22.08.2007: Bare Knuckle Pickups Warpig

Bare Knuckle Pickups Warpig - eli mitä tapahtuu, kun Gibson SG törmää tulikuumaan rystypommiin? Nykyinen Gibson SG Faded Special on ollut kitara-arsenaalissa reilut kolme vuotta. Hyvä yksilö: soitettavuuden ja tatsin puolesta unelmakitara niin SG-mallisista kuin jotakuinkin kaikista omistamistani kitaroista, vaikka kalliimpiakin sähkiksiä on ollut ja on yhä. Ainoa varsinainen ongelma löytyi mikkiosastolta. "Keskitehoinen" vakkaritallamikki 490T jäi niin totaalisesti kaulamikkinä toimineen 490R:n jalkoihin, että mitkään mikin korkeuden säädöt eivät siinä auttaneet. Ruuvailin ja säätelin, mutta lopputulos oli aina sama: 490T kuulosti liian kirkkaalta, ohuelta ja yleisesti ottaen munattomalta. SG Standardissahan tallamikki olisikin suurempitehoinen 498T, joka on oman aiemman kokemukseni (Gibson Les Pauleista) mukaan paremmin balanssissa 490R:n outputin kanssa. Siinä sitten pähkäilin useammankin tahon ammattilaisten kanssa, että mikä mikki laitetaan tilalle. Olin kallistumassa Seymour Duncanin Customin tai Custom Customin suuntaan, mutta nämäpä heput onnistuivat ylipuhumaan minut asentamaan JB:n sen sijaan. Olin hieman skeptinen, sillä JB:hän on terävän treblepiikkimikin maineessa, mutta toisaalta - näin järkeilin - trebleähän voi aina suitsia monellakin keinolla, alkaen kitaran Tone-potikasta. Joten JB siihen silloin tuli ja Customit, Custom Customit sun muut unohdettiin sillä kertaa. Olin myös tyytyväinen JB:hen. Ensinnäkin se oli yllättävänkin hyvin balanssissa 490R-kaulamikin kanssa, vaikka yleismittarin lukemista olisi voinut muuta odottaa. Toisekseen, kun JB:stä väänsi tonet nolliin, soundi oli melko lähellä 490R-kaulamikin soundia tone kybällä, eli siitä muodostui soundillisesti ikään kuin luonnollinen jatkumo 490R:lle. Lähteehän JB:stä toki vielä erittäin kaunis ja yläsävelrikas soundikin. En ole mistään toisesta mikistä saanut koskaan niin laulavia soolosoundeja. JB jopa kiertääkin erittäin musikaalisesti - tehoste, jota olen usein käyttänyt hyväksi. JB on tietysti treblepiikkinsä lisäksi kuuluisa myös kovasta tehostaan - jonka voin myös allekirjoittaa. Kaikista kitaroistani ja mikeistäni SG/JB-yhdistelmä oli se, joka kaikkein parhaiten veti etuasteen ruttuun. Tai - silloin kun käytin digitaalilaitteita - klippasi oikein kunnolla. Mutta soundi-/kitarakamaperfektionisti ei ole koskaan liian tyytyväinen. Aina jostakin (kitarasta, vahvarista, efekteistä, jne.) löytyy jotain puutteita, joiden korjaaminen olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta voisi saavuttaa sen soundin, josta on aina unelmoinut. Joskus sitä hoidetaan vaihtamalla putkia vahvariin tai erilaisia elementtejä kaappeihin. Kitaroiden kohdalla yleensä lähdetään vaihtamaan mikkejä. JB:n tapauksessa takaraivossa oli koko ajan naputtanut tietoisuus, että ei tämä sittenkään ole se mikki, jonka oikeasti halusin. Olihan se todella hyvä mikki, sitä en missään tapauksessa kiistä. Se ei vain ollut juuri sellainen soundi, jonka olin unelmoinut SG:stäni tulevan. JB:llä oli pari perusongelmaa. Vaikka soolomikiksi se olikin täydellinen, ilman mitään varauksia, komppipuolella se ei aina toiminut ihan niin hyvin. Mikin erittäin hyvä erottelevuus sai aikaan sen, että kompatessa soundiin tuntui ikäänkuin jäävän "aukkoja" eikä soundi ollut niin tasainen ja yhtenäinen kuin olisi toivonut. Eli ikäänkuin olisi kuullut joukon erillisiä nuotteja sen sijaan, että olisi kuullut soinnun. JB ohensi SG:n soundia mielestäni vähän liikaa, saaden sen jopa kuulostamaan enemmän stratomaiselta kuin mahonkiselta Gibson-kitaralta. Toinen ongelma liittyy JB:n perussoundin luonteeseen. Yhdistelmänä SG+JB tuottaa soundin joka on rock'n'rollin sielu. Sen avulla oli erittäin helppoa tavoittaa miltei minkä tahansa vanhemman polven raskaan rokin/hevin legendan soundi. Omalla SG:lläni + putkivahvarilla tuli (oman matskun ohella) soitettua niin Zeppeliniä, Purplea, AC/DC:tä, Maidenia kuin Priestiäkin ja paljon muuta saman linjan musaa, ja jollei tulos ollut aina ihan 100% sama, niin oli se ainakin 98%. Tähän liittyykin JB:n toinen perusongelma. Soundi oli tavallaan liian geneerinen, juuri sentyylinen soundi, jonka on tottunut kuulemaan sadoilla ja tuhansilla klassikkolevyillä (vaikka useimmat mainitut artistit eivät edes käyttäneet JB:tä). Tällä on tavallaan hyvätkin puolensa, jos nimittäin unelmoi juuri sellaisesta soundista. Mutta jos haluaakin jotain vähän erilaista, se onkin erittäin huono asia. Hain siis mikkiä, joka olisi toisaalta tuonut SG:n todellisen luonnon esiin paremmin kuin JB (joka tuntui laimentavan sitä aika pahasti) ja toisaalta myös kuulostanut vähän epätavallisemmalta kuin JB. Ulostulosta en enää halunnut hirveästi tinkiä; sen verran olin jo tykästynyt JB:n kieltämättä hyvin tykittävään tehoon. Kartoitukseen otin mukaan kaikki isommat mikkivalmistajat aina Seymour Duncanista ja DiMarziosta Gibsonin omaan tarjontaan sekä Suomessa vähemmän tunnettuihin valmistajiin kuten Bill Lawrenceen asti. Aktiivimikit jätin heti kättelyssä pois laskuista, sillä niitä en yksinkertaisesti halua Gibsoneihini. Osan harkinnan alla olleista mikeistä tunsin jo entuudestaan muista kitaroista (joitakin minulla on yhä tallessa varaston romukitaroissa), osaa olin vain kuullut levyillä (hankala arvioida). Joistakin olin kuullut kaverien arvioita ja suositteluja, joistakin vain lukenut netistä keskusteluissa ja arvosteluissa sekä kuunnellut ääninäytteitä. Aika nopeasti mikkejä alkoi tippua pois listalta: jokin oli liian diskanttikireä, jokin ei kuulostanut riittävän hyvältä, jokin ei vain ollut äänityypiltään sellainen mitä hain. Muutaman mikin blokkasin ihan silläkin perusteella, että en uskonut pitäväni niistä loppupeleissä merkittävästi enemmän kuin JB:stä. En hakenut vain hyvää tallamikkiä, hain jotain aivan erityistä. Lopulta päädyin kuitenkin mikkiin, joka oli minulle ja kavereilleni täysin tuntematon kitaralehdessä nähtyä mainosta lukuun ottamatta ja jonka saatavuus Suomessa oli erittäin rajoittunutta. Nettiarvosteluissa sitä vain ylistettiin, mikä oli tässä tapauksessa huono asia (ilman värilaseja kirjoitetuista kriittisistä arvosteluista saa usein hyödyllisempää tietoa). Ääninäytteitä löytyi netistä kourallinen, mutta koska kyseessä oli suhteellisen uusi tulokas, ei tietääkseni ollut kuultavissa vielä millään (tunnetulla) levylläkään. Eikä kyseessä ollut suinkaan mikään kilpailun halvin tarjokas: sen hinnalla olisi saanut jollei ihan kahta niin ainakin puolitoista Seymour Duncania tai DiMarziota. Mutta toisaalta mikään tuntemani mikkikään ei ihan vastannut sitä mitä hain ja sehän ei pelaa joka pelkää... joten pakkohan tämä kortti oli katsoa. Kuumaa rystyvoileipää tarjolla "A true beast and heavy as hell itself. Monstrous bass response coupled with mid range grind and bite." Näin vaatimattomasti kuvailee kitaramikrofonin valmistaja itse tuotettaan. Valmistaja on nimeltään Bare Knuckle Pickups, ja yrityksen nimen vieressä poseeraava pugilisti tekee selväksi, että rystyset viittaavat nimen omaan rystyvoileivän tarjoiluun. BKP on erikoistunut käsipelillä käämitettyihin kitaramikkeihin, ja tämä peto on heidän kataloginsa kuumimmasta päästä, nimeltään Warpig. Turha kai sanoakaan, mihin artistiin nimi viittaa? Mainoskuvissa mikki yleensä on yleensä kuvattu "distressed"-kuorella, joka vie assosiaation vielä askelen pidemmälle: mikki näyttää ulkoisestikin samalta kuin siinä legendaarisessa SG:ssä, joka aikoinaan kärventyi auringonpaahteessa kuumassa autossa. Mikin lisäksi myyntipakkauksessa tulee pugilistia esittävä tarra sekä kielisetti (10-46), mikä sinänsä on oikein hyvä idea - kielethän yleensä kannattaa vaihtaa uusiin mikinvaihdon yhteydessä. Mutta kaikki eivät ehkä halua juuri tuota 10-46-vahvuutta. Bare Knuckle Pickups Warpigin nimi on sikäli harhaanjohtava, että sen nimikkobiisin studioversio on äänitetty aika keskitehoisella mikillä. Yleinen käsitys tuntuukin olevan, että Warpig on pikemminkin tarkoitettu passiivimaailman vastineeksi EMG:n aktiiveille. Kaikki Warpigit ovatkin erittäin kuumia, joskin yksilöitä. Koska Bare Knuckle Pickupsin käämitys todellakin hoidetaan manuaalisesti, jokaisesta mikistä tulee vähän erilainen. Nettisivu ilmoittaa Warpigin keskimääräiseksi vastukseksi 22,5 kilo-ohmia, mutta yleismittari antaa minulle päätyneen yksilön lukemaksi "vain" 21,5k. Huomiota herättävän korkea lukema joka tapauksessa ja pistää epäilemään, onko äänen laadussa tehty kompromisseja ulostulotehon hyväksi. Ok, suuntaa-antavahan tuo lukema yleensä vain on ja lopullinen totuus selviää vasta kokeilemalla. (Vertailun vuoksi JB:ni lukema oli 15,7k.) Ulkonäöllisesti minun valitsemani Warpigin versio poikkeaa radikaalisti mainoskuvissa yleensä näkyvistä. Se näyttää petollisen paljon normaalilta mustalta avokelamikiltä - tämä sopi ulkonäöllisesti kitarassa vanhastaan olevan 490R-mikin kaveriksi. Eikä distressed-versiota halvempi hintakaan ollut pahasta. Mutta lähemmässä tarkastelussa voi tästäkin mikistä huomata paljastavan yksityiskohdan: magneettirivin ja ruuvirivin sijaan mikissä onkin kaksi identtisen näköistä ruuviriviä. Yritä siinä sitten arvailla, kummin päin mikki on tarkoitus kiinnittää - Bare Knuckle Pickupsin oma ohje nimittäin on vain, että ruuvirivi laitetaan yleensä ulommaksi! Itse päättelin tarkoitetun asennon takalevyn tekstistä ja johdon kiinnityskulmasta. Asennuksessa tuli myös ilmeiseksi muuan toinenkin seikka: Bare Knuckle Pickups Warpig on aika kranttu korkeuden suhteen. Toisaalta mikistä löytyy sen verran vaffaa magneettia, että ihan lähelle kieliä sitä ei kannata nostaa tai se tappaa sustainin (etenkin korkeista kielistä). Ja toisaalta, kun ensin asensin sen verrattain matalalle, soundi oli jotenkin etäinen, väritön ja lattea. Sama juttuhan esiintyy jossain määrin kaikilla mikeillä, jos korkeus ei ole hyvä, mutta Warpigillä korkeuden vaikutus soundiin oli suorastaan dramaattinen. Vasta kun se ihanteellinen korkeus alkoi ruuvailun tuloksena lopulta löytyä, mikki heräsi kunnolla henkiin. Ja SG koki suuren muodonmuutoksen. SG:n uusi elämä Warpigiä on nettikirjoittelussa kuvailtu bassokkaaksi tai matalia keskiääniä korostavaksi mikiksi. Oma korvani kuitenkin sanoo, että se pikemminkin korostaa melko tasapuolisesti kaikkia taajuuksia (ehkä ihan hitusen verran mataliin keskiääniin kallellaan), jolloin kokomahonkikitaraan kuten Gibson SG:hen asennettuna äänenväri voisi luonnollisesti olla tummempi kuin esim. leppäkitaraan asennettuna. Tärkeintä kuitenkin oli, että SG alkoi jälleen kuulostaa SG:ltä. Seymour Duncanin JB:ssä korkea piikki oli ollut sen verran voimakas, että SG:n luonteenomainen tummuus oli ohentunut miltei olemattomiin. Nyt se oli tullut takaisin. Kaiken kaikkiaan hyvin balanssissa oleva ääni, erittäin rikas ja muhkean täyteläinen. Verrattuna joihinkin muihin muhkeaäänisiin mikkeihin soundi oli tavallaan avoimempi ja vähemmän tunkkainen, ikäänkuin se olisi lopuksi vedetty enhancerin läpi. Toinen huomionarvoinen muutos siirryttäessä JB:stä Warpigiin oli se, että ääni muuttui huomattavasti paksummaksi, eli mikin resonanssipiikki oli korvin kuullen matalammalla kuin JB:ssä. Erityisesti korkeilla kielillä sooloillessa ero on selvä: sama licki joka JB:n kautta soitettuna olisi kuulostanut "tilu-lilu-lilu":lta kuulosti nyt "dalu-lalu-lalu":lta. Vaikutelma oli sama kuin olisi vaihtanut pari pykälää paksummat kielet! Tällä hetkellä SG:stä lähtee läskimpi soundi kuin Gibson LP Standardistani (molemmissa on identtinen kielisetti). Kuuma mikkihän tämä tosiaankin on. Volume-potikan ollessa siinä jossain kuuden tai seitsemän paikkeilla vetää etuastetta ruttuun yhtä kovaa kuin JB kybällä. Lisääkin hanaa siis löytyy, jos jostain syystä tarvitsee. Kuten kuumat mikit yleensä, myös Warpigin saa kiertämään jos niin tahtoo - kiertosoundi on tässä tapauksessa erittäin musikaalinen (ts. käyttökelpoinen), aivan kuten JB:ssäkin. Mainitsemisen arvoinen erikoisuus on kuitenkin se, että kun soittelin cleaneilla, sain yleisöltä kehuja kauniista teräskielisen soundista. Warpig ei nimestään ja maineestaan huolimatta olekaan mikään pelkästään äärisärötykseen soveltuva hehkuvan kuuma kekäle, vaan sen hyvälle erottelukyvylle ja taajuustoistolle löytyy käyttöä monissa muissakin soittotyyleissä. Jotain jäin kuitenkin kaipaamaan JB:stäkin, nimittäin sitä laulavaa soolosoundia. Ylätaajuuksia korostava JB teki korkeista liideistä erityisesti legato-soitossa soljuvan kauniita. Warpig kyllä toistaa korkeat taajuudetkin vähintään kohtuullisesti, mutta soolosoitossa se viimeinen magia jää puuttumaan. Myös komppauksesta jää puuttumaan plektran iskujen "kirskunta", johon olin jo ehtinyt JB:ssä tottua sekä omassa soitossa että levyltä kuultuna (yksi selvimpiä JB:n tuntomerkkejä). Sitä voi onneksi vähän emuloida plekutekniikkaa säätämällä. Nämä molemmat "ongelmat" menevät ilmeisesti sen piikkiin, että Warpig tekee myös melko tasalaatuista soundia, kun taas JB:ssä oli enemmän särmiä ja rosoja mukana. Jos soittaisin pelkästään sooloja ja tilutusta, valitsisin ehkä yhä mieluummin JB:n. Mutta komppia ja "yleiskitarointiakin" tulee harrastettua, ja näillä osa-alueilla JB:stä ei valitettavasti voi puhua edes samana päivänä. Paitsi jos hakee juuri sellaista erityisen terävää komppisoundia, jossa plektran iskut erottuvat ja kirskuvat. JB ei kuitenkaan lähde vielä muusikoiden.netin torille tai huuto.nettiin vaan katsastan, josko se löytäisi sijoituspaikan jostain varaston puolella olevasta "projektikitarasta". JB:n ohella toinen (ehkä mielenkiintoisempi) vertailukohde SG-tallamikeistä, joista minulla on runsaasti viimeaikaista kokemusta, on tietysti Tony Iommin nimeä kantava Gibson-mikki. Voisin sanoa, että soundillisesti BKP Warpig on melko samansuuntainen kuin Gibson Tony Iommi, vaikka valmistajan virallisen ilmoituksen mukaan ei pyrikään imitoimaan Tony Iommin soundia. Warpigin soundi erityisesti säröytyy aika samantyylisesti kuin Gibsonin TI-mikin soundi. Erojakin toki on, ja nähdäkseni lähinnä Warpigin eduksi. Gibson Tony Iommin ääni on Warpigiin verrattuna jonkin verran väritön ja lattea. Siitä puuttuu Warpigin säkenöivä täyteläisyys, eikä se taivu ollenkaan yhtä hyvin muihin käyttötarkoituksiin (esim. ilman säröä soitteluun) - ja "hanaa" Warpigistä löytyy tietysti selvästi enemmän. Molemmat mikit ovat silti erinomaisia SG:n tallamikiksi, jos särösoittelu (metalli/hard rock) on päätarkoituksena. Kaikkein paljastavin vertailukohde löytyi kuitenkin aivan eri suunnalta - nimittäin EMG:n aktiivisetillä varustetusta Jacksonistani. Kuten edellä jo viittasinkin, netissä (ja kitaralehtien arvioissakin) on usein arveltu, että mikin esikuvana ei niinkään ollut Tony Iommin soundi vaan Zakk Wylden nimikkosetti, EMG 81/85. Jacksonistani sattui löytymään juuri tuo setti, joten tein A/B-vertailun ja tulos oli suorastaan hämmästyttävä. Lehmusrunkoinen floikka-Jackson (ohut kielisetti) + EMG-81 tallassa vs. kokomahonkinen, kiinteätallainen Gibson SG (keskipaksu kielisetti) + BKP Warpig tallassa: soundin perusväri oli jotakuinkin identtinen! Mutta (onneksi) tämä oli vain ensivaikutelma. Kun jatkoin A/B-testiä, eroja rupesi löytymään. Warpigiin verrattuna EMG:n soundi oli luonteeltaan jotenkin feikin (jopa digitaalisen) oloinen, jotenkin luonnottoman tasainen ja eloton. Warpig sen sijaan oli raakaa, brutaalia voimaa. Olihan sillä toki se etu, että se oli päässyt parempaan kitarapuuhun kiinni, mutta kaikki erot eivät mene millään tämän piikkiin. EMG:n dynamiikka oli Warpigiin verrattuna erittäin rajoittunut, soundi laatikkomainen ja sulkeutunut, ja clean-soittoon (ainakin tässä Jacksonissa) jotakuinkin kelvoton. Warpigin dynamiikka on erinomainen ja soundi rikkaan täyteläinen, ja clean-soittelusta mainitsinkin jo edellä. BKP Warpig ei ehkä ollut ihan täsmälleen sellainen mikki kuin olin odottanut - sen sijaan olinkin vihdoin löytänyt EMG:n tappajan! Siirtyminen JB:stä Warpigiin on muuttanut SG:ni totaalisesti. JB:llä varustettu SG oli räksyttävä rakkikoira. BKP Warpigillä varustettu SG on ärjyvä leijona. Tai Godzilla. Se on tultasyöksevä peto, joka nielee aamupalaksi Ibanezeja, ESPejä, Jacksoneita ja muita muka-hevikitaroita, mutta on sittenkin yllättävän monipuolinen jopa pelkällä tallamikillään. Kaulamikkinä on yhä Gibsonin vakkarimikki 490R, joka Warpigin rinnalla tosin kuulostaa jo hilpeyttä herättävän vintagemaiselta, vaikkei mikään ns. vintage-mikki olekaan. Toisaalta, jos kaulamikin tässä vielä vaihtaisin, tilalle tulisi varmaan joku P90-tyylinen (juurikin vintage-soundin takia), kunhan vain outputit olisivat edes suurin piirtein balanssissa. Sehän tässä mikkien vaihtelussa juuri onkin se jännä puoli. Yksi onnistunut vaihdos voi parhaimmillaan muuttaa kitaran luonteen aivan toisenlaiseksi. Minun SG:lleni kävi niin. (Kuvassa Warpig vasemmalla, Gibson 490R oikealla.) Lisäyksiä 27.8.2007: Tässä artikkelissa esitelty versio on siis Alnico V -versio. Warpigiä saa myös keraamisena, jos keraamisen magneetin soundi sattuu miellyttämään enemmän. Yllä kirjoitin, että SG:stä lähtee nyt "läskimpi" soundi kuin Gibson LP Stankustani (Burstbuckerit). Oikeastaan tuo ei ole ihan tarkka kuvaus. Vahvojen keskitaajuuksien ansiosta Burstbucker-Lespan soundia voisi ehkä sittenkin kuvailla läskimmäksi. Sanoisinkin pikemmin, että SG:n soundi on nyt paljon tummempi, synkempi ja hevimpi kuin Lespan. Särösoitossa Warpig tuottaa myös selvästi modernimman särösoundin kuin esim. Burstbuckerit tai JB. Ja valmistajan kotisivun osoite on http://www.bareknucklepickups.co.uk/ 6.9.2007: Niin joo, tulihan pakkauksessa mukana myös Bare Knuckle Pickups -plektrakin. (Jos tuolla on mitään merkitystä...) Kirjoittanut LesPaul70 22.08.2007

Arvostelu

(47 arvostelijaa)

Kirjaudu sisään arvostellaksesi!

Kommentit

Yhteensä 16 kommenttia. Lisää kommentti!

Tulostettava versio

Tulostettava version ilman kuvia

Lähetä pikaviesti kirjoittajalle