01.07.2003: Iron Maiden
Tunnelma Maiden konserteissa lähentelee hurmoksellista tilaisuutta. Areenalle saapuessaan ei voi erehtyä mitä bändiä on tulossa katsomaan. Maiden paita on käytännössä jokaisella ja jo ulkona sisäänpääsyä odotellessa alkoi ilmoille kajahtaa Maiden, Maiden huutoja.
Kahdeksan maissa aloitti Murderdolls lämmittely aktinsa. Bändi on allekirjoittaneelle ennestään tuntematon ja sellaiseksi saa jäädäkkin. Herrat halusivat sanoa etteivät anna vittua ja se siitä. Hieno hetki koettiin lämmitely aktin jälki puolella kun Suomen oma kemikaalien testilaboratoorio Andy McCoy asteli lavalle ja osallistui Train kept a rolling -biisiin.
Lämmitely bändin jälkeen oli n. puolen tunnin tauko jonka aikana Maidenismi näytti jälleen kyntensä. Yleisö huuti, pauhasi, takoi jalkoja lattiaan ja järjesti sellaisen aaltoliikkeen jota en ole koskaan nähnyt. Meteli oli uskomaton ja joka sällin perse nousi omalla vuorollaan penkistä.
Yhdeksän jälkeen halli pimeenee ja yleisön mökä on armoton. Jo ennen keikka oli pieniä spekulaatioita aloitus biisistä, mutta yllätys oli aikamoinen. Pimeässä hallissa alkoi kuulua tuttu julistus pedon luvusta. The Number of the beast oli todella yllättävä aloitus kappale. Kappale kulki ´ja soundi puolikin vaikutti ihan hyvältä. Savupatsaita ja mukavasti valoja mm. suuri 666 numero lavan takaosassa kirvoitti yleisön julistamaan pedon lukua. Vahvalla klassikolla aloittaminen oli hyvä veto. Yleisö oli hiki pinnassa heti, eikä tilanetta parantanut yhtään jo toisena ilmoille pöläytetty Trooper. Tietäähän sen mitä yleisö kappaleesta ajatteli.
Maiden oli sorvannut perinteistä keikka settiään todella raskaalla kädellä uuteen uskoon. Hallowed be thy name oli ensimmäisen viiden biisin joukossa ja muutama harvinaisuuskin mahtui keikan alkupuoliskolle. MM. Die with your boots on, Revelations ja 22 acacia avenue olivat mannaa vanhan maidenistin korville.
Keikan puolivälin tienoilla alkoi yhtye esittämään uudempaa materiaalia. Wicker man, Brave new world ja The Clansman osoittivat että vaikka mukana oli Blazenkin aikainen biisi, bändi ei häpeile nostaa näitä hyviä kappaleita klassikoiden rinnalle.
Loppupuolella tuli mieleen että milläs tämä homma paketoidaan kun Trooper ja Hallowedkin tuli heti kättelyssä pois. Fear of the dark, Heaven can wait, The Clairvoyant (aiheutti veljelleni psykedeelisen hurmostila) ja virallisen keikasetin viimeinen Iron Maiden tykittivät siihen malliin että keikka tuntui sittenkin tasapainoiselta vaikka alkurypistys oli niin klassikkopainotteinen.
Encorea odotellessa oli hieman mieleessä, että mitäköhän nyt?
Bring your daughter to the slaughter ja alkuun viritelty Bruce vastaan yleisö kilpa huuto sai areenan taas kiehumaan. 2 minutes to midnight kuuluu niihin kappaleisiin että alta pois ja loppu kliimaksin tarjoili Run to the hills.
Perkele. Ei tässä muuta voi sanoa. Istahdimme keikan jälkeen odottelemaan ihmis massan poistumista hallista ja mukavana hyvän yön toivotuksena hallissa alkoi soida Monty Pythonin Always look on the bright side of life. Ihmiset poistuivat silmin nähden iloisina ja väsyneinä.
Soundi puoli oli eräs mielenkiinnon kohde ja itseasiassa se oli pääpirteissään hyvä. Yleis volume oli jopa yllätävän pieni. Rumpusoundi oli sopivan tukeva, mutta rytmisektion yhteis soiton tietäen olisin toivonut Stevelle hieman alapäisemmän soundin. Kolmen kitaran kanssa soundi oli välillä hieman kadoksissa, eikä Adrian, Dave ja Janick käytä ehkä kaikkea mahdollista hyötyä mitä kolmella kitaralla voisi tehdä, tosin Revelationissa saattin kuulla levyltä tuttuja kitara melodioita joita esim. Live after deathin versiossa ei ole. Dave Murray tietää paikkansa hevi kitaristien joukossa ja tutut soolot tulivat niinkuni piti vaikka vuosien varrella Dave tuntuu lisäävän nopeutta ja nuotteja per keikka :) Adrian Smithin tilanne välillä ihmetyttää koska Janick soittaa muutaman Ardianin tavaramerkeistä. Esim Hallowedin hieno Smith soolo on nykyään Janickin heiniä eikä se valitettavasti ole lähelläkään Smitihin soolon tasoa. Toisaalta herrat ovat varmasti asiat katsoneet parhaaksi tehdä näin eikä siitä sen enenmpää.
Rytmisektio työskenteli niinkuin piti. Ei suotta herroja sanota yhdeksi rock musiikin parhaista rytmisektioista. McBrainin komppi on yli viisikymppiseksi mieheksi pirteätä ja uusia juttuja tuntuu olevan hihassa jatkuvasti. Puhumattakaan herran yhden pedaalin basari tekniikasta.
Bruce Dickinsonin 90 luvun alun ääniongelmista ei ollut tietoakaan. Korkealle päästiin ja voimaa oli. Uudemmat biisit herra toteutti käytännössä täydellisesti eikä Duracel pupu näyttänyt karsineen lava juoksenteluakaan. Herra vielä esitteli keuhkojensa tilavuuden keikan loppupuolella eikä kenelläkään jäänyt epäselväksi onko palkeet kunnossa.
Bändi lupaili palaavansa uuden albumin myötä marraskuussa ja kun kerta tuli luvattua niin sinnehän on mentävä.....
UP THE IRONS!!Kirjoittanut tepu 01.07.2003 |
Arvostelu| Artikkelia ei ole vielä arvostellut kukaan. | Kirjaudu sisään arvostellaksesi! |
Kommentit
|  | | Artikkelit: Keikkatunnelmat Tulostettava versio Lähetä pikaviesti kirjoittajalle |
