotannollisia tahi soitannollisia virheitä saa etsiä suurennuslasin kanssa. Setä jättää kumminkin bändille vielä kehittymisen varaa ja antaa tällä kertaa vain neljä ja puoli pistettä, olisitte perkeleet laittaneet sen viimesen kappaleen kokonaan.
Arvosana: 4,5 / 5
Inferno
Synestesiassa riittää purtavaa. Vaikka yhtye tuuttaa ulos melodista rähinämetallia, puhkutaan sanoitukset ulos ehdalla suomen kielellä. Hieman se Mokoma joskus assosioituu mieleen, mutta omaa ilmettä Synestesia enimmäkseen tarjoilee. Bändin yhteissoitto on timanttisen tiukkaa ja tarttuvaa, ja vaikka mitään vauhtihurjastelua ei Heikkojen herralle tarjoakaan, hiki meinaa kuunnellessa tulla. Ähky kuitenkin yllättää nopeasti, sillä biisit on tungettu liiankin täyteen tavaraa. Myös laulun efektointi tuppaa hyökkämään ahdistavasti päälle. Uhrimielen kaltaiset nostatuskipaleet kuitenkin osoittavat, että Synestesiasta on kasvamassa hieno yhtye.
Imperiumi
Suomeksi lauletun metallimusiikin sekametelisoppaan on oman lusikkansa laittanut myös Synestesia, jonka kolmas omakustannetuotos tarjoilee kuultavaksi moderneilla vaikutteilla höystettyä metallia. Viidestä varsinaisesta biisistä ja pienestä bonuspalasesta koostuva Heikkojen Herralle -MCD esittelee täysin arvonsa tuntevan orkesterin, jonka suurimpana vahvuutena paljastuu nerokkaiden riffien ja tarttuvien melodioiden yhteensulattaminen.
Äänitteen pieneksi ongelmaksi paljastuu se, että biiseihin on sullottu niin paljon tavaraa päällekkäin, että ensimmäiset kuuntelukerrat tuhrautuvat pääosin vain informaatiotulvan laajuutta hämmästellessä. Useamman kuuntelukerran jälkeen biisit alkavat vetämään kunnolla veneeseensä, mutta siltikin riffien ja melodioiden ylitulva jää mieltä hiertämään.
Vokaalipuolella orkesteri luottaa pääosin örinätekniikkaan, jota esitelläänkin yllättävän laajalla skaalalla. Mukavan piristysruiskeen laulurintamalle kuitenkin tarjoilee vieraileva laulajatar Tessa Laurila, jonka ääntä on lainattu tuotoksen nimikkobiisiin. Kokonaisuutena Heikkojen Herralle -mini on yksi omaperäisimmista suomenkielellä lauletuista metallidemoista miesmuistiin.
****-
Soundi
Suomenkielisellä metallilla näyttää olevan erinomainen tulevaisuus, ainakin kun kuuntelee Synestesian uusinta tuotosta. Bändin vaikutteet löytyvät perinteisemmästä hevistä ja modernista metallista, mutta kansanmusiikkivaikutteitakaan ei ole kavahdettu. Periaatteessa tässä on ainekset oivaan sillisalaattiin, mutta Synestesian käsissä musiikki muotoutuu tavattoman yhtenäiseksi ruuvipenkiksi, josta löytyy myös aimo annos ilmavuutta. Bändi on melodisesti taitava, ja varsinkin Heikkojen Herralle-biisiin saatu naisääni rakentaa kerrassaan huikean tunnelman kappaleeseen varsin pienestä roolista huolimatta. Synestesia on nimi, joka kannattaa panna korvan taakse.
Finnish-Metal.net
Synestesia's music is hard to describe. The members themselves state that Synestesia is a band playing Finnish metal which is taken seriously by all of the members. They want to see themselves represented as a band which has managed to create its own unique concept combining influences from ancient metal styles up to modern, even folkish elements. Furthermore, they state that along the way, they have never forgotten to keep up the tightness, power and authenticity of their music. Of course without ignoring new influences.
I have to mention that there is nothing really left to add. This demo called Heikkojen herralle (To the master of the weak) is the third studio release of the band and shows that they already have developed far enough to compete with the present Finnish scene. The music is very furious and speedy with lots of eye-catching elements like female vocals and mighty guitar solos. While listening to the music this becomes obvious. But when trying to explain the feeling evoked by the music, the different levels and atmospheres as well as their complexity shine through. The lyrics of the first track called 'Narrin neuvo''(A fool's advice) are taken from the famous Finnish writer Juhani Aho and express the strong connection between the members, their country and its culture. This strong unity is as well shown in the use of Finnish lyrics, but still without appearing patriotic. The music is well packed with different elements like typical metal rhythms and riffs up to surprising new arrangements shown for example through the second track Vieraan suulla (Through a foreign mouth). Very thrash- metal like atmosphere with lots of melodies and pushing vocals. The title track of the record, 'Heikkojen herralle, represents the more folkish part of the CD. By the use of a female vocal this track distinguishes itself by a well-arranged contrast of both, female and male vocals. It's the most epic song with powerful riffing and even progressive elements.
This band is definitely worth to check out further. Amazing how they dared to mix different styles and elements without appearing too experimental or unbalanced and without suffering from a bad result. Ihanaa!
6/7
Synestesia - Ihmisen Nimeen on arvosteltu seuraavasti:
Korroosio.fi
Synestesia - Ihmisen nimeen
Synestesia iski viime vuonna norsun reisiluun allekirjoittaneen kurkkuun tarjoilemalla kovin valmiin kuuloista ja kypsää suomimetallia viisiraitaisen EP:n muodossa, joka tottelee nimeä Heikkojen herralle. Bändi vakuutti sekä soitto- että sävellystaidoillaan ja jätti ilmaan suuret odotukset tulevaa materiaalia silmällä pitäen. Nyt, vuotta myöhemmin, on yhtye julkaissut jälleen uutta materiaalia seitsemänraitaisen tuotoksen muodossa.
Levyä ei potkaista käyntiin pidemmittä puheitta, vaan paalupaikkaa kappalejärjestyksessä pitää puoliminuuttinen intro Terrigenus. Kyseessä on mielenkiintoinen studiokikkailu ihmispuheäänellä, josta saa parhaat fiilikset irti kuulokkeilla kuuntelemalla. Alkupuheen jälkeen levy pääsee alkamaan Raadelmalla, joka onkin musiikillisesti tutuhkoa Synestesiaa. Läsnä ovat vahvat kitaraleadit ja melodiat, mutta verrattuna edelliseen selkeää muutosta on tapahtunut lauluissa. Murina tuntuu tällä kertaa kantautuvan jostain sammalten alta, kun ennen se on ammuttu päin naamaa suoraan edestä. Uudistuksen ovat kokeneet myös sanoitukset, jotka ovat muuttuneet kertovista pohdiskelevammiksi, satusedän tilalle on tullut vitutuksesta kärsivä filosofi.
Rokimpaa vaihdetta silmään lyö Korjuu, joka jatkaa Raadelman pohdiskelua ihmiselämän pimeistä puolista. Kappale sisältää todella maukkaan riffittelyn lisäksi suorastaan killerin soolonlirautuksen sekä makoisat bassoslaidit. Miksaus onnistuukin erittelemään hyvin eri instrumentit toisistaan, edellisellä tuotoksella ainakin allekirjoittaneella oli hieman vaikeuksia kuulla bassoa muun materiaalin alta. Tällä kertaa bassottelut on kuitenkin maustettu paikoittain oikein maukkaalla kolinalla, joka auttaa huomattavasti matalammista taajuuksista nauttimisessa. Levyn äänimaailma on muutenkin ottanut askeleen parempaan päin HH:n verrattuna, tällä kertaa miksaus myös hengittää. Ensi kuulemalta Ihmiseen nimeen kuulosti hieman ponnettomammalta kuin edeltäjänsä, mutta näin asia ei ole. Sen sijaan äänet rouhivat eri tavalla maata kuuntelijan alta, ja kestävät mainiosti kuuntelua suuremmillakin volyymeillä.
Tuttua linjaa jatkaa hieman seesteisempi Juuret tämän maan, jonka aloittaa kappaleen teemaan sovitettu sellointro. Levyn suurimman yllätyksen tarjoilee kuitenkin korvia riipivän välisoiton jälkeen valloilleen pääsevä Särkynyt mies. Kappaleen pääriffi on yksi uhkaavimmista ja pahaenteisimmistä ääniaalloista mitä olen kitarasta kuullut irti päästettävän! Kyseessä onkin levyn nopein raita, jossa esille pääsevät kunnolla myös yhtyeen taustakööri. Allekirjoittaneen korvia hivelee erityisesti myös todella munakkaan kuuloiset klangit bassossa. Kappale on ehdottomasti raskainta Synestesiaa koskaan, ja todistaa että yhtyeeltä onnistuu sujuvasti myös melkoisten hilselinkojen säveltäminen. Vastaaviin tunnelmiin ei kovin usein pääse edes bändin levyttävät isoveljet, terveisiä vain Lappeenrannan suuntaan.
Levyn nimibiisi rauhoittelee kuulijaa myräkän jälkeen ja jättää arvuuttelemaan jäätiinkö äsken tankin vai rekan alle. Ihmisen nimeen on epäilyksettä Synestesian paras levy tähän mennessä, kaikkien kappaleiden puolustaessa paikkaansa tuotoksella. Tempo on noussut ja kivekset laskeutuneet, tylsiä hetkiä ei levyltä löydy. Jo pelkkien rumpukikkojen etsimiseen menee useampi kuuntelukerta ja sävellysten toteuttamisessa on muutenkin nähty kaikkien instrumenttien kohdalla paljon vaivaa. Levy kestää siis todella hyvin kuuntelemista pituudestaan huolimatta, repeatilla sitä tulee kuunneltua usein muutaman kerran putkeen. Kliseisesti voisikin todeta, että levyn ainoa heikkous on sen pituus.
5/5
Imperiumi
Synestesia lyö tiskiin Ihmisen nimeen -omakustanne-EP:n, jolle audioraitoja on kertynyt peräti seitsemän. Yksi niistä tosin on Terrigenus-niminen intro ja Corvus Monedula on käytännössä alkusoitto Särkynyt mies -kappaleelle. Puheintron jälkeen orkesteri paljastaa raatelukyntensä terävimpinä kuin koskaan aikaisemmin. Bändin musisointi pohjautuu uutuustuotoksellakin samaan perusajatukseen kun aikaisemminkin: kun vanhan liiton meininkiä ja nykypäivän modernimpaa metallia yhdistelee keskenään suomenkielisin vokaalein, alkaa lopputulos kuulostaa vahvasti bändiltä itseltään.
Uutuustuotoksessa riittää purtavaa, sillä Synestesialla on ilmiömäinen kyky tehdä lyhyehköistä biiseistään tarvittavan monipuolisia. Orkesterin ei tarvitse kuitenkaan lähteä monipuolisuuden nimissä pomppimaan musiikkigenrestä toiseen, vaan biisien eroavuudet ilmenevät lähinnä tunnelmatasolla. Kitarariffeihin pohjautuvat biisit eivät kangistu kaavoihinsa ja örinälaulannasta huolimatta biisien melodiarakenteet jäävät soimaan pääkoppaan. Tuotoksen lead-kitaroinnit ansaitsevat myöskin erikoismaininnan, sillä harvoin vastaan tulee tämäntyylistä tuotosta, jonka jokainen soolo kuljettaa materiaalia eteenpäin.
Soundipoliittisesti uutuustuotos petraa edeltäjistään, sillä nyt äänimaisemassa on laajuutta materiaalin vaatimalla tavalla. Perussoundi on tarpeeksi puhdas, mutta studioviila ei ole kuitenkaan hionut kaikkea särmää pois edesottamuksista. Raskaan soiton vastapainoksi sävelletyt tunnelmaosuudet toimivat hyvinä lisänyansseina, Juuret tämän maan -biisin lyhyt, mutta asiansa ajava sellointro on tästä erinomainen malliesimerkki. Kokonaisuutena Ihmisen nimeen -EP lunastaa taatusti sille asetetut tavoitteet, sillä taannoisen tiedotteen mukaan Synestesia on solminut levytyssopimuksen kotimaisen Kampas Recordsin kanssa. Onnittelut allekirjoittaneelta.
**** ja puoli
Tuskasi.com
Somehow it seems that the people of Pori are overwhelmed by the power of being pissed about their own hometown - so at least the local bands have a lot to tell for others who are not living in Pori. This time the story is told from the mouth of Synestesia. The band has played in the past quite traditional Heavy Metal tones, but now their style has turned to more Melodic Death Metal. But wait a minute... Pori has already one really great Melodic Death Metal band, Mors Principium Est, does it ring a bell for anyone? Well, the generic style might be same, but still Synestesia do their stuff in Finnish and they have much more epic touch compared to MPE.
"Ihmiseen nimeen" EP begins with the intro track "Terrigenus", which is just some random Finnish blabbering. Right after that Eero Kuusisto tears of the first grunt out of his lungs and cold shivers just run through your joints and veins. "Raadelma" has the hit potential for ears of those people, who have at least some kind of understanding for Metal music. The song has a really powerful atmosphere, chorus lines are catchy and the band's instrumental working is really memorable and awesome.
As the engine is heated up already why the band should stop pressing the gas pedal? "Korjuu" reminds a lot of Synestesia's old material, but still the song is structurally far beyond the older material's greatness. The guitar lines lead into dephts of pleasures, there where Synestesia shows really from what it's made of. As the cello lines of "Juuret tämän maan" show the easy going Synestesia side, it's obvious to listen what's going to happen in the end. As "Särkynyt mies" goes by and the last slow going track "Ihmiseen nimeen" gives the last stirs of epical atmosphere, it's pretty easy to press the play button again to make another tour into the world of Synestesia.
Pori, god damn. You've done it again. The Synestesia bunch is totally marvellous and they have ability and are capable to conquer even something far beyond this cold land of Finland. Luckily these guys already signed a contract with Kampas Records. So all what we need to do now is sit and wait and loop "Ihmisen nimeen" as long as needed.
9,5 / 10
Desibeli.net
Porilainen Synestesia solmi äskettäin levytyssopimuksen kotimaisen yhteistyökumppanin kanssa, joten Ihmisen nimeen jää kaikella todennäköisyydellä bändin viimeiseksi omakustanteeksi. Kun miniä kuuntelee, ei tapahtunutta voi pitää suurenakaan yllätyksenä, sillä satakuntalaisten raaka suomenkielinen metallointi toimii jo tällä pikkukiekolla jokaisella mahdollisella tasolla.
Oivaltavan ja toimivan puoliminuuttisen intron perään tärähtävä Raadelma on sellainen pelinavaus, ettei moista olla vähään aikaan kuultu. Syvältä kumpuava murinalaulu ja väkevän melodinen mutta samalla vahvasti ässäriffeihin rakentuva sävellys, onnistunut sovitus, sekä kaupan päälle vielä täyden kympin soundit. Eikä meno suinkaan hyydy onnistuneen avauksen jälkeen, vaan paria pientä horjahdusta lukuunottamatta yhtye pitää kaikki langat tiukasti hyppysissään hamaan loppuun saakka.
Suomenkieli on kärsinyt metallin markkinoilla viime aikoina pienestä inflaatiosta, mutta tämän ep:n perusteella Synestesialla ei ole hädän päivääkään. Debyyttipitkäsoittoa luvataan vuoden päähän, joten siihen asti on nähtävästi tyytyminen tuoreeseen miniin, sekä ryhmän aivan liian harvoihin live-esiintymisiin
**** ja puoli
Chuck Norris is just like you and me, he puts his pants on one leg at a time. Except when he puts his pants on, he fights North Koreans. | |
ROOMS!
Tässäpä teille luettavaksi muutama kohtuullisen wanha arvostelu demo-eepeestämme "White noise addiction" elikkä tuttavallisemmin WNA.
Yhtyeemme piti joltisenkin tauon ja on nyt paremmassa iskussa kuin koskaan. Uutta äänitettäkin on lupa odotella kevättalven aikana.
Vaikka WNA on jo hiukan keski-ikäinen, ei se kuitenkaan ole menettänyt charmiaan, joten kuunnella saa osoitteessa www.myspace.com/roomsnroll ja mikseristäkin jotain löytyy.
http://www.desibeli.net/arvostelu/1411
http://www.rockmusica.net/knews/index.php?Action=Full&NewsID=583
BTW:
Rooms livenä:
9.2.2007 Onnela, tampere
21.2.2007 yo-talo, tampere w/ lady escape, dia, we are waiting
7.3.2007 rockhouse, tampere (cityrock 2007)
13.3.2007 vastavirta-klubi, tampere w/ we are waiting | |
Olavi Uusivirta arvioi Piru Kangen kappaletta "Kun järki ei riitä" Mikseri.net:n Gramex-raadissa seuraavasti:
Piru Kange: Kun järki ei riitä
-------------------------------------------------------
- Erittäin onnistunut kitarariffi käynnistää mukaantempaavasti tämän progehtavan rock-minieepoksen. Jo ensitahdit osoittavat, että Piru Kangen yhteensoitosta ei yhtyeen nimestä huolimatta löydy moitteen sijaa. Sävellys on sopivasti kiero, mikä antaa luvan toivoa esimerkiksi kitarasoundeilta yhtäläistä kieroutta ja röyhkeyttä. Nyt soundit jäävät ehkä aavistuksen verran liian kilteiksi. Oiva referenssi kaipaamaani kierouteen saattaisi löytyä esim. David Bowien Scary Monsters albumin sointimaailmasta.
- Mitä ilmeisimmin koko joukon intertekstuaalisia viittauksia sisältävä teksti jää monin paikoin avautumatta, mikä herättää tietysti kysymyksen, onko syy tekstissä vai minussa. Luultavasti parannettavaa on molemmissa. Totuuden nimessä on sanottava, että minä en ymmärrä mitään, kun minulle lauletaan: Kun järki ei riitä ja marmori itkee, sen kyyneleet on sulaa lyijyä. Mitä marmori edustaa? Ja mille marmorin itkeminen on metafora? Onko minulta mennyt jotain pahasti ohi? Laulun otsikko on loistava, sillä järkihän ei riitä juuri mihinkään, senhän tiesi jo Kant joskus parisataa vuotta sitten.
- Kolmeen menevä kitaraväliosa on mainio. Tämäntyyppinen kappale saattaisi sietää jopa enemmänkin tahtilajimuutoksia, vaikka rockpuristit sellaiset lähes poikkeuksetta tuomitsevatkin onanointina. Mutta onanointi on kivaa, senhän tiesivät jo Dream Theaterin pojatkin? :)
Arvosana: 3/5
Olavi Uusivirta / Mikseri.net/Gramex-raati
http://www.mikseri.net/info/gramex.php?id=204767 | |
Tässäpä muutamia esikoisdemomme arvioita ja omia kommenttejani niitä koskien. Tilan säästämiseksi olen linkittänyt ne arviot, jotka ovat luettavissa myös linkitse. Tänne olen postannut vain yhden paikallislehdessä julkaistun arvion.
Kuolleen musiikin yhdistys: http://www.kuolleenmusiikinyhdistys.net/arvostelut/levyp/poropetra.htm
Muistan hyvin, kuinka tämän arvion jälkeen teki mieli mennä kuristamaan arvostelija niille sijoilleen. Arviossa oli aivan liikaa tuulesta temmottuja juttuja, jotka ovat täysin epäoleellisia sitä VARSINAISTA mielipidettä ja arviota ajatellen. Tässäpä muutamia helmiä ja kommentit niistä:
Melodiat ovat nätisti soitettua akustista folk-metallia
-Mitenköhän sitten määritellään "akustinen folk-metalli" tahi akustinen METALLI ylipäätään? Ja mikä metalli? Esikoisdemomme oli tyyliltään lähes tyylipuhdasta jälkikansanperinnemusiikkia, eikä se ollut VIELÄ saanut niitä metallicaikutteita, joita bändillämme on nykyisin.
Sanoitukset pyrkivät lähinnä kalevalahenkeen, onnistuen siinä huomattavan hyvin, mutta aina välillä seassa tulee niin moderneja ilmaisuja että ne katkovat tunnelmaa pahasti.
-Olen tehnyt kalevalamittaista runoutta suunnilleen kahtisentoista vuotta, eli enköhän tiedä, mitä olen tekemässä. Ylläoleva lausahdus on näitä sarjassamme "sanoi noviisi mestarille" tahi ehkä vielä paremmin "opetetaan isää naimaan". Arvostelijalla ei tuntunut olevan minkäänlaista OIKEAA tietoa kalevalamitasta, joten miksi siis takertua sellaiseen asiaan, jonka tiimoilta ei ensinkään liene varaa mennä julkiseen mediaan möläyttelemään.
Noise.fi 7.4.2005:
http://www.noise.fi/levyarvostelut/?id=3741
Tässä on jo hieman parempi, sekä selkeämpi arvio. Senkin kanssa oli tosin pientä sähellystä, kun musiikkityyliämme kutsuttiin ensin "skandinaaviseksi", vaikka saatekirjeessämme nimenomaan sanoin kysymyksessä olevan itämerensuomalaista musiikkia. Huomautettuani tästä, tuo kyseinen lipsahdus korjautui oikeaksi.
Sheol Magazine kesäkuu 2005:
http://www.sheol-magazine.com/poropetraReviewEngl.htm
Tämä oli ensimmäinen arvio ulkomailla ja yllätyin, kuinka hyvin sielläkin meni tällainen korpeimme kätköistä kumpuava tavara. Sillä perulla lähtee Sinihirweäkin huomattavasti enemmän ulkomaille arvioitavaksi.
Hämeenlinnan kaupunkiuutiset 2005:
Poropetra
Poropetra
Poropetra, joka on muinaissuomea ja tarkoittaa hiiden hirveä, kunnioittaa suomalais-ugrilaisia juuriamme viidellä kappaleella kansanmusiikkia, jota on maustettu ripauksella kitaraa. Melodiat syntyvät astetta harvinaisemmista soittimista, kuten munniharpusta, jouhikosta, viulusta, kanteleesta ja erilaisista pilleistä. Yhtye nimittää kansanrunoihin pohjaavaa musiikkiaan etniseksi kantelerockiksi, joka kuvaakin hyvin tätä omaperäistä sekoitusta.
Uusi Poropetra-kiekko on jo valmisteilla, hyvä niin.
Hyvää: omaperäisyys
Huonoa: ei avaudu heti
Tässä olennainen tulee mainituksi, eikä turhuuksia juurikaan tekstistä löydy.
Soundi 9/05:
http://www.soundi.fi/demoefekti_0905.html
Toinen hyvin onnistunut sekä olennaisen kiteyttävä arvio.
http://www.hirwenkota.tk | | « edellinen sivu | seuraava sivu » | |
|---|
|
|
