14.12.2017: Isoisän kirves
Filosofian harrastaja tuntee kaksi eri tarinaa, joissa on sama peruskysymys. Toisesta käytetään meille suomalaisille kotoisampaa nimeä Isoisän kirves ja toinen on jo antiikin ajoilta tuttu Theseuksen Laiva (Ship Of Theseus). Mutta mitä tekemistä näillä on soitinten tai soittamisen kanssa?
Isoisän kirves viittaa pitkään käytössä olleeseen työkaluun, josta ajan saatossa on jo vaihdettu sekä varsi, että terä. Theseuksen laivassa oli hieman sama tilanne. Loputtoman pitkän merimatkan ja monien myrskyjen jälkeen laivan jokainen puuosa oli jossain vaiheessa pitänyt vaihtaa. Palaako vuosia myöhemmin kotisatamaan siis enää sama laiva, joka oli sieltä aikanaan merille lähtenyt? Pilkonko minä enää puita isoisäni vanhalla kirveellä, jos kumpikaan kirveen osista ei ole enää sama kuin hänen sitä nuorena käyttäessään? Onko telineessä seisova soitin enää minun vanha kitarani, jos siinä ei ole yhtään 13 vuotta sitten uutena ostamaani osaa jäljellä?
...tai onhan niitä vielä yksi. Body. Mutta ainoakaan ruuvi siinä ei ole enää Tokain tehtaalta lähtöisin. Jokainen viritin, hihnatappi ja sähköjohto on lisätty myöhemmin. Onko soitin siis enää sama japanilainen Telecaster, joka minulla on ollut lähes 1/3 elämästäni? Jos on, mikä siitä tulee, kun eräänä sunnuntaina vaihdan vielä bodyn? Miksi sillä on minulle väliä? Mikä minut saa jatkuvasti muokkaamaan soitinta paremmaksi ja paremmaksi ja silti pitämään romanttisesti kiinni ajatuksesta, että tämä kitara on juuri se tietty vanha, uskollinen sotaratsu? Tätä samaa on mietitty jo pari tuhatta vuotta minua viisampien toimesta, joten vastaus saattaa olla monimutkaisempi kuin luulen mutta kerrottakoon silti lyhyesti yhden kirveen tarina.
Olin 2000 -luvun alkupuolella haalinut kasaan rahat uutta kitaraa varten. Sellaista oikeaa ja hyvää. Innokkaan testailun jälkeen, nykyään jo vuosia sitten lopetetusta soitinliikkeestä, mukaani lähti kaunis tupakan värinen Telecaster. Ruusupuuta, vaahteraa ja leppää, kuten olin kitaralehtien sivuilta täydellisen soittimen reseptiä opiskellut. Suhteen alku oli kiihkeä ja sitä kesti muutaman hyvän vuoden. Pidin huolta lakkapinnasta, kuivasin joka tapaamisemme jälkeen hien pois kaulasta ja otelaudasta. Öljysin tallan ruuvit ja virittimet. Kunnes eräänä lauantaina, kesken aamukahvin, mikrofonien tunkkainen nalkutus alkoi kyllästyttää ja heitin ne pihalle. Uudet olivat jo odottamassa työhuoneen laatikossa. ..Ruohon piti olla vihreämpää ja hetken olikin. Hankkimani uudet äänen keräimet toivat ilon takaisin liittoomme. Nyt kaulamikrofoni erotteli kaikkien kielten äänet tasaisesti eikä tallan saundi ollut enää yhtä aikaa riipivää ja honottavaa, kapeaa taajuuskaistaa. Vaan kauan ei onnea kestänyt. Vaihtelunhalun mustat pilvet purjehtivat jälleen onnemme satamaan. Kontrollipaneelin rajallisuus alkoi rasittaa . Miksi Volume leikkautuu niin nopeasti? Miksi en voi Tonella leikata myös bassoa vaan pelkkiä ylä-ääniä? Miksi Valdenin Laurin kitarassa on enemmän nappeja?
Aloitin tosissani sen viimeisen ja lopullisen korjauksen. Halusin kaiken vain olevan jälleen kuten silloin ennen. Tässä kului vuosia. Pilkoin ja vuoroin ompelin kasaan vanhaa ystävääni, joka lopulta kyllästyi jatkuvaan vaihtelun haluuni, päästäen elämän liekin ulos mikrofonikytkimestään. Kitarakaapelin jakkikin oli jo kierteiltään löystynyt korjauskelvottomaksi, pleksin alta irvisti erilaisille kaulamikforoneille louhittu epämääräinen kolo ja poikkeuksellisen ohuet hihnatapit eivät pitäneet nykyisessä vauhdissani enää soitinta luotettavasti harteilla. Päätin, että askartelu saa riittää. Teipillä ja sinitarralla ei enää pärjännyt vaan nyt tarvittiin ammattilaisen apua. Riisuin bodysta kaiken irti, tasoittelin vuosien kolhiman ja mattaamaan lakkapinnan siistimmäksi ja tilasin isolla rahalla uudet osat. Jälleen ne ainoat oikeat ja aidot Telecaster osat, ...kuten olin internetin foorumeilta täydellisen kitaran reseptiä opiskellut.
Yli kymmenen talvea oli vierähtänyt ja Telecaster seisoi telineessään. Oli minulla ollut tänä aikana muitakin. Yksikin ulkomaalainen, kaunis, kauttaaltaan valkoista ja kultaa. Kalliimpia ja mielestäni parempiakin. Niitä, joita olin pari viimeistä vuotta soittanut paljon enemmän kuin pitkäikäisintä, nurkassa pölyttyvää kumppaniani. Niitä, jotka olivat jo tehtaalta lähtiessään olleet valmiimpia. ...tai ainakaan eivät vaatineet minua muuttamaan itseään. Vaan olivatko ne sittenkään valmiimpia? Parempia? Minähän myin ne aina vuoden-kahden sisään pois, edes yrittämättä muokata niitä. Ainoa, joka uskollisesti pysyi, oli Telecaster. Se, johon olin jo sitä oikeaa etsiessäni välillä väsynyt. Lähes unohtanut. Vaan olin talvien vieriessä vanhentunut minäkin. Ikämieheksi kasvanut ja alkanut tajuta mitä oikeasti kaipasin, millä keskinkertaiset soittoni soittaisin. Kymmenien mikrofonien, säädinten, valmistajien ja kielten paksuuksien kyllästämä mieleni oli hiljalleen hioitunut kaipaamaan yhtä ainoaa, selkeää perussaundia yhtä selkeää työkalua, jonka varaan harrastukseni rakentaa. Se oli se sama ajatus kuin silloin joskus kauan ennenkin, mutta nyt paljon selkeämpänä. Ilman ympärillä pyörivää hälinää, ilman kitaralehtien ja keskustelufoorumien tyrkyttämää mielikuvaa siitä mikä oli se Ainoa ja Oikea. Voisiko kaikki todellakin olla näin yksinkertaista ja selkeää? Jos vaihtaisin vielä tuon aivan liian ohuen kaulan, päättyisikö etsintäni viimeinkin?
Näin taaksepäin katsottuna matka on ollut opettavainen. Ei pelkästään kitaran suhteen vaan elämän yleensä. ..ja vaihdoin minä tosiaan sen kaulankin, yli tuuman paksuiseen U -profiiliin. Mikrofonivalitsinta ei enää ole. Kaulamikrofonia ei enää ole. Kent Armstrongin TCHR-1 tallassa riittää yksinään aivan hyvin ja sen teho riittää säröpedaalien kanssa hyvin, mutta ei vielä vie ylä-äänistä mitään tarvittavaa pois. Hyvin säädettynä saundi on tasapainoinen ja napakka. Tallaksi on jäänyt Joe Bardenin suunnittelema osa, jonka ansiosta hienovireen ei enää tarvitse olla karkea kompromissi sen suhteen missä kohdin kaulaa on pahin epävireisyys. Paksu kaula sekä soi hyvin, että on pakottanut nostamaan tallapalat alkuperäistä korkeammalle, tehden kitaran soinnista selkeämmän ja voimakkaamman. Tämän myötä myös tallamikrofonin välittämä ääni on moniulotteisempi ja selkeästi paremmin tasapainossa.
Mikrofonivalitsimen poistaminen itse asiassa oli seurausta täysin tahattomasta, mutta onnellisesta vahingosta. Olin juottamassa uusiksi Esquire -tyyppistä kytkentää kitaraan ja päätin testata perusasetuksia vielä ilman valitsinta. Huomasin välittömästi tehneeni virheen, kun Tonen kääntäminen nollaan katkaisi signaalin kokonaan. Kontrollipaneelin irrotus osoitti, että olin keskittynyt kolvia heilutellessani liikaa Dire Straitsin Alchemy Liven kuunteluun ja ajatuksissani maadoittanut Tonen keskikorvakkeessa olevan .015uf kondensaattorin Volumen lisäksi myös potentiometrin takakanteen. Kondensaattori siis oli kytkettynä muilta osin kuten piti, mutta lopulta maadoittui molemmistä päistään, kun Tonen käänsi kokonaan pois päältä. Se mitä tästä seurasi, oli hyvin odottamatonta. Normaalisti pääosin hyvin teräväsaundisena tunnettu Esquire kitara oli muuttunut. Saundi oli lämpimämpi ja tasapainoinen. Ei niin repivä kuin oikeasti pitäisi. Tone toimi hallitusti ja miedosti koko säätövälillä 1-10, kunnes 1 alapuolella katkaisi signaalin. Samalla ensimmäisen puolikkaansa aikana, aina 4-5 asti se toimi myös mietona Volumena. Kiertonsa loppuosan se oli vain Trebleä leikkaava säätö. Minulla oli siis kitara, jossa on yksi mikrofoni, mutta periaatteessa kaksi erityyppistä Volumea. Toinen toimi, kuten yleensä pitääkin ja toinen oli vahingon seurauksena Volumen ja Tonen sekoitus. Näitä yhdessä säätämällä pystyin helposti kesyttämään, vahvistimen asetuksiin koskematta, kirkkaan Telecaster twangin miellyttäväksi rytmisoitoksi. Yleensä Tonen kääntäminen oli hienoinen kompromissi, joka hieman tylsistyttää tallan kirkasta saundia, leikaten siitä parhaan terän pois. Nyt näin ei käynyt. Elektroniikan osaamiseni ei riitä ymmärtämään täysin mitä tässä tapahtuu ja miksi potentiometrien säätöväli (engl. taper) myös muuttui miedommaksi. Yleensä niiden kierrossa ensimmäinen neljännes oli aika voimakkaan vaikutuksen alue. Testailin kokonaisen päivän eri asetuksia, varmistin, että muita virheitä ei löytynyt ja päätin säilyttää kytkennän. Huomasin, että en enää tarvinnut mikrofonivalitsinta. Kaksi Esquiren esiasetettua saundia jäivät tarpeettomaksi, koska pystyin helpommin hallitsemaan kaikkea pienillä potentiometrin käännöillä. Ei ehkä penisilliinin keksimiseen verrattavissa oleva vahinko, mutta onnellinen sattumus kuitenkin.
Mitä minulle onnellisten ja vähemmän onnellisten kokeilujen jälkeen lopulta jäi käteen? Kitara, jossa on puolet vähemmän säätöjä ja mikrofoneja kuin uutena ostaessani, mutta silti koen sen muonipuolisemmaksi. Siinä on se yksi ääni, jota tarvitsen. Osista alkuperäistä on enää vain maattaantuneella lakkapinnalla oleva bodyn lankku, jossa siinäkin 100 g vähemmän puuta kuin tehtaalta lähtiessään. Ja se oleellisin kysymys olisiko kitarani edelleen sama soitin jonka joskus kauan sitten ostin, vaikka matkan varrella olisin vaihtanut bodynkin? Väitän, että olisi. Väitän siksi, että tuo soitin ei ole vain fyysisten osiensa summa. Suurelta osin on kyse siitä mitä se on minun mielessäni. Annan sille merkityksiä, joita kitaralla ei itsessään ole. Ilman minua se on vain pala puuta, muovia ja metallia. Sademetsän syvyyksistä kaivetulle kivikautiselle heimolle ojennettuna Telecaster ei merkitsee mitään. Korkeintaan se on jumalten rakentama kummallinen esine, jolla ei voi järkevästi edes metsästää, saatika keräillä. Kitaraksi, välineeksi itsensä ilmaisemiseen ja kaikeksi 1900 -luvun aikana sähkökitaralla luodun kulttuurin synnyttäneeksi symboliksi sen muuttaa vain minun mieleni. Se siis on siis edelleen se sama isoisäni kirves ja vuosia sitten purjehtimaan lähtenyt laiva. Matkalla sitä on pitänyt korjata, mutta nyt se on taas hetkellisesti valmis.Kirjoittanut heinovi1 14.12.2017 | |  
|
Arvostelu
Kommentit
|  | | Artikkelit: Omat soittokamat Tulostettava versio Tulostettava version ilman kuvia Lähetä pikaviesti kirjoittajalle |
